9. Poliisivaltio

1985 tai 1986

Laitetaan tää tarina tähän väliin, kun en ole ihan varma, milloin tää tapahtui.

EDIT: Aina valpas Risto Eronen oli kaivellut arkistojaan, ja löysi kyseisen keikan julisteen. Iso kiitos jälleen kerran Risto!

Olin tutustunut kuopiolaisen Poliisivaltion poikiin joskus vuonna -84. Ihan aluksi kiinnostuin bändistä luettuani niistä vuonna -83 Lihanukke -fanzinesta. Tilasin bändin laulajalta Karalta niiden demon, jota kuuntelin tosi paljon. Poliisivaltio oli ihan sikakova bändi.

Noihin aikoihin seurustelin kuopiolaisen Piken (Pirjo Tamminen, os. Hämäläinen) kanssa, ja sitä kautta tuli vietettyä sielläkin suht paljon aikaa.

En ollut tavannut vielä Poliisivaltion tyyppejä, kun kerran mentiin Karan luokse yllätyskäynnille. Kara ei valitettavasti ollut kotona, mutta äitinsä oli niin mukava, että pyysi meidät sisään. Vei meidät Karan huoneeseen ja sanoi että siellä niitä levyjä ja pienlehtiä on, lukekaa rauhassa. Toi meille vielä mehua ja pullaa. Kiva mutsi! Vietettiin Karan huoneessa jonkun aikaa ja kirjoitin sille lapun, että käytiin kylässä. Ton vierailun jälkeen alkoi kirjeenvaihto Karan kanssa. Ja toisinaan nähtiin, kun olin riiaus-reissuilla Kuopiossa.

Oli hienoa, kun eksyi Kuopioon juopottelureissuillaan, niin tiesi, että kun menee Ufolle, niin sieltä löytyy aina tuttuja tyyppejä. Ja kyllähän siellä tulikin useamman kerran vierailtua.

Näin Poliisivaltion muutamaan kertaan Ufolla (legendaarinen keikkapaikka Kuopiossa). Soitettiin samoissa bileissä Klimaxin kanssa.

Jossain vaiheessa, joko loppuvuodesta -85, tai alkuvuodesta -86 sain Karalta postikortin, jossa mies pyysi mua soittamaan Poliisivaltioon bassoa Lepakon keikalle. Niiden basisti Orkku oli eronnut bändistä ja niiden tuleva basisti Kuvis ei kuulemma ollut vielä valmis keikalle. Ja sitten pyysivät mua mukaan, huh?! Muistaakseni kortissa luki jotenkin näin: “Pysyykö basso kourassa? Poliisivaltiolla keikka Lepakossa. Tuu pari päivää aiemmin Kuopioon, niin treenataan biisit kuntoon.”

Vastasin Karalle, että enhän mä mikään basisti ole, mutta jos oikeasti ovat sitä mieltä, että haluavat mut mukaan, niin tokihan mä tuun koittamaan.

Kara oli siis bändin laulaja, rummuissa oli Peku (Pekka Parkkinen, hieno mies edelleen!) ja kitarassa Jussi.

Matkasin Kuopioon kolme-neljä päivää ennen keikkaa. Juotiin kaljaa ja treenattiin. Mähän kuvittelin, että me soitettais niitä vanhoja Poliisivaltio -biisejä, mutta niillähän oli aika paljon ihan uusia biisejä. Ja niissä biiseissä oli jo tuossa vaiheessa aika paljon heavy-vaikutteita. Apua! Oli tuplabasaria, paljon sointuvaihdoksia ja kitarasooloja. Olin kyllä hiukan hämmentynyt, mutta enää ei voinut, eikä huvittanut perääntyä. Yksinkertaistettiin aika perkeleesti bassojuttuja, että pysyin mukana. Enkä meinannut siltikään pysyä. Olen sanonut tämän monta kertaa: heavy tuli ja pilasi monta hyvää punkbändiä. Ei mun pala kakkua.

Poliisivaltion poikien kanssa Liedossa -86.

Kuvis, Peku, Näkä ja Kara.
Kuva: Matti Saarinen

Treenattiin kymmenkunta biisiä, räpiköin ne läpi jokseenkin siedettävästi. Eikä basso todellakaan ollut mun soitin, hyvä kun osasin kitaraa soittaa… Oli todella raskasta yks kaks alkaa pompottamaan jotain bassoa.

Keikka oli Lepakossa lauantaina. Lähdin Kuopiosta torstai-iltana aikomuksena käydä himassa kääntymässä ja jatkaa matkaa lauantaina Helsinkiin. Hyppäsin junasta Pieksämäellä ja eikös asemalla ollut lapsuudenkaverini Kemppainen, joka houkutteli mut lähtemään saman tien Helsinkiin. Hypättiin siihen samaan junaan, jolla olin just tullut Kuopiosta, ja viimeiseen vaunuun näyttelemään nukkuvaa. Toi oli siis yöjuna, joten oli helppoa matkustaa pummilla.

Oltiin helvetin aikaisin aamulla Helsingissä ja ihmeteltiin Kemppaisen kanssa, että mitäs nyt tehdään. Kemppainen päätti lähteä samantien takaisin Pieksämäelle. Ihme hemmo. Mä olin sopinut kaverini Kossun (Jyri Koskivirta) kanssa, että voin olla hänen luonaan Lepakon keikan jälkeisen yön. No soitin sitten Kossulle ja kerroin, että hupsista, olenkin jo nyt Helsingissä. No, Kossun kanssa meni sitten juopotteluksi, sillä kun oli aika paljon kotiviiniä.

Näkä Poliisivaltion basistina

Lepakossa vuonna 85 tai 86.

Kuva: Matti Saarinen

Lauantaina kävin hakemassa Poliisivaltion pojat asemalta Kossun luokse ja jatkettiin juopottelua. Sit pitkin lähteä Lepakkoon. Hitto, kun maalaiset ovat asialla, niin eihän me tiedetty missä se Lepakko oikein on. Ihmeteltiin Kampissa hetki ja napattiin taksi ja ajettiin sillä Lepakon pihaan.

En muista yhtään mitä muita bändejä siellä soitti. Keikka meni kai ihan hyvin. Yksinkertaistin basso”kuvioita” entisestään ja annoin vaan mennä.

Lepakon vessassa joku punkkari kurmootti jotain toista tyyppiä ja enkös minä siihen sanomaan, että lopeta toi. No ei ois kannattanut. Meikä sai sitten muutaman litsarin poskelle. Kuulin, että se tyyppi on kuulemma tunnettu tappelija. Siltä se tosiaan vaikutti. Ja mua vitutti. Tällästäkö on meininki Helsingin punk-keikoilla? No ei se onneksi ollut. Osuin vaan väärään aikaan väärään paikkaan. Enkä osannut pitää turpaani kiinni. Tosin ei kyllä pitäisikään olla hiljaa tuollaisissa tilanteissa.

Jussi ja Näkä.

Kuva: Matti Saarinen

Keikan jälkeen takaisin Kossun luo Pohjois-Haagaan. Sunnuntaina jotenkin kummasti taas jatkui juopottelu. Mutta kotiin Pieksämäellekin pitäisi lähteä. Hyppäsin jossain vaiheessa junaan mukavassa maistissa. Mullahan oli hyvä systeemi mennä pummilla junassa. Tuohon aikaan kun osti junasta matkalipun, niin konnarit antoi sen summan edestä sellaisia erisuuruisia pikkulappuja ja kun eivät jaksaneet leimata kaikkia niitä lappusia, niin repäisivät niihin pienen halkeaman. Mulla oli noita lappusia iso kasa, ja kun hyppäsin junaan, niin tiesin paljonko maksaa matka esim. Helsingistä Pieksämäelle. Sit valkkasin sen summan edestä niitä lappuja ja kun konnari oli lähestymässä, lähdin toiseen suuntaan toista konnaria kohti ja näytin hänelle ne laput ja sanoin ostaneeni ne toiselta konnarilta. Toi toimi monta kertaa hienosti.

Mutta ei tuona iltana.

Tein jutun samalla tavalla kuin aina ennenkin ja menin istumaan paikalleni. Kohta mun vieressä on kaksi konnaria. Toinen niistä sanoo: “En mä tolle ole myynyt lippua.”, johon toinen vastaa: “En minäkään!” Ja sitten mentiin. Veivät mut konnareiden vaunuun ja sanoivat soittaneensa poliisit Riihimäen asemalle. Siellä konnarivaunussa oli kaksi muutakin tyyppiä; Kelsi ja hänen tyttöystävänsä. Niillä sama juttu ku mulla.

Riihimäellä poliisit tulivat hakemaan meidät. Jotenkin mä siinä viinahuuruissani ajattelin, että koitan harhauttaa poliisit ja sanoin, että mun reppu on jossain siellä junassa. Siellä me kuljettiin edestakaisin pitkin junaa “etsien” mun reppua, ja meikä miettii kuumeisesti kuinka pääsisin karkuun. Lopulta annoin periksi ja sit mentiin putkaan.

Aamulla poliisi sanoi, että mulla näyttäisi olevan sen verran rahaa, että jos maksan sen junalipun hinnan, niin juttu ei mee oikeuteen. Ja jos haluan, voin maksaa myös Kelsin lipun, niin pelastan hänetkin oikeudelta. (Edit: Mä en tuolloin edes tuntenut Kelsiä, ajattelin vaan että pelastetaan punkkari pulasta. Se, että kuka tää toinen pulassa ollut punkkari oli, selvisi mulle vasta jokunen vuosi sitten.) Kelsin tyttöystävä oli kai hoitanut oman osuutensa jotenkin. No kyllähän se mulle sopi, koska poliisi sanoi, että se ajaa mut sossuun hakemaan junalippurahat Pieksämäelle, koska mä olin perseaukinen niiden junalippujen maksujen jälkeen. Eli tavallaan kaikki voittivat. Me ei jouduttu Kelsin kanssa oikeuteen, ja mä sain rahaa kotimatkaa varten. Tätä oli Suomi -80 luvulla. Poliisi vie mut sossuun hakemaan käteistä ja kyyditsee vielä juna-asemalle. Sain vielä ruokarahaakin sieltä sossusta.

Hyppäsin seuraavaan Pieksämäelle menevään junaan ja ostin kaikesta viisastuneena lipun - Mikkeliin asti. Loppumatkan menin pummilla ja join sillä rahalla kaljaa ravintolavaunussa.

Toi reissu kesti siis viikon verran, ja mä olin aikalailla koko ajan päissäni. Mutta olihan se aika hauskaa, kaikesta huolimatta. Kämppis oli Pieksämäellä ollut vähän huolissaan, kun mua ei ruvennut näkymään. Oli se "hupaisaa" aikaa ennen puhelimia. Ei paljoa pystytty ilmoittelemaan tulemisista, eikä menemisistä.

Niin ja se Orkun basso oli mulla mukana koko reissun. Sain siitä katkaistua yhden viritystapinkin, vahingossa kylläkin. Sain palautettua basson jotain kautta Kuopioon, eikä Orkku kuulemma ollut moksiskaan siitä damagesta (hehee) mitä olin aiheuttanut sen bassolle.

Poliisivaltio vaihtoi nimensä Damageksi (saattoi olla jo tolla keikalla sen niminen, en oo ihan varma) ja liukui yhä enemmän kohti heavyä. Jokunen vuosi myöhemmin Kara päätti oman elämänsä. Rauha hänen levottomalle sielulle.

Vuonna -84. Näkä, Kara ja pari tuntematonta ihmistä.