Extra. Klimaxin ensimmäisestä keikasta tänään 40 vuotta!

 Tasan 40 vuotta sitten: Klimaxin ensimmäinen keikka!

Tämä sama tapahtuma on käyty suppeammin läpi jokunen vuosi sitten. Pistetään uudestaan jakoon pidemmällä tekstillä merkkipäivän kunniaksi.

 

Lauantai 23.7.1983. Olimme Klimaxin kanssa soittaneet noin vuoden verran. Basisti Timo Kemisen mukaan tultua kokonaisena bändinä joitakin kuukausia.

Luokkakaverini Kikru Karjula oli mukana Pielmun (Pieksämäen elävän musiikin yhdistys) toiminnassa ja hän vinkkasi, että voisimme tulla soittamaan heidän tapahtumaan. Sen enempiä miettimättä sanoimme joo. Eikös oikeat bändit tee just niin, soita keikkoja? Parempi ehkä olikin olla ajattelematta asiaa, olisi voinut muuten jäädä keikka soittamatta. Joku vietti meitä vei eteenpäin; vaikka tiesimme (vai tiesimmekö?) että emme oikeasti osanneet soittaa juuri mitään ja biisitkin olivat irvikuvia hc-bändien tekeleistä, halusimme päästä keikalle. Olimmehan käyneet katsomassa ihan oikeita bändejä keikalla, joten mekin halusimme olla ihan oikea bändi.

Timo oli jo vanha tekijä tässäkin asiassa, hänellä oli edellisen heavy-bändinsä kanssa takana muutamia esiintymisiä.

Niin, kun puhun vanhasta tekijästä, niin olihan Timo juuri täyttänyt 16 vuotta, ihan niinkuin minäkin. Rumpalimme Nipe (Pasi Niemi) oli 14 vuotias ja laulajamme Tynkä (Tommi Lyyra) 13 vuotias.

Timo oli ollut bändissä vasta niin vähän aikaa, ettei hän ollut juurikaan osallistunut biisien tekemiseen. Biisit, tai oikeastaan “biisit” olivat minun tekeleitä. Jonkunhan niitä piti tehdä, että oli edes jotain soitettavaa. Ja olihan se kätevää, kun aloittaessamme ei ollut basistia ja olin ainoa kitaristi, niin sain soittaa juuri niin kuin halusin. Aina ei tarvinnut soittaa samaa biisiä samalla tavalla. Eihän meillä ollut tietoa millaisia biisien pitäisi olla. Että niissä voisi olla joku rakenne. Yleensä biisit meni niin, että minä aloin sahaamaan jotain kuviota hullun nopeasti, Nipe lähti rumpujen kanssa mukaan ja koitti pysyä perässä. Tommi alkoi huutamaan niitä muutamia rivejä mitä olimme saaneet kirjoitettua paperille.

Ja vaikka Nipe aloitti rummuilla tai tikuilla jonkun biisin, mun tapana oli soittaa niin nopeasti kuin pystyin, ymmärtämättä, että olisi ihan ok, jos kaikki soittaisi samalla nopeudella. Mulla oli yksi ainut nopeus: täysillä.

Timon tullessa mukaan asiaa koitettiin saada kuosiin, hänellä kun oli ymmärrystä yhteensoitosta. Biisien opettaminen Timolle olikin aikamoista; hän tajusi, ettei kannata edes yrittää soittaa samaa sahausta kuin minä, vaan katsoi mikä oli “biisin” ensimmäinen sointu ja pysyi siinä. Joissakin biiseissä oli jopa kaksi eri kohtaa; siinäkin oli hommaa, kun piti koittaa osua samaan aikaan kertosäkeeseen. Yleensä biiseissä sahattiin yhtä ja samaa koko biisin ajan, eli noin 30–40 sekuntia. Biisit loppuivat kaikilla eri aikaan, yleensä minä pääsin maaliin ensimmäisenä ja muut katselivat, että jaa, nyt se siis loppui.

 

Niin, se keikka.

 

Tapahtuma pidettiin Pieksämäellä Heikinlammen lavalla. Lava oli tosiaan lammen päällä. Tuolla samalla lavalla oli soittanut vuotta aiemmin Hassisen Kone yhden viimeisistä keikoistaan.

Olimme paikalla hyvissä ajoin, siis todella hyvissä ajoin. Haluttiin olla ajoissa. Ja siellä me sitten odottelimme, että jotain tapahtuisi. Jänskätti ihan älyttömästi. Varsinkin kun paikalle saapui X-nimellä mainostettu bändi. Siinähän soitti bassoa ja lauloi suuri kuuluisuus: Pieksämäelle sivariin tullut Fucking Finlandin laulaja Jani Roppola. Eikä siinä vielä kaikki: Bastardsin laulaja Lahti ja basisti Roitsu olivat tulleet Janin vieraiksi juuri tuona viikonloppuna. Ja tuossa nuo kuuluisuudet olivat ihan vieressä. Eihän me niille mitään uskallettu puhua. Paitsi kun kysyivät, onko kellään jotain, jolla saisi hiukset pystyyn. Silloin uskaltauduin sanomaan, että mulla on viiksivahaa. Sehän kelpasi. Ja niin me katseltiin, kun isot pojat käyttivät mun vahaa. Vähänkö olin ylpeä.

Tuo X-bändi sai heidän keikallaan ihan oikean nimen: Vapaa Kalja. Keikasta sovittaessa heillä ei ollut vielä nimeä, siksi X.

 

Pikku hiljaa paikalle saapui miksaaja PA-kamojen kanssa ja Klunssi, joka soitti kolmantena bändinä, toi paikalle heidän backlinen.

Soittojärjestys sovittiin Kikrun tultua paikalle, me aloitetaan, se oli kaikille aika selvä juttu.

 

Jossain vaiheessa Kikru sanoi, että menkääs soittamaan. Ja sinnehän me mentiin. Mä ihmettelin Tammisen Japen (Klunssi ja myöhemmin Fucking World)) kitaravahvistinta, että onpa outo vekotin. Mähän olin soittanut itse tehdyillä paskoilla vahvistimilla, eikä niissä lukenut mitä mistäkin napista tapahtuu. Tai ei niissä oikeastaan ollut juurikaan eri nappuloita. Ja nyt mä olin ihan oikean vahvistimen edessä ihmettelemässä mitä noi ihmeelliset sanat nappuloiden alapuolella tarkoittaa. Reverb, intensity, speed, master… Missä särö? Enhän mä muuta olisi tarvinnut. Enkä sitä juurikaan saanut, kun en uskaltanut nappuloihin koskea. Enkä uskaltanut kysyä keltään neuvoakaan. Noh, sillä mentiin mitä vahvistimesta sattui tulemaan.

Aloitettiin keikka. Sahattiin eka biisi kauheaa vauhtia läpi. Ihmiset ihmettelivät mitä oikein tapahtui. Lavalla neljä nuorta jannua, pienin ja lyhyin niistä huutaa täysillä jotain, mistä ei saa mitään selvää. Pieni tauko ja sama uudestaan.

 

Jotain kertonee meikäläisen taidoista se, että yhden biisin alussa soitettiin hitaasti introa, jossa soitettiin kahta sointua pienillä tauoilla. Kaikkiaan noita kahden soinnut iskuja tuli 14 kertaa, ja seitsemän kertaa mä soitin ne väärin, eli epätahtiin. Vieläpä kolme ensimmäistä kertaa putkeen väärin. Ei mulle kukaan ollut sanonu, että pitäisi laskea neljään. Mä vedin fiiliksellä. Ja pieleen. Mutta sitten kun taas lähdettiin kaahaamaan, niin kukaan ei pystynyt sanomaan soitinko oikein vai en. Ei siitä voinut ottaa selvää. Eikä sillä ollut mitään merkitystä.

Vielä yksi huomio mun soitosta: yhden suht kohtuullisella tempolla menevän biisin aloitti Timo ja Nipe (basso ja rummut) ja kun mä tulin mukaan, niin biisin tempo pysyy kyllä samana, mutta mä soitan itse sen paljon nopeammin kuin muut, ja silti mun sointuvaihdokset on kohdillaan. Hankala selittää, se pitäisi jokaisen kuulla. Nyt jos tuollaista yrittäisi, niin eipä onnistuisi. 

 

Tuona viikonloppuna oli Pieksämäelle tullut neljä-viisi vanhempaa punkkaria Jyväskylästä ja yksi niistä, eli eniten kännissä ollut Hyvönen, halusi tulla “soittamaan” meidän kanssa. Jostain se sai hoidettua kitaran, olisiko ollut jonkun Fiaskon tyypin kitara, ja sen kanssa se sit tuli meidän kanssa lavalle sekoilemaan. Olisihan se halunnut siihen piuhankin, mutta onneksi sellaista ei löytynyt.

Lyhyesti Hyvösen sekoilusta: koska lava oli lammen päällä, niin tietenkin Hyvönen hyppäsi kitaran kanssa veteen. Jossain vaiheessa se otti meidän laulajan Tommin harteilleen yhden biisin ajaksi. Näytti tietysti persettä ja munaansa lavalla bändien vaihdon aikana.

 

Äänitin tuon keikan broidin mankalla. Kasetilta kuuluu hyvin ihmisten kommentteja: “Älä kastele sitä kitaraa”, “Näittekste, näittekste”, “Heittäkkee järveen se jätkä" (tämä oli isäni kommentti), “Kyllä pitäis hakkee pois”.

Meidän keikan jälkeen, kun Vapaa Kalja laittoi kamojaan valmiiksi, laulaja Jani Roppola pyysi Hyvöstä laulamaan väliaikamusiikkia. Ja mitä teki Hyvönen? Hyppäsi toistamiseen lampeen.

“Se oli hyvä biisi, seuraava”, kommentoi Jani tähän.

Hyvösen kammettua itsensä lammesta lavalle sanoi mikkiin: “Oottakaa, ku en mä oo ennenkään housut jalassa laulanut… Hyvösen perse. Ja kikkeli.” Tämän lisäksi kaikkea tyhjänpäiväistä höpötystä, kunnes lopuksi totesi: “Ja näkemiin. Te ootte varmaan tyytyväisiä, kun mä en enää oo huutelemassa.”

 

Vapaa Kaljan soitettua jonkun aikaa, Jani tokaisi mikkiin: “Kai meidän on sit pakko vetää jotain sellaista mistä kaikki tykkää. Mä pyydän sellasia suuria rock-muusikoita tänne lavalle: Bastardsin Lahti ja Roitsu, kiitos kun tuutte tänne. Vedetään sellanen laulu, jonka voi kaikki laulaa. Mikäli yleisö pystyy.”

Ja yleisöstä huudetaan: “Hei, eiks mua kutsuttu lainkaan? Eiks Hyvönen pääse laulaa?”

“Kaikki jotka haluaa.”

“Mut enkö pääse lavalle?”

“Tänne vaan.”

Ja niin koko Jyväskylän revohka ryntäsi lavalle laulamaan taustoja Kalliolle kukkulalle -biisiin. Hyvönen tietysti meni sinne jälleen lammen kautta.

Miksaaja oli ilmeisen kyllästynyt Hyvösen touhuun ja laittoi taustakuoron mikin kiinni.

 

Seuraavalla viikolla ilmestyi Pieksämäen Lehti, jossa Pertti Ojala kirjoitti keikasta, tässä ote artikkelista:

“Klimax sai nuorimpana aloitusvuoron ja antoi valaisevan esimerkin nykyisen punkrockin luonteesta. Soitto oli primitiivistä ja luotisuoraa sahausta ja lauluosuudet suoraa huutoa ilman vauhtia hidastavia hengenvetoja, nyansseja tai muita hienouksia. Kuin modernia primaaliterapiaa.

Laulut olivat äärimmäisen lyhyitä energiapurkauksia ja tekstit - kuten päivän punkissa on tapana - useimmiten hyökkääviä kannanottoja yksilöllisyyden puolesta ja kaikkia mahdollisia yhteiskunnan valtarakenteita vastaan. “Papit”, “Armeija”, “Nykypäivän orjuus”, “En aio alistua” ja “Politiikka” olivat muutamia esimerkkejä Klimaxin omista lauluista. Ainoana lainakappaleena oli settiin kelpuutettu punkin “esi-isän” Iggy Popin 14 vuoden takainen “I wanna be your dog”.

Klimaxin jäsenten iät paljastivat, että punk on nykyisin yhä yleisempi soittoharjoittelun kimmoke. Joskus muinoinhan samasta yllytyksestä voitiin syyttää mm. Hurriganes-yhtyettä.

14-16 vuotiaiden Kari Närhen (kitara), Timo Kemisen (basso ja laulu) - jolla tosin on “raskaampikin” tausta - ja Pasi Niemen (rummut) soittokokemus on tuskin edes vuosissa mitattavissa. 13-vuotias ja yleisön sympatiat valloittanut vokalisti Tommi Lyyra on aloittanut vielä yhtyetovereitaankin myöhemmin.

Kova vauhti pisti niin soittajien reaktionopeuden kuin myös Tommi Lyyran kurkun kovalle koetukselle. Laulut tuntuivat kestävän vain yhden säkeistön verran, jotta Lyyra ehtisi ne hengittämättä huutaa. Setin ainoan “hitaan” kappaleen “Miksi?” saikin laulaakseen Timo Keminen, koska Tommi Lyyra ei kertomansa mukaan osaa eikä erityisemmin haluakaan laulaa mitään hidasta.

Jännittäminen näytti hiukan häiritsevän ja sekoittavan Klimaxin esiintymistä, mutta valitettavinta oli täysin ulkopuolisen häirikön - joka ystäviensä kannustamana erehtyi pitämään hölmöilyään hauskanpitona - lavalletulo. Omalla kyltymättömällä esiintymishalullaan kaveri hämmensi Klimaxin jäseniä ja lopulta tönäisi bändin setin raiteeltaan.” 

 

Sanotaanko vaikka näin: ei Hyvösen sekoilu lavalla vaikuttanut meidän soittoon mitenkään, ei noita biisejä olisi mitenkään muuten voinut soittaa. Mutta se sekoilu kyllä saattoi antaa vaikutelman, että se olisi vaikuttanut meihin jotenkin.

 

Soitettiin keikalla yhdeksän omaa biisiä ja kahdessa biisissä oli kaksi eri kohtaa, lopuissa soitettiin vain yhtä ja samaa sointukuviota. Aika simppeliä.

 

Olihan se hienoa, kun heti eka keikasta kirjoitettiin lehteen. Kylläpä oltiin polleaa poikaa, melkein julkkiksia.

 

Keikan johdosta tapahtui kaksi merkittävää asiaa: laulaja Tynkä lopetti bändi-uransa. Äitinsä oli vakaasti sitä mieltä, ettei ole soveliasta, että hänen poikansa huutaa julkisesti rivouksia punk-bändissä. Tommin oli siis etsittävä uusi harrastus. Ja uudet ystävät. Pitää muistaa, että Tommi oli tosiaan vain 13-vuotias kiltti poika.

Olimme siis tilanteessa, ettei meillä ollut laulusolistia. Kokeilimme pariakin ulkopuolista laulajaa, mutta ei niistä tullut mitään. Lopulta istuimme kaupungilla erään kaupan rappusilla ja mietimme Nipen ja Timon kanssa bändin jatkoa. Pidimme ns. virallisen kokouksen, kirjoitettiin jopa pöytäkirja, joka on valitettavasti vuosien saatossa kadonnut. Todettiin, että halutaan jatkaa Klimaxia ja ettei koiteta etsiä uutta laulajaa, vaan Timo alkaa laulamaan basson soiton ohessa. Tämä oli todella merkittävä hetki. Silloin syntyi se “oikea” Klimax.

Samalla sovittiin, että unohdetaan kaikki vanhat biisit ja koitetaan jotenkin selkeyttää biisejä.

Eli se toinen merkittävä asia oli Vapaa Kaljan näkeminen. Tajuttiin, että homman voi tehdä toisellakin tapaa, sillain, että homma toimii. Tähän asti oli ollut erillisiä soittajia samassa bändissä, mutta nyt haluttiin olla oikea bändi, jossa yhdessä tekeminen oli kaiken ydin. Alettiin miettimään biisejä eri tavalla, laajennettiin näkökulmaa, ei paljoa, mutta merkittävästi meidän vinkkelistä katsottuna.

 

Vaikka keikka olikin kauheaa sekoilua ja pelotti ihan älyttömästi, niin se jätti fiiliksen, että tätä on saatava lisää.

 

Ja mikä kaikkein hienointa: voin yhä kutsua Nipeä ja Timoa hyviksi ystävikseni. Timon kanssa ollaankin soitettu yhdessä kaikki nämä vuodet, ei aina niin aktiivisesti, mutta kuitenkin. En olisi parempaa soittokaveria voinut saada.

Ja vaikken Nipeä ole vuosiin nähnytkään, niin hän jätti niin mielettömän jäljen mun sydämeen, ettei sellaista voi enää tapahtua. Ne kasvun vuodet, ne tärkeimmät kokemukset sain kokea näiden herrojen kanssa. Sen parempaa en olisi voinut kuvitellakaan.

 

24. Leikin loppu (The Fucking World)

1990-1991

Oltiin siis sovittu Stupido Twinsin kanssa, että siirrytään heidän talliin. Ja kuten aiemmin kerroin, niin samalla päätettiin myös jyrätä Lepakolla äänitetyt sessiot ja aloittaa kakkos-LP:n teko alusta. Tulevan singlen biisit otettiin kuitenkin noista Lepakon sessioista. Tässä vaiheessa, tai saattoi olla jo aiemminkin, Kirvesmäen Antti tuli äänittäjäksi/miksaajaksi.

Single Day by Day / Godtrap julkaistiin helmikuussa. Mä itse olin alkuvuoden muissa ympyröissä (sain ensimmäisen lapsen helmikuun alussa), eli en osallistunut sinkun miksaukseen, tai mihinkään muuhunkaan millään tavalla. En edes tiedä/muista missä se tehtiin loppuun. Olisiko ollut siellä Lepakolla? Jossain vaiheessa mulle vaan tyrkättiin sinkku kouraan ja mä katoin, että jaa, tällainen siitä sit tuli.

Sinkun b-puolella soittaa saksofonia Antti Seppo. Olikohan siinä biisissä kans lehmänkello? Huh.

Me oltiin jotenkin saatu välit poikki myös keikkamyyjän Welldonen (entinen S-Tuotanto) kanssa. En oikeasti muista/tiedä mikä kuvio siinä oli, mutta tästä eteenpäin meitä möi Niina, joka oli aiemmin ollut Welldonellakin töissä. Osaksi myös tästä johtuen meidän keikat väheni valtavasti. Toki me haluttiin myös keskittyä uuden levyn tekemiseen. Kun oli tottunut tekemään keikkaa koko ajan, niin keikkailemattomuus oli tosi tylsää aikaa. Noh, olihan meistä kolmella juuri joko tullut, tai tulossa jälkikasvua, eli kotonakin olisi ollut hyvä olla edes joskus...

Tuosta keikkamyyntisotkusta oli maininta Rumban haastattelussa myöhemmin. "On aika vittumaista huomata saavansa kusipääbändin maine, kun toiset tekee ohareita ja me ollaan täysin tietämättömiä siitä, mitä tapahtuu."
Jossain muussakin yhteydessä oli maininta siitä, että meille myydyt keikat meneekin jollekin toiselle bändille. Mulla itsellä ei ole muistikuvaa/tietoa oliko asia näin.

Aloitettiin uusien sessioiden tekeminen vanhassa tutussa Equaliz studiossa Kirvesmäen Antin johdolla.
Nää sessiot olivatkin sitten ihan eri meininkiä, mihin aiemmin oltiin totuttu. Kukaan ei oikein ottanut tilannetta haltuun, tehtiin kaikki "vihdoinkin" itse, ilman sitä ilkeää tuottajaa, joka sanoo mitä pitää tehdä. Voi kun siellä olisikin ollut joku hiukan katsomassa meidän perään.

Rytmiryhmä halusi soittaa pohjat kahdestaan, “ettei kukaan pääse sanomaan, etteikö olisi taimissa”. Hmm, mun mielestä biisit saa nopeutua tarvittaessa, jos on hyvä meininki päällä ja jos se sopii biisiin. Sleebaaminen taas on ihan eri juttu (siis, että biisi hidastuu/laiskistuu). Mun mielestä biisien pohjat jäi hiukan kliiniksi, enkä todellakaan ole tyytyväinen kaikkien biisien tempoihin. Osa menee ihan liian hitaasti. Mutta suurin ongelma oli siinä, ettei biisejä soitettu bändinä sisään. En tiedä kuuleeko tavan kuulija sitä, vai onko se vaan mun omassa päässä. Luulen kuitenkin, että biiseihin olisi saatu ihan erilainen lataus jos oltais soitettu ne kimpassa, eli livenä purkkiin.

Me haluttiin Janin kanssa räimiä levylle kitaroita, mutta jotenkin niitä soittaessa oli jo sellainen tuntuma, että biisien kertsit ei nouse/lähde lentoon tarvittavalla tavalla. Koitapa siinä sitten kitaraa soittamalla saada biisi lentoon…

Fuckareiden yksi tavaramerkki oli vahvat laulut taustalauluineen. Ja kyllähän pojat paljon lauloivatkin tälle levylle. Pääosin hyvää laulua, mutta on siellä aika paljon kehnoakin laulantaa. Jani esimerkiksi halusi miksausvaiheessa laulaa joitain juttuja uusiksi. Se oli mun mielestä virhe. Ajatukset oli jo täysin miksauksessa ja ne nopeasti kokeillut uudet jutut ei vaan tuntunut toimivalta. Mutta sinne ne levylle jäi. Ymmärrän kyllä Janin pointin, että haluaa levylle just oikeat sanoitukset, kun niitä on paljon mielessään pyöritellyt. Saattaisi muuten tekstittäjänä ja laulajana jäädä harmittamaan. Noh, nyt jäi ihan muut asiat harmittamaan.

Rumpali Jypä lauloi levylle paljon juttuja, hyvä laulaja kun on. Osa niistä toimii todella hyvin, osa ei yhtään. Joistain hänen laulamistaan jutuista tulee valitettavasti mieleen päihteiden käyttäjän ärsyttävä nariseva ääni.

Myös jotkin Janin ääntämykset särähtää edelleen korvaan. Esim. 'boogeyman'. Nyt siellä yhdessä biisissä lorvii letkeä boogie-mies, eikä pelottava mörökölli. Tästä sessioissa mukana ollut Puka Oinonen mainitsi biisin kuullessaan, mutta Jani vaan nauroi ja oli sitä mieltä, että se on hyvä just noin. Ehkä se sillä hetkellä tuntui hyvältä idealta, mutta ei näin jälkikäteen kuunneltuna, eikä varsinkaan tavallisen hemmon mielestä, jolle “vitsi” ei aukea.

Niin, Puka tuli soittamaan levylle kitaroita. Oltiin todettu, että mies on Suomen tyylikkäimpiä ja parhaimpia soittajia, eli tottakai hänet piti saada mukaan levylle. Mutta eihän meillä ollu mitään ajatusta mitä Pukan olisi pitänyt soittaa. Sanottiin vaan, että vedä vaan jotain, sillain "Pukamaisesti". Kyllähän Puka sitten soittikin hienosti.

Pyydettiin myös Shadowplayn Marcoa soittamaan trumpettia joihinkin biiseihin. Ja sama juttu ku Pukalla, “soita nyt jotain johonkin”. Kyllähän Marco ja Puka oli jo silloin niin ammattimiehiä, että pystyivät soittamaan hyviä juttuja vajavaisesta ohjeistuksesta huolimatta.

Kuva: Pentti Hokkanen

Noi sessiot oli kyllä aikamoiset pilvisessiot. Tuntui, että hemmot oli koko ajan ihan pöllyissä. Sekavaa meininkiä se kyllä oli. Taisi olla bändillä homma hukassa pahemman kerran. Kirvesmäen Antti teki sen mitä pystyi, ja koitti pitää sessiot edes jotenkin kuosissa.

Lopputulema olisi voinut olla kaikkeen siihen sekoiluun nähden vieläkin huonompi. Ja ne sessiot vaan lykkääntyi ja venyi. Ja samalla venyi siis levyn julkaisukin. Alun perin levyn piti tulla maaliskuussa, mutta tuli lopulta vasta lokakuussa.

Noissa sessioissa äänitettiin eräskin Coke -niminen blues (!!!) -biisi. Mä en oikeasti osannut soittaa perinteistä bluesia/rokkia, joten en suostunut soittamaan tossa biisissä. Ja oli se biisikin ihan kauhea mun mielestä. Hyvä, että kieltäydyin, olisi saattanut mun punkin soitto "kontaminoitua" ja ties mitä siitä olisi seurannut. Olisinkohan mä alkanut boogie-mieheksi ja innoissani opetellut soittamaan sooloja? 

Maaliskuun lopussa soitettiin keikka Vanhalla. Pyydettiin Antti Seppoa mukaan soittamaan pariin biisiin saksofonia, Anttihan siis soitti meidän Day by Day -singlen B-puolen biisissä Godtrapissä fonisoolon.

Keikat yleensä aloitettiin Rockabilly-nimisellä biisillä, jonka Jypä aloitti rummuilla yksin ja sit Kenttu meni bassonsa kanssa mukaan. Me kitaristit odoteltiin lavan sivussa aikamme ja jossain vaiheessa mentiin räimimään sinne sekaan.

Tällä kertaa biisin alettua odottelin siinä lavan takana Antin kanssa, kun Ana kysyi multa, että "mikä laatikko?".

Mä olin, että häh?!?!

Antti huomasi, etten tajua laatikko -hommasta yhtään mitään, joten kysyi perään, että "mistä sävellajista tää biisi menee?"

Mä olin taas, että häh, mikä on sävellaji?

Lopulta Antti kysyi, että mistä soinnusta kertsi menee.

Mä vastasin, että ei tässä biisissä oikein ole kertsiä.

Siihen Antti jo hiukan turhautuneen oloisena, että "no, kerro mikä on eka sointu".

No nyt mäkin pääsin kärryille: "se menee E:stä!"

Ai miten niin en muka ole ammattimies?

Toukokuun lopussa oli keikka Vammalassa. Keikkapäivä oli lauantai. Tiesin, että osa porukasta oli reissussa ja tulevat omia kyytejä keikalle. Oltiin sovittu, että tullaan Kentun kanssa kimpassa Helsingistä. Perjantai-iltana tuli soitto, että sori vaan, mutta joudut nyt jotenkin hoitamaan itsesi Vammalaan, Kenttu ei olekaan Helsingissä.

Kiva, kiva. Milläs perkeleellä mä nyt sinne Vammalaan pääsen persaukisena?!? Tuo oli vielä aikaa ennen internettiä, eli junien/bussien aikataulua ei selvitetty niin helposti ja nopeasti kuin nykyisin.

Tiesin, että samalla keikalla soittaa Little Mary Mixup. Eli ei muuta kuin metsästämään niiden numeroita. Onnistuin lopulta saamaan jonkun tytöistä kiinni ja sain sovittua, että pääsen heidän kyydillä Vammalaan. Pakko myöntää, että hetken kävi mielessä, että soittakaa keskenään keikkanne, perkele.
Keikalla (jossa miksaajana oli eräskin Horto) oli kuulemma ollut jotain ihme vääntöä yhdellä meidän bändin jäsenellä. Kuulin vasta vuosia myöhemmin asiasta. Jotain tappelun tynkää oli ilmeisesti ollut. Ihan perseestä tuollainen.

Kuva: Pentti Hokkanen

Kesällä haluttiin mennä Janin kanssa Puntala Rockiin soittamaan, mutta Jypä halusi mennä kalaan ja Kentullakin oli jotain muuta puuhaa, tai sit niitä ei vaan huvittanu lähteä punkkibileisiin soittamaan.
Sovittiin sit Janin kanssa, että otetaan tuuraavat ukot kehiin. Basistiksi pyydettiin mun vanhaa bändikaveria ja Fuckareiden roudaria/kuskia Kemisen Timoa, rumpuihin tuli yksi Lepakossa hengaileva hemmo, joka treenas rumpujen soittoa koko ajan. Mä luulen, että se taisi asua Lepakossa silloin. En enää muista sen tyypin nimeä. Kolmanneksi kitaristiksi pyydettiin yhtä Killiä.
Treenattiin lyhyehkö setti nopeasti kasaan. Taidettiin soittaa keikalla kaikki meidän hitaimmat ja huonoimmat biisit, heh. Noh, piti saada joku bändi aikaiseksi, että sai hyvän tekosyyn lähteä Puntalaan juopottelemaan (ihan kuin sinne ei olisi voinut lähteä pelkästään turistimeiningillä). Oltiinhan me oltu siellä soittamassa myös edellisenä kesänä, silloin ihan oikealla kokoonpanolla.
Tuolloin Puntalan yksi puuhamiehistä oli Hyvönen, joka sekoili Klimaxin ekalla keikalla aikoinaan Pieksämäellä. Hyvöseltä ostin sit pari viinipulloa, ja kun meidän soitto oli ohi jo hyvissä ajoin, niin toki aloin kippaamaan sitä viiniä.

Se oli virhe.

Sillä myöhemmin samana iltana siellä soitti eräskin Snuff. Eihän mulla ole mitään muistikuvaa koko bändistä. En ole siis varma näinkö bändin vai en. Mitään en kyllä muista. Silloin ajattelin, että mikäpä tuossa, onhan noita bändejä nähty, mutta kun useat kaverit kehuivat kyseistä orkkaa, niin pitihän minunkin siihen tutustua. Ja perkele, sehän on yksi hienoimmista bändeistä ikinä! Tuleva bändikaveri Huotarin Jyrki oli lähtenyt katsomaan niitä seuraavana päivänä Turkuun, kun oli niin tykästynyt. Mulle kävi taas samalla tavalla kuin aiemmin New Model Armyn kanssa. Pöh.

Snuff on edelleen näkemättä livenä. Jospa tässä jossain vaiheessa saisi korjattua asian.

Kesällä päästiin jotain kautta Bornholmiin, Tanskaan soittamaan. Siellä oli jotkut isot festarit, hippimeinkinkiä, maailmanparannusta. Ja hyvä meininki. Siellä oli myös Jalla Jalla, Kadotetut Greenhouse AC ja vaikka mitä. Viisi päivää kestävät bileet. Kaikki keikat soitettiin ulkolavoilla. Siellä oli aika vapaa meininki soittojen suhteen. Mekin sovittiin yhtenä päivänä Jalla Jallan ja muiden soittajien kanssa, että mennään kimpassa soittamaan keikka ihan ex tempore -meiningillä. Sillä keikalla olikin sitten mukana jos jonkinlaista kolistelijaa, lava täynnä porukkaa. Basistimme Kenttu oli kävellyt siinä teltan ulkopuolella ja ihmetellyt, että kylläpä kuulostaa musiikki jotenkin tutulta. Sit tajusi, että sehän on oma biisi. Ja ei muuta ku mukaan soittamaan. Noi oli sellaiset jamit mitkä mullekin kelpas.

Viimeisenä päivänä ennen laivan lähtöä Jypä meni pakkaamaan majapaikkaan kamojaan ja sanoi siinä samalla pikkasen vielä pötköttävänsä. Sanottiin kyllä, että älä nukahda, jäät vielä laivan kyydistä. Ei kuulemma ole pelkoa moisesta, kuului vastaus.

Ja niinhän siinä kävi, että terminaalissa odoteltiin Jypää aikamme ja lopulta siirryttiin laivaan. Ei näkynyt miestä missään, siellä se majapaikassa varmaan nukkuu, ajattelimme.

Laivan lähdettyä olimme varmoja, että sinne jäi rumpali Bornholmiin, mutta niin vain hetken kuluttua Jypä löysi meidät ja kertoi kuitenkin nukahtaneensa ja oli herännyt aivan viime tipassa. Oli juossut terminaaliin ja oli päässyt laivaan ovien jo mentyä kiinni. Oli kuulemma ollut ihan minuuteista kiinni.

Bornholmissa.
Kuva: Jari Mikkola

Paluumatkalla osa meistä jatkoi juopottelua. Ja kuinka ollakaan, Kadotettujen Tapsalla oli viskipullo! Mikä riemu siitä syntyikään. Mutta jotenkin se pullon suu meni avatessa rikki. Ihmeteltiin siinä, että mitäs nyt. Mieli tekisi juoda, mutta jos siellä on lasinsirpaleita seassa. Mikään ei ole fiksumpi kuin janoinen juoppo. Ei muuta ku sukka pois jalasta ja sen läpi siivilöitiin se viski toiseen pulloon. Ja hyvää oli! Olinhan mä kuitenkin käynyt kerran suihkussa sen viikon aikana. Ja taisin vaihtaa vaatteetkin samalla. Muistaakseni.

Kesällä otettiin promokuvia Hokkasen Penan kanssa Vanhankaupungin koskella. Huvitti, kun yhdellä meistä oli kauhea krapula. Mun mielestä se näkyy aika selvästi noista kuvista.

Tulevan levyn kansienkin kanssa oli vääntöä. Bändillä ei itsellään ollut mitään ideaa, tai edes mielenkiintoa alkaa hahmottelemaan kansia. Levyn nimeäkin ihmeteltiin pitkään.
Lopulta Stupidojen Joose ehdotti kannen kuvaksi niiden Venäjältä (vai Tallinnasta?) salakuljettamaa kuvaa palavasta kirkosta. Se sopi kaikille. Levyn nimikin löytyi lopulta: Gun Policy.

Kun kaikki näytti vihdoin olevan kunnossa levyn julkaisua ajatellen, niin eikös tehtaalta tullutkin versio, jossa kannen kuva on väärinpäin. Näitä virheellisiä painoksia kerkesi menemään Oskun Divarin (ja mun) kautta jonkun verran. Vedettiin painos äkkiä takaisin ja jälleen odoteltiin tovi, että saatiin levy oikealla kannella ulos.

Lokakuun puolessa välissä soitettiin julkkarikeikka Bottalla. Pyydettiin taas Marcoa soittamaan trumpettia muutamaan biisiin. Nää oli hyvät bileet.
Stupidot lupasi juottaa bändiä. Me ajateltiin, että nyt on piikki auki ja kaljaa virtaa. Noh, ukot toi takahuoneeseen meille Viru Valge -vodkapullon. Hyväähän se oli sekin. Kiitti vaan.

Tehtiin aika paljon pressiä levyn tiimoilta. Vielä tuntui olevan kiinnostusta bändiä kohtaan, vaikka oltiinkin levyn kanssa vuosi myöhässä. Ja tässä vaiheessa olisi pitänyt olla kunnon keikkamyyjä, että olisi saanut keikkailemalla tuettua levyn julkaisua.

Soitettiin lokakuun lopussa Tullikamarilla Amnestyn tukibileissä. Olin sopinut, että menen kaverini Ikosen Peten luokse yöksi. Taas osui kuntopiikki vinoon. Pete sai kantaa mun kitaran -ja minut- kotiinsa. Oli sillä ollut raahaamista. Aamulla hävetti. Ja sit junalla takaisin Helsinkiin. Samaan junaan osui myös Jypä, kauheassa kunnossa edelleen. Tuli kauhia härdelli, kun Jypä oksensi junan eteiseen ja konduktööri osui just paikalle. Siivoamalla taisi selvitä. Ja kauhealla huudolla.

Levyn julkaisun jälkeen, kun hommat ei lähtenytkään samalla tavalla lentoon kuin ekan levyn kanssa, ja kun tuli joitain negatiivisiä arvioita, alkoi osalta porukasta kiinnostus hiipumaan. Tai sitten mukaan tulivat “hevimmät” harrastukset? Muistan muutamankin kerran olleeni Janin kanssa kahdestaan treeniksellä odottamassa muita. Eivät tulleet.

Keikkojakin oli vähänlaisesti. Uusia biisejäkään ei taidettu juurikaan treenata.

Homma alkoi selkeästi olemaan loppusuoralla.

Lopetettiin vuosi -90 "perinteisesti", eli soitettiin kaksi peräkkäistä päivää Backstagella.

Alkuvuodesta -91 soitettiin Helsingissä Horizont -ravintolassa bändin viimeinen keikka. Olikohan meillä siinä vaiheessa jo kutinaa, että se on viimeinen keikka? Saattoi olla. Se keikka oli itse asiassa helvetin hyvä.

Ja tiedättekös mihin The Fucking Worldin julkinen ura loppui?

Torvisoittoon saatana!

Oltiin sovittu, että jos saadaan kaksi encorea, niin mennään puhaltamaan aikoinaan Tallinnasta ostamiin pioneeritorviimme niin perkeleesti. Eihän me mitään osattu niillä soittaa, mutta kauhia mekkala niistä lähti. Jypä ja Kenttu eivät suostuneet tulemaan mukaan, joten mentiin Janin kanssa kaksistaan jättämään viimeiset jäähyväiset torvien sulosoinnuilla.

Oltiin itse järkätty toi Horizontin keikka ja siellä olikin ihan pirusti porukkaa ja hyvä meininki. Oze oli siellä lipunmyynnissä ja Salmisen Timppa auttoi kamojen kuljetuksessa, Keminen lavaroudarina. Salmiselle jäi vahingossa mun torvi ja kun vuosien jälkeen muistin kysyä siitä, niin Timppa oli jättänyt sen jonkin vaaran merkiksi johonkin mereen. Tai jotain. En enää muista. Mutta kuulemma torvi teki hyvän teon.

Keikan jälkeen mä nappasin osan rahoista ja kävin maksamassa - ensimmäistä ja viimeistä kertaa? - Hopposelle treenikämpän vuokraa. Mä en ainakaan itse muista ikinä antaneeni rahaa treenivuokraan. Yleensä ne kuitattiin niin, että tehtiin keikka Lepakossa, tai muualla Elmun tapahtumissa. Tai sit joku meistä hoiti asian kaikkien puolesta (tätä epäilen vahvasti).

Pian Horizontin keikan jälkeen sovittiinkin, että eiköhän tää ollut tässä. Muistaakseni ei edes kokoonnuttu porukassa päättämään asiasta. Se vaan tapahtui.

Heh, ennen asian julkistamista mä pummasin Tavastialla kaljaa joltain Rumban toimittajalta luvaten, että saat hyvän jutun Nisse Mannerheimiin. Ja niinpä Nisse osasi kertoa hajoamisesta ennen kuin edes levy-yhtiön sedät siitä tiesivät. Ja mä sain kaljaa.

Rumba uutisoi myös virallisemminkin bändin hajoamisen.

Mitäs mulle jäi käteen The Fucking World -vuosista 1986-1991?
Ihan helvetin hienoa aikaa! Sai tehdä sitä mistä tykkäsi, eli soittaa punk-rokkia! Tehtiin paljon hyviä keikkoja, hyviä levyjä. Tutustuin moneen hienoon ihmiseen. Sain olla mukana pienenä osana Lepakon historiaa. Saatiin autettua Stupido Records alkuun (eikä onneksi saatu sitä nurin ei-niin-hyvällä-levyllä-kuin-oli-tarkoitus).

Fuckareiden kanssa sain maistaa pienen palan kuuluisuutta. Se oli ihan jees, mutta ei se merkannut mulle sen enempiä. Mielestäni mulla on aina ollut terve suhtautuminen kuuluisuuteen, ja varsinkin siihen jos sitä ei ole. Mä olin niin saatanan ujokin tuolloin, että ei noi pressijutut ollu mua varten. Toki oli hienoa olla paikalla mukana, mutta ei mulla tuolloin ollut juurikaan mitään sanottavaa. Tai en siis uskaltanut sanoa mitään.

Osa bändin jäsenistä halusi murtautua ulos punkin saarakkeesta isoksi bändiksi. Kai se ns. (jonkin asteinen) breikkaaminen oli suht lähellä. Näin ainakin on "isot pojat" myöhemmin kylillä puhuneet.

Joskus aikoinaan olin sitä mieltä, että Fuckarit meni vähän väärille urille, kun baareissa ja keikoilla oli paljon tunnettujakin hemmoja "opastamassa" ja "neuvomassa" kuinka kannattaa toimia, ja ehkä me, tai ainakin osa meistä alkoi kuunnella näiden ulkopuolisten neuvoja. Yllättävän paljon oli selkään taputtelijoita.

Perkele, oltaisi vaan uskottu itseemme ja tehty sitä mitä parhaiten osattiin, eli soittaa sitä hiton punk rockia.
Ja kai me ihan itse oltiin isomman menestyksen esteenä.
Pokon historiikki -kirjassa Epe Helenius toteaa mm. näin: "Se oli todella hyvä bändi ja sellaista jälkipunkkirähinää metallisella otteella (metallinen ote, wtf kysyy blogisti?!?). Ne teki meille kohtuullisen hyvän levyn. Pitkäänhän Fucking World ei meillä viihtynyt ja se on niitä harvoja bändejä, joka on meiltä ovet paukkuen lähtenyt. Janille ja mulle tuli oikein perustavaa laatua oleva riita kustannussopimuksista." Kirjassa lukee myös näin: "Helenius kiteyttää Fucking Worldin olleen lahjakas bändi, mutta havaittavissa oli asenneongelmia, jotka tekivät bändistä oman menestyksensä pahimman esteen."

Jani oli - ja on edelleen - yksi hienoimmista ihmisistä mitä tunnen. Jani opetti mulle paljon, sekä kitaransoittoa, että asennepuolen juttuja. Vaikka mulla onkin rytmiryhmän kanssa myöhemmin välit katkenneet, niin kyllä mä niitä kunnioitan soittajina. Ja olen niille kiitollinen siitä, että sain olla mukana lähes alusta loppuun asti, vaikka en soittajana ollutkaan samalla tasolla kuin muut bändissä käyneet kitaristit.

Tää oli hyvä ponnahduslauta uusiin seikkailuihin.

Jani J Roppola - laulu, kitara

Näkä - kitara

Kenttu - basso, laulu

Jypä - rummut, laulu

Jape - kitara (R.I.P.)

Toni - kitara

Ikonen - kitara