18. Paluu nelimiehiseksi ja eka LP (The Fucking World)

1988

"Nimi on sekä herja, että kommentti maailman menolle. Me ollaan aika kriittinen bändi, epäkohtiin on otettava kantaa, sanoo solisti ja biisinikkari Jani."

Näin tarinoi Jani yllä olevassa jutussa. Lehti taisi olla Ilta-Sanomat.

Kuva: Marja-Leena Helin

Toukokuussa Tavastian keikalla tehtiin hiukan erilainen keikan aloitus. Roudattiin meidän HH:t, eli laulukamat baarin puolelle ja soitettiin siinä muutamia biisejä “semi-akustisesti”, eli kaikki kitarat, bassot ja laulut tuli niiden laulukamojen kautta, sillain plonk-plonk -soundeilla. Jypällä oli jotain kilkuttimia. Yhden biisin aikana mä ja Jani juostiin oikealle lavalle, ja aloitettiin siellä kaksistaan biisi samaan aikaan kun muut soittivat vielä baarin puolella. Yleisö oli ihmeissään, kun eivät tienneet minne mennä. Pojat lopettivat biisin baarin puolella ja tulivat nopsaan lavalle jatkamaan meidän aloittamaa biisiä.

Keväällä Toni lopetti/sai kenkää. Jotain kränää Tonilla taisi Janin kanssa olla. Mä en edelleenkään ihan varmaksi tiedä syytä eroon. Sama juttu edellisen kitaristin (Jape Tamminen) kanssa. Joko mulle ei kerrottu, tai sitten en vaan muista. Tai sit se vaan käytiin läpi tyyliin: "Toni ei enää oo messissä." Ja siinä se.

Kuva: Petri Anttonen

Sovittiin, että enää ei etsitä uutta miestä bändiin, vaan jatketaan neljästään. Jani alkoi taas soittamaan kitaraa laulun ohessa. Mä tykkäsin tästä ratkaisusta. Näin mentiinkin sitten ihan loppuun asti.

Kesäkuussa soitettiin Provinssi Rockissa. Alun perin oli sovittu, että soitetaan perjantaina Sorsanpesässä klubikeikka. Ja niin toki tehtiinkin. Sillä keikalla meidän kanssa soitti Santa Lucia, Teenage Kicks ja Dreadline. Oli hieno ja hikinen ilta.

Sitten tuli tieto, että Saara Suvanto on joutunut perumaan oman keikkansa ja meiltä kysyttiin, halutaanko mennä paikkaamaan. Tottakai haluttiin. Soitettiin sitten myös lauantaina teltassa. Tuolloin elettiin ilman Internettiä ja muuta somea, eli en tiedä kuinka hyvin tieto oli saavuttanut ihmiset, mutta hyvin siellä teltassa oli porukkaa.

Meillähän oli hotellihuoneet käytössä tuona viikonloppuna, mutta mä vietin tietysti molemmat yöt leirintäalueella.

Keväällä oltiin puhuttu Pokon kanssa pitkäsoiton tekemisestä ja mietittiin mahdollisia tuottajia. Yksi esille tullut nimi oli Nicky Tesco, eli Membersin laulaja. Mähän innostuin asiasta valtavasti, olihan Members yksi mun lempparibändeistä. Mutta valitettavasti aikataulut eivät natsanneet. Lopulta sovittiin, että Jimi Sumén tulee tuottajaksi.

Alettiin äänittämään pitkäsoittoa kesäkuun puolivälissä MTV:n ykkös-studiossa. Taidettiin olla studiossa kahdeksan päivää. En tiedä mikä hoppu meidän oli just tuolloin mennä studioon (varmaan Suménin aikataulujen ja studion varauksien takia), koska me peruttiin äänitysten takia muutama keikka, mikä on ihan persiistä. Yksi perutuista keikoista oli Ämy-Rock. Tää ärsytti kyl tosi paljon.

Jälkikäteen ajatellen Sumén oli meille ihan väärä mies tuottajaksi. Mieshän oli ihan perkeleen kova tuottaja ja varsin mukava mies, mutta se ei vaan sopinut meille. Mä olisin halunnut paljon enemmän räkää, kitaroita ja punkkia. No niitä ei saatu.
Muistan, kun oltiin soitettu pohjat sisään ja mä jossain vaiheessa kysyin Jimiltä, että milloinkas me aloitetaan soittamaan kitaroita, niin hää sanoi, että nehän on jo soitettu. Jotenkin mä menin ihan lukkoon, enkä osannut/uskaltanut pyytää, että ne olisi soitettu uudestaan paremmalla soundilla ja tarkemmin. Eli levylle jäi periaatteessa demokitarat. Eipä niissä kyllä mitään vikaa ole, mutta jotenkin olisin halunnut tehdä ne kunnolla niin, että oltais oikeasti mietitty soundia ja soittamista. Toisaalta, ehkä mä olisin tuossa tilanteessa mennyt lukkoon, enkä olisi pystynyt soittamaan yhtään sen paremmin kuin pohjien soiton yhteydessä. Noi biisit oli kuitenkin treenattu niin hyvin, ja mun osuus oli aika simppeliä komppausta, että mä soitin ne aina samalla tavalla. Ehkä mä odotin sitä "tuottamista" olevan enemmän, mutta me vaan soitettiin biisit sisään ja siinä se. Toisaalta, jos Jimi olisikin alkanut tuottamaan meitä, niin nyt mä varmaan kiroilisin, kuinka meitä tultiin neuvomaan miten sitä punkkia oikein soitetaan.

Jani oli ostanut Nights Of Iguanan Delayltä puoliakustisen kitaran. Se sit jotenkin hajosi aika lailla heti sessioiden alussa. Tavallaan onneksi, koska se akustinen soundi oli mun mielestä ihan liian kilttiä meidän musaan. Tai olisi se voinut olla siellä ärjykitaroiden seassa, kunhan ei yhtenä "pääkitarana".

Jani vauhdissa. Kuva: Marja-Leena Helin

Levyltä kuulee hyvin ne biisit, joilla noi sessiot aloitettiin (eli millä biiseillä Jani kerkesi soittamaan sitä akustista kitaraa), eli soitettiin ekana alta pois "helpoimmat" biisit, eli Rockabilly ja Jimmy.

 Kitaran hajoamisen jälkeen otettiin saman tien yhteys Pokoon ja ne antoi luvan käydä hakemassa jostain liikkeestä uuden kitaran vuokralle. Vai saiko Jani jopa ostaa kitaran Pokon laskuun, en muista enää.

Levy tehtiin siis MTV:n studiolla. Osa noista äänityspäivistä osui mun yövuoroille. Nukuin muutaman tunnin töiden jälkeen ja nopeasti studiolle ja sessioiden jälkeen kävelin siihen naapuriin, eli Ilmalaan Postiin heittelemään paketteja.
Mähän olin tuolloin tosiaan töissä Postissa, jossa tein kolmivuorotyötä, viikko aamua, viikko iltaa, viikko yötä. Pikkisen meinas välillä varsinkin noi yövuorot haitata rokin soittamista. Muistan monta viikkokeikkaa, joista lähdin heti keikan jälkeen yöksi töihin. Joskus saattoi olla samana päivänä kaksikin keikkaa ja yövuoro. Noh, nuorena sitä jaksoi.

Oltiin mielestämme jo soitettu kaikki biisit levylle ja alettu purkamaan kamoja, kun joku muistaa, että hei, mehän ollaan unohdettu soittaa Något Annat -biisi. Soitettiin ja laulettiin se saman tien livenä sisään. Siihen ei ole lisätty mitään jälkikäteen, ei lauluja, ei kitaroita. Tää biisi oli jossain vaiheessa jollain tukholmalaisen radioaseman soittolistalla.

Jimi miksasi levyn yksin, tai ainakaan mä en osallistunut siihen operaatioon. Nyt jälkikäteen mua harmittaa, että äänimaisema on liian kesy ja kevyt. Sitä punkkia olisi pitänyt olla mukana paljon enempi. Toki silloin oltiin levyyn tyytyväisiä, minäkin (ja olen oikeasti edelleenkin tyytyväinen siihen). Olihan se kuitenkin bändin - ja mun - ensimmäinen pitkäsoitto.

Lopetetaan tämän kertainen tarina "kamarunkkaus"-asioilla.
Noita vanhoja kuvia katsellessa tuli mieleen, kuinka sain hoidettua jossain vaiheessa 1987-1988 itselleni sellaisen kitara ja vahvistin -yhdistelmän, jolla sain sellaisen soundin kuin halusin. Mulla oli ollut paska Marshallin Mosfet -vahvistin ja joku ihme 4x12" kaappi. Kävin kerran Janin kanssa MS:llä testaamassa uusia vahvistimia ja tykästyin kovin uuteen Marshallin Jubilee-malliin. Kannoin sitten Mosfetin niiden riesoiksi ja sain siitä jonnin verran välirahaa. Tehtiin osamaksusopimus ja näin olin uuden Marshall Jubilee 2550 combon ylpeä omistaja.

Menin sitten joskus 90-luvun puolivälissä vaihtamaan combon kaverin kanssa päikseen Marsun nuppi+kaappi -yhdistelmään. Tyhmä vaihto.
Onneksi löysin jonkun vuoden päästä halvalla Jubilee nupin. Siitä en ole luopunut, enkä helpolla luovu. Sitä vastoin hankin jokunen vuosi sitten toisen samanlaisen nupin Ropposen Teemulta.

Kitaran kanssa kävi niin, että vietin usein aikaani pyörimällä musaliikkeissä ja kerran ollessani Pro Centerissä Mechelininkadulla näin oudon näköisen Telecasterin. Kokeilin huvikseni ja huomasin heti, että jumalauta, täähän sopii mun kouraan just eikä melkein. Kiroilin siinä paskaa rahatilannetta ja lähdin kävelemään kotia päin. En päässyt kuin parikymmentä metriä, kun pysähdyin miettimään, että saanko ikinä rauhaa, jos en osta sitä kitaraa. Käännyin takaisin ja kokeilin kitaraa uudestaan ja varmistuin siitä, että enhän mä voi olla ostamatta sitä. Ja taas tehtiin osamaksusopimus.
Myyjä ei juurikaan osannut kitarasta kertoa muuta, kuin että se on jonkun itsetekemä ja että se on tullut Amerikasta Pori-Jazzin kautta heille.
Tämä kitara ("Huonekalu") on pysynyt ykköskitarana kaikki nämä vuodet.

Pakko sanoa, että nää (Marsu ja Tele) ovat ihan helvetin hyvä yhdistelmä. Toiset sanoo, että soundi lähtee sormista, ja tavallaan allekirjoitan senkin, mutta kyllä noi vehkeet auttaa ihan pirusti saamaan sen "mun" soundin aikaiseksi.

Laitan vielä tähän alle kuvan, jossa soitetaan Provinssin teltassa 1988. Mulla käsissä Huonekalu ja taustalla Marsu. Janilla on Delaylta ostama kitara, joka hajosi levyn äänityksissä.

Kuvaaja tuntematon

17. Punkkia ja mäkihyppyä (The Fucking World)

1988

Vuodenvaihteessa 87-88 tapahtui henkilökohtaisessa elämässä iso muutos. Meillä oli ollut vuoden kimppa-asunto Sturenkadulla Janin ja yhden kaverin kanssa, mutta - yllätys, yllätys - vuokrasopimusta ei jatkettukaan. En muista enää miksi ei koitettu löytää uutta asuntoa kimpassa, vaan jokainen lähti omilleen, kuka minnekin.
Mulla alkoi tässä vaiheessa parin vuoden asunnottomuus. Aluksi, eli heti vuoden -88 alussa kannoin kassini ja kissani Mariankadulle Krunikkaan, jossa silloinen tyttöystäväni asui HYKSin työntekijöiden asuntolassa. Siellä siis asui kymmenisen naista, jokaisella oli oma pieni huone ja yhteiset suihku- ja keittiötilat. Ja sinne minä siis majoituin ajatuksella "jos mä tässä hetken viivyn kunnes löydän asunnon jostain". No, enhän mä edes etsinyt asuntoa. Jotenkin toi kavereiden nurkissa oleminen tuntui niin tutulta, kun oli asunut jo vuosia jonkun/joidenkin kanssa kimpassa, ettei se oikeastaan haitannut.
Paitsi, että kyllä se välillä vitutti, kun ei ollut mitään omaa. Edes omaa sänkyä. Eikä aina edes avainta.

Kuva: Petri Anttonen

Vuoden ensimmäisessa Rumbassa (1/88) oli vuoden 1987 Rumbapolli, eli lukijoiden äänestämät suosikit. Fucking World oli Uusi kyky -kategoriassa sijalla 3, edellään Boycott ja Clifters. 15 ääntä enemmän ja oltais oltu kakkosia. Human Rights oli Biisit-kategoriassa sijalla 12.
Bändi-kategoriassa jäätiin juuri ja juuri 15:sta ulkopuolelle.

Rumba 1/88.

Helmikuussa mentiin tekemään toista singleä Pokolle. Pyydettiin taas Hannu Leidéniä puikkoihin. Biiseiksi valikoitui Man For Sale ja Bad Hat.
Studiossa ollessamme huomasimme siellä lojumassa erilaisia soittimia. Joku sai idean, että mitäs jos tekisimme A-puolen biisiin intron, jossa jokainen soittaisi jotain itselleen outoa soitinta. Mulle tietysti tyrkättiin helvetin iso haitari kouraan. Enhän mä jaksanut (saati osannut) pitää sitä oikealla tavalla, vaan mä pidin sitä kiinni lattiassa toisella jalalla ja nostelin kahdella kädellä samalla painaen koskettimia (jotka mulle näytettiin, enhän mä olisi oikeita ääniä muuten löytänyt). Sitä paitsi siitä härvelistä lähti niin jumalattoman kova ääni, että mut komennettiin käytävään soittamaan. Olisipa jollain ollut kamera mukana...

A-puolen Man For Sale on suht perinteinen rokkitsipale, joidenkin mielestä liiankin perinteinen. “Pieksämäen Popeda”, tokaisi Salmisen Timppa, kun biisin kuuli.
Hyvä keikkabiisi se kuitenkin oli. Kuuletko muuten keskellä biisiä Janin sanovan: "Buy this record"? Siellä se on, kuuntelepa tarkkaan. Joissain muissakin biiseissä on Janin kuiskauksia, mutta en just nyt muista missä.
B-puolen Bad Hat oli mukana jo joillain Janin aikaisemmilla bändeillä, tosi vanha biisi siis. Itse asiassa tota biisiä soitettiin myös FSF:n keikoilla vuonna 1986.

Aamulehden Allakka-liite 8.10.1988:
"Man for Sale -biisin, joka on singlenä tuottanut yhtyeelle mainetta, Jani sanoo omistaneensa tyhjäpäisille macho -bändeille. -Haluamme soluttautua syvälle rock-bisnekseen ja tuoda julki myös tämän alan epäkohtia, Jani kertoo."  

Alkuvuosi meni keikkojen osalta jotenkin ohi. Tehtiin tammi-maaliskuussa vain kaksi keikkaa (Turku ja Kouvola). Olikohan meillä näihin aikoihin meneillään ohjelmatoimiston vaihto? Lähdettiin Rocktopsista ja mentiin S-Tuotannolle (myöhemmin Welldone). Vaihdon syytä en muista, en ollut siinä hommassa mitenkään aktiivisena mukana. Olisiko syynä ollut keikkojen puute?

Sinkku julkaistiin huhtikuun alussa. Heti perään tulikin meikäläiselle mieluinen keikka; lämpättiin uudelleen aktivoitunutta Sham 69:ä. Muistan ikuisesti, kun istuskeltiin Lepakolla soundcheckiä odottaen ja Jimmy Pursey kävelee meidän luokse, puristaa kättä ja esittelee itsensä. Kyllä oli Pieksämäen poika taas ihmeissään. Ja onnessaan. Ihan samanlainen fiilis kuin edellisenä kesänä, kun Pelle Miljoona kehui keikkaa. Ei noi idolit silloin mitään tavallisia ihmisiä ollut, ne oli staroja.
 
Tuolle keikallehan tuli jonkun verran skinejä. Oli hienoa, kun Jimmy Pursey sanoi lavalta, että eihän niitä ole kuin kourallinen ja teitä on helvetin paljon enemmän, heittäkää ne ulos. Ja näinhän sitten toimittiin. Siellä oli skinien joukossa yksi mun lapsuudenystävä, Kemppainen. Se yritti mulle jotain sönköttää, mä vaan käännyin ja kävelin pois. Sen jälkeen en ole miestä nähnyt. Kuulin kyllä vuosia sitten, että olisi kuulemma ampunut jonkun tyypin jossain baarissa Tampereella. Tiedä sitten onko totta.

Samana viikonloppuna soitettiin Jyrockissa Jyväskylässä. Siellä meille tultiin keikan jälkeen sanomaan, että soitettiin niin lujaa, ettei siellä pystynyt olemaan. Eihän me mitään tarpeettoman lujaa soitettu, ihan normaali voimakkuudella pelattiin, mutta meidän mukana ollut miksaaja (jätetään nyt nimi mainitsematta) oli niin paukuissa, että tykkäsi luukuttaa tosi lujaa. Tai sitten ei tajunnut luukuttavansa niin lujaa. Ihan tutkalla se kyllä oli. Ja ainahan bändi saa nää moitteet, vaikkei sitä soittaessaan tiedä yhtään kuinka lujaa/hiljaa se musa tulee yleisöön päin.

Olin tutustunut Murtomäen veljeksiin Jaakkoon ja Rikuun. Olivat muuttaneen vähän aiemmin Rovaniemeltä Helsinkiin. Heillä oli bändi nimeltä Uni. Ehdottivat, että tehtäis huhtikuussa kimpassa pohjoisen rundi, heillä kun oli kontakteja sinne. Ja heillä oli täysmittainen bussi, jolla päästäisiin näppärästi kulkemaan koko porukka. Lopulta paikoiksi järjestyi Tornio, Rovaniemi (kaksi keikkaa) ja Kemi.
Lähdettiin ajamaan yötä vasten kohti pohjoista, ettei tulisi kiire. Eka keikka oli keskiviikkona Torniossa jossain nuorisotalolla, tai vastaavassa paikassa. Eipä juuri muistikuvia paikasta, eikä keikasta.

Kuvaaja tuntematon.

Rovaniemellä soitettiin kahtena peräkkäisenä päivänä Kesäpaikassa. Tupa oli täynnä mahtavia ihmisiä ja meno oli katossa.
Keikkojen välissä Jalla Jalla haastoi meidät mäkihyppykisaan. Pojat olivat rakentaneet niiden treeniksen viereen hyppyrimäen. "Pikkupäissään" siellä sitten kisailtiin ennen illan keikkaa. Jypä yritti kaksi kertaa hypätä, ekalla kerralla kaatui just ennen hyppyrin nokkaa, toisella kerralla onnistui jotenkin ohittamaan hyppyrin nokan. Ei tulosta.
Kenttu hyppäsi suoraan, tai vinoon, mittakeppien sekaan kaataen ne kaikki. Tulos taisi olla noin puoli metriä.
Meikäläinen leiskautti mahtavan noin 2,5 metrin lennon!
Jani oli meidän ainoa toivo saada edes jonkinlainen tulos aikaiseksi, mies kun oli nuoruudessaan hypännyt enemmänkin mäkeä. Taisi hypätä reilut viisi metriä.
Turha kai sanoakaan, kuinka kisassa kävi. Sanon kuitenkin, hävittiin selvin numeroin. No, Jallan pojat (tai ainakin osa niistä) oli oikeasti hypänneet isoistakin hyppyrimäistä. Melkein ammattilaisia siis. 

Olen hypännyt mäkeä kaksi kertaa, kerran talvella Rovaniemellä, ja kerran kesällä Helsingin Herttoniemessä. Molemmat kerrat tietty Jalla Jallan kanssa, tai oikeastaan niiden pakottamana. Oli hupaisaa, kun Jalla Jalla erään kerran tuli Helsinkiin keikalle mäkisukset mukana. Siis kesällä. Kyllä ihmiset katseli pitkään, kun mentiin metrossa niiden suksien kanssa. "Missäs se hyppyrimäki oikein on?"
Löydettiin oikeaan paikkaan, ja jollain ilveellä muistaakseni Jalla Jallan laulaja Harri sai hoidettua avaimen, jolla saatiin se alastulorinteen yli menevä ketju pois. Ja sitten vaan hyppäämään.
Jani vanhana mäkikotkana sanoi, että "kantapäät ylös, kun ponnistat". Hitto, että mua hirvitti siinä laskun aikana, ai saatana. Mietin, että mihin hittoon sitä on taas tullut lähdettyä. Kaikkea siinä lyhyen liun aikana kerkesikin ajattelemaan.
Mutta hyvin se meni, en edes kaatunut. Pylly taisi ottaa pikkisen maahan kiinni, ja käsillä oli autettava, mutta pystyssä pysyin. Tää Herttoniemen mäki oli siis paljon isompi, kuin se Jallojen oma mäki siellä Rovaniemellä. Enää en moisiin juttuihin suostu lähtemään.

Aijoo, paljastetaanpa tässä yhteydessä tämäkin: aikoinaan (ennen internettiä) Rumbassa oli Mysteeripalvelu -niminen palsta. Lukijat saivat lähettää sinne kaikenmaailman kysymyksiä, ja palstan aina avulias setä niihin vastaili. Aluksi siinä taisi olla isäntänä Santtu Luoto, ja myöhemmin Tomi "Roudi" Hämäläinen. Mä lähettelin paljon hassuja kysymyksiä "Stupid Question" -nimimerkillä. Yksi kysymys oli nimenomaan Jalla Jallan mäkihyppy -ennätyksistä. Laitoinkohan mä kaikkiaan 9 kysymystä. Kaikkiin ei tullut vastausta. Mä kyllä tiesin itse jo etukäteen vastauksen osaan niistä kysymyksistä, mitä sinne lähetin, niinko esim. "Mitä lukee New Model Armyn The Ghost of Cain -levyn kannessa olevan nahkatakin selässä?" (Osa tekstistä jää vyönsoljen taakse piiloon.) Tokihan mä baarissa "paljastin" Roudille olevani nimimerkin takana.

Kuva: Kari Lehtinen

Nyt takaisin tarinaan ja Rovaniemelle. Soitettiin molemmat keikat siis Kesäpaikassa ...keskellä talvea. Ja muistaakseni tehtiin siellä jonkinlainen lipunmyyntiennätyskin. Jälkimmäisellä keikalla soitti tuolloin vielä itselle tuntematon Greenhouse. Silloin vielä ilman AC-päätettä. Näidenkin kanssa on tullut vuosien varrella touhuttua useamman kerran keikkojen merkeissä. Ja muutenkin. Vallan mukavia ihmisiä ovat.

Kauheeta sekoilua siellä Rovaniemellä kyllä oli… Mutta keikat soitettiin hyvin. Jotkut rovaniemeläiset muistelivat vuosienkin jälkeen, kuinka eräs bändimme jäsen oli sammunut ennen keikkaa ja kun se saatiin hereille, veti se blossit ja samantien lavalle soittamaan. Ja soitti niin kuin pitääkin, tosi hyvin.

Ton pohjoisen rupeaman vika keikka soitettiin jossain baarissa Kemissä. En oikein odottanut keikalta juuri mitään, mutta siellähän oli ihan hillitön meininki! Soitettiin pöydillä, tuopit kaatuili ja ihmiset oli ihan sekaisin.
Ja sekaisin olin minäkin. Koko reissun. Kylläpä olikin hiljainen ja pitkä - ihan helvetin pitkä - kotimatka. Mutta hyvä reissu oli kaiken kaikkiaan.

16. Kitaristin vaihto ja eka vuosi takana (The Fucking World)

1987

Syksyllä, Japen poislähdön jälkeen, alettiin etsimään uutta kitaristia. Kokeiltiin aluksi yhtä tyyppiä, joka notkui usein Lepakolla. Se oli jotenkin tosi varautuneen oloinen, eikä oikein osannut ottaa meihin mitään kontaktia. Ei siis läpäissyt testiä. Vuosia myöhemmin kuulin, että tämä sama tyyppi olisi sairastunut skitsofreniaan. Selittää paljon.

Janille oltiin vinkattu eräästä tyypistä, joka kannattaisi ottaa testiin. Otettiin ja testattiin. Mies oli nimeltään Toni Laine. Sillä oli pitkä tukka, hienoja kitaroita ja Marshallin vahvistin. Ja osasihan se piru vie soittaakin. Aika rokkimeininki sillä kyllä tuntui olevan, jotain Aerosmithin riffiä se aina soitteli.
 

Gärdefest, Tukholma
Kuva: Tuija Hartikainen

Mulla oli kuitenkin alusta asti sellainen tutina, ettei Toni välttämättä ole meille oikea mies. En tiedä mikä siihen oli syynä, olihan Toni varsin mukava mies. Ehkä se oli liian rokkimies meille. Kyllähän meille kuittailtiin siitä, että otettiin bändiin “Hanoi”-mies. Oli röyhelöpaitaa, jne.
Toisaalta eipä varmaan Tonillakaan ollut helppoa tulla niinkin sisäänpäin lämpiävään porukkaan, ku mitä me silloin oltiin. Me oltiin kuitenkin tunnettu toisemme jo vuosien ajan. Nyt jälkeenpäin kun ajattelee, niin meillähän oli bändissä tavallaan sellainen jako, että Kenttu ja Jypä oli tiiviisti yhdessä ja sit mä ja Jani oltiin se toinen parivaljakko. Sit se viides jäsen joutui tavallaan tasapainoilemaan siinä välissä, eikä välttämättä löytänyt paikkaansa.

Kuvassa oikealla vanha kitaristi Jape.
Kuva: Jouko Lehtola

Tonin bändiin tulosta on jäänyt elämään eräs valheellinen tarina. Eli sen tarinan mukaan me otettiin bändiin “väärä” kitaristi. Näin tarina mulle kerrottiin: eräs bändiä hyvin lähellä ollut henkilö kertoi, että hän tietää meille hyvän kitaristiehdokkaan. Ei kuitenkaan tiennyt tyypin nimeä, antoi vaan tuntomerkit.
Ja kun saman näköisiä hemmoja oli kaksi, niin me kysyttiin tietysti sitä väärää. Se toinen, ketä meidän olisi pitänyt tarinan mukaan pyytää koesoittoon oli Make, joka oli soittanut Cartoon Rockersissa ja myöhemmin Usher Boysissa.

Me muka siis erehdyttiin hemmosta, ja pyydettiin Laineen Tonia koesoittoon.

Toi tarina ei kuitenkaan pidä paikkaansa, enkä ymmärrä miksi mulle noin alun perin edes kerrottiin. Sen verran vakuuttavasti se mulle kerrottiin, että tokihan mä siihen uskoin ...ja paljon myöhemmin tietysti kirjoitin siitä Fuckareiden kokoelma-CD:n kansiin. Sori Toni, mun moka.

Aloitettiin kova treenaus ja nopsastihan Toni sai biisit haltuun. Oli vähän pakkokin olla nopsa, koska meillä oli muutamia keikkoja tiedossa. Eka Tonin keikka oli Tampereella syyskuun loppupuolella. Hiukan mä ihmettelin, kun lähdettiin vikoista treeneistä ennen keikkaa ja Toni kysyi multa ja Janilta mitä vaatteita me meinataan laittaa päälle keikalle. Hmm?!?

Totaalikieltäytymistilaisuus, Turku
Kuva: Katriina Etholén

Tää seuraava oli hämmentävä juttu: meidät pyydettiin mukaan televisio-ohjelmaan nimeltä Onko tietoa (olikohan se edes ton niminen?). Se oli joku tietovisailu -ohjelma, jonka toinen juontaja oli Pekka Laiho. Idea oli se, että oli kaksi joukkuetta (eri kaupungeista?), joilta kyseltiin kaikenlaisia kysymyksiä ja voittaja pääsee jatkoon. Joukkueet eivät olleet samassa tilassa, vaan homma hoidettiin ns. etänä.Kuvaukset oli tietysti just silloin, kun mun piti olla töissä. Ja mä kun olin joutunut olemaan luvatta töistä jo sen verran paljon, niin päätin, etten mene kuvauksiin. Osaltaan jätin menemättä myös senkin takia, että oli vaarana, että olisin saattanut joutua puhumaan telkkarissa!
Kuvaukset oli Lepakossa meidän treeniksellä, jossa bändin lisänä oli muutama kaveri jeesaamassa. Oli huvittavan näköistä, kun jätkät poltti koko ajan röökiä, niin siellä oli ihan karsean paljon savua. Hyvä, että jätkiä edes näkyi sen savupilven takaa.
Noh, eihän jätkät pärjänneet kisassa. Harmitti ihan perkeleesti, koska siellä kysyttiin sellaisia kysymyksiä, joihin olisin tiennyt vastaukset. Yhtenä kysymyksenä oli esimerkiksi, että piti tietää tietty määrä Helsingin lähijunien tunnuksia. Eikä jätkät tienneet sitäkään! Lohdutuspalkinnoksi saivat "Ei oo tietoo"-paidat. Mä oon koittanut etsiä tietoa tästä ohjelmasta, mutta mistään ei löydy mitään. Muistaako kukaan tällaista ohjelmaa?

Jossain vaiheessa Pokon tyypit kertoi, että nyt tehdään tulevaan sinkkuun kunnon video! Heillä on tiedossa tyypit, joilla on käsikirjoitus valmiina. Treffattiin nää videon tekijät Lepakossa ja he kertoivat ideastaan. Olivat ihan tohkeissaan, kun kertoivat kuinka meidät puettaisiin kanoiksi ja kokit ajaa meitä takaa ajatuksenaan tehdä meistä ruokaa. Ja lopulta me kaikki "kanat" oltais isossa kattilassa.
Mitä vittua!? Se palaveri loppui nopeasti. Ja arvatkaa tehtiinkö tuota videoa? Huh huh...

Mun ajatus videolle oli, että oltais menty akustisten kitaroiden kanssa keskellä ruuhka-aikaa Forumin kulmalle estäen autojen kulkeminen. Oltais varmaan saatu turpaan ja jouduttu putkaan, mutta hyvää materiaalia oltais varmasti saatu aikaiseksi. No, ei pojat tuohonkaan ideaan lämmenneet. Jäi sitten video tekemättä.

Pokon mainos Rumbassa.

Eka Poko-sinkku This Is The Fucking World julkaistiin marraskuussa -87. Sinkku nousi listallekin, oli ainakin top 15. Olikohan tässä vaiheessa se, kun meitä ei huolittu Levyraati -ohjelmaan nimen takia!? Vai olikohan se sittenkin ekan pitkäsoiton yhteydessä? Niin tai näin, niin kyllähän toi kertoo, millaisessa ilmapiirissä Suomessa silloin oltiin.

Ostin muuten aikoinaan joskus -90 luvulla tuon singlen itselleni Oskun Divarista, mä kun olin antanut kaikki omat kappaleeni pois levyn ilmestyessä. Hiukan nolotti mennä kassalle. Sanoin siinä Oskulle, että minä muuten soitan tällä levyllä. Kannatti sanoa, Osku antoi levystä alennusta!

Marraskuussa käytiin uudemman kerran Tukholmassa. Oltiin sovittu, että lähdetäänkin päivää aikaisemmin, ettei laivakännäily sotke keikkaa. Sikäli kehno päätös, koska se sovittiin niin myöhään, etten kerennyt sopimaan vapaata töistä. Soitin sitten matkalla laivaterminaaliin pomolle Postiin, että mä olenkin jo nyt menossa sinne Tukholmaan, että mulle olikin kerrottu väärä lähtöpäivä. No, sieltä tuli taas se sama kysymys: "Tuutko kuitenkin ensi viikolla töihin?" Tokihan minä tulen.

Sovittiin menomatkalla, että nyt ollaan kunnollisia, eikä juopotella. Ainakaan paljoa. Käytiin syömässä helvetin isot lihapulla-annokset ja ajoissa nukkumaan. Ja tietysti herätään keskellä yötä ihmettelemään, että mitäs nyt… Ja tottakai alettiin juomaan tax freestä ostettuja viinoja. Ihan vitun järkevää.

Soitettiin tällä kertaa Tukholmassa kaksi klubi-keikkaa. Meillä oli oikein miksaaja mukana. En enää kyl muista tän miksaajan nimeä. Meillähän oli muutenkin kavereita mukana näillä reissuilla, kun järjestäjä, eli Echo, sai hoidettua ilmaiset laivamatkat.

Eka keikan jälkeen horjuttiin pienessä sievässä yömestaa kohti. Meitä oli siinä isompi porukka. Tää meidän miksaaja oli pikkisen “väsynyt” ja käveli porukan viimeisenä vähän hitaammin kuin me muut. Jotenkin me sit unohdettiin se kadulle, kun mentiin yöpaikan rappukäytävään. Se oli kattellu, että tonne ne menee, mutta kun pääsi kohdalle, niin ovi oli tietty lukossa. Oli sit päässyt jotenkin sisään rappukäytävään, mutta eihän se tiennyt mikä ovi oli meidän. Oli sit kuunnellu kaikkien ovien takana ja lopulta löytänyt oikean oven. Hups, sori.

Kuva: Marja-Leena Helin

Oltiin lähdetty Tukholmaan tiistaina ja tultiin takaisin Helsinkiin seuraavana maanantaina. Ja lähdettiin saman tien Tampereelle, jossa Pokolla oli 10-vuotisbileet. Epe halusi meidät sinne soittamaan. Oltiin kieltämättä hiukan väsyneitä kaiken sen Tukholmassa ja laivoilla rellestämisen jälkeen. Ja jotenkin tuntui, että oltiin ihan väärässä paikassa. Ja tietysti meidät oli laitettu soittamaan viimeisenä.
Olihan siellä paljon tuttuja naamoja musiikkipiireistä, ja kaikki kauhessa kännissä. Ja hiton paljon oli mustaa makkaraa.

Iltalehti 8.10.87

Joulukuussa tehtiin eka “oikea” rundi, kun reissattiin Giddy Upsin kanssa peräkkäisinä päivinä Porvoo, Kouvola, Mikkeli, Helsinki. Oikein bussilla kuljettiin, oli roudaritkin mukana ja kaikkea. Ihan niinko oikeat bändit tekee.

Giddy Upsit oli varsin mukavaa porukkaa ja ottivat meidät hyvin vastaan. Olihan siinä pikkasen sellanen fiilis, että ihan ku ne ois lukiopoikia ja me amislaisia, mutta ei se häirinnyt. Hyvät fiilikset jäi hemmoista.
RIP Aki Sirkesalo.

Näistä keikoista saatiin "hyvä" liksa, muistaakseni jotain 50 markkaa per ukko. Kyllä huvitti.

Asiaa puitiin myöhemmin Rumban haastattelussa:

"Surkuhupaisia kokemuksia Fucking Worldilla riittää: julkisuudessa on puhuttu bändin pitkästä rundista, jonka päätteeksi kundeille lyötiin käteen viidenkympin palkkashekit.
- Ei se nyt niin pitkä rundi ollut, viitisen keikkaa vain... mutta silti rahat menivät jonnekin muualle. Kun me kerrottiin Lepakolla muille soittajille liksamme suuruus, olivat ensimmäiset kommentit linjalla 'ei voi olla totta - nyt kusetatte'. Että tällainen ei voisi ikäänkuin olla mahdollista."

Lopetettiin vuosi -87 Tavastian (21.12.) ja Lepakon (26.12.) keikkoihin. Tää olikin hurja vuosi. Soitettiin vuoden aikana karvan vajaa 30 keikkaa. Sen lisäksi tapahtui todella paljon kaikkea hienoa. Vaikka oli tehnyt rokkijuttuja jo useamman vuoden, tuntui että nyt kaikki vasta lähti kunnolla liikkeelle. Kaikki muuttui astetta, tai pariakin isommaksi. Tuli "ulkopuolisia" tyyppejä tekemään töitä meidän kanssa, niinko levy-yhtiön ja ohjelmatoimiston tyypit.
Kannatti todellakin muuttaa Helsinkiin! Pääsi kunnolla soittamaan punkrokkia!

Yksi hieno juttu oli se, kun Rumban numerossa 11/87 oli tekijöiden omat play-listat, niin kaikilla listan tehneillä oli mukana Fucking Worldin ‘Human Rights’ EP.

En tiedä onko tuota ennen, tai sen jälkeen kukaan pystynyt samaan. Eikä mua haittaa yhtään, vaikka vuosia myöhemmin kuulin, että tuolloin oli Rumban toimistossa ollut etukäteen puhetta, että porukat ovat laittamassa EP:n omalle listalleen. Vähän niinkuin "mä laitan sen listalle, kai säkin laitat."

Kuva: Petri Anttonen

15. Kitaristiliitto (The Fucking World)

1987

Meillähän oli toukokuussa se tilanne, että meitä kosiskeli muutama levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto. Oli jotenkin outoa, kun meistä tosissaan oli kiinnostuttu ja istuttiin palavereissa. Ei niitä palavereja nyt montaa ollut, mutta kuitenkin.

Lepakon "jättömaalla". Kenttu, Jani, Näkä ja Jape. Edessä Jypä.
Kuva: Katriina Etholén

Itse asiassa, kun käytiin Rocktopsin Maria Tarnasen luona neuvottelemassa keikkamyynnistä, niin samassa neuvottelussa sovittiin, että mennään Poko Rekordsille. Maria soitti saman tien Epe Heleniukselle (tai silloiselle A&R:lle Petteri Palkoaholle, joka oli käynyt yhden meidän keikan jälkeen takahuoneessa kosiskelemassa meitä) ja sopi asian meidän puolesta.

Kuva: Katriina Etholén

Valittiin levy-yhtiöksi Poko Rekords, koska ne lupasivat antaa heti studioaikaa demon tekemiseen, ja että pistetään sinkku pihalle heti kun mahdollista. Toisen kilpailevan levy-yhtiön kanssa olisi jouduttu odottamaan jonkun aikaa, kun ne olivat antaneet luvan eräälle toiselle bändille tehdä pitkäsoitto, eikä heidän talous kestäisi kahta samanaikaista sessiota.
Vuosien jälkeen kuulin, että kolmaskin levy-yhtiö oli kiinnostunut meistä, mutta olivat ajatelleet, ettei heidän rahkeensa riitä meihin.
Mulla on sellainen mieli/muistikuva, että me emme käyneet tyrkyttämässä itseämme kenellekään, ajateltiin että kyllä meidät "löydetään".

Katriina Etholén, joka oli Turun Palon puuhaihminen, otti meistä alkuvaiheessa paljon kuvia (joita tässä blogissa on ahkerasti käytetty ja käytetään jatkossakin), auttoi meitä myös tekemällä muutamankin lehtihaastattelun, sekä ainakin yhden radiohaastattelun. Niitä haastatteluja oli ainakin hänen omassa zinessään Valtiokauhussa, Elanto -lehdessä (!) sekä Suomen Sosiaalidemokraatissa. Soundiinkin tehtiin Katriinan kanssa juttu, mutta meidän puolelta oli viime tingassa pyydetty vetämään se pois. Ei mitään muistikuvaa miksi. Ilmeisesti juuri sovitulla Poko-diilillä oli osuutta asiaan.
Ja mikä tärkeintä, Katriina oli mukana julkaisemassa Human Rights -EP:tä.

Itse en muista miksi emme jatkaneet levyjen julkaisemista Turun Palon kanssa. Eikä muista Katriinakaan. Ehkä kyse oli siitä, että meidän pojat halusivat astetta isompiin ympyröihin. Niinko ihan oikeaan levy-yhtiöön.

Turku -87. Jani, Jape ja Näkä.

Kuva: Tapsa Ristaniemi

Toukokuun puolessa välissä mentiin ekaa kertaa Turkuun keikalle. Siellä joku perkeleen punkkari sylki mun päälle kaljaa kesken keikan. Biisin loputtua otin olutpullon ja kaadoin olutta sen hemmon päähän. Keikan jälkeen tää sama tyyppi tulee mun luo. Ajattelin, että nyt tulee turpiin. Mutta ei, se oli vaan, että hyvä meininki! Tää perkeleen punkkari oli Oze (tuttu mm. Painajainen, The Stairs of Odessa ja yleinen sekoilu).

Keikkailun glamouria. Keikan jälkeinen aamu Katriinan luona Turussa.

Samassa läjässä viisi tyyppiä. Hyvin mahtuu.

Kuva: Katriina Etholèn

Kesäkuussa Poko sitten passittikin meidät studioon tekemään demoa. Mentiin taas tuttuun studioon, eli Equaliziin. Leidénin Hannu oli taas äänittäjänä/tuottajana. Soitettiin livenä sisään lähes kaikki biisit mitä meillä siinä vaiheessa oli. En kylläkään tajua miksi me soitettiin nauhalle myös Human Rights -EP:n biisejä. Meillähän oli tarkoitus, että sinkkubiisejä ei pitkäsoitoilta löydy. Tästä kylläkin jouduimme myöhemmin valitettavasti joustamaan.
Osa näistä demon biiseistä on mukana vuonna 2012 julkaistulla kokoelmalla "This was The Fucking World" (2CD, Stupido Records).
Pistetään tähän saman tien kolme biisiä, joita ei tuolta kokoelmalta löydy:
- Charming Day (levytettiin myöhemmin kakkos-LP:lle)
- Rockabilly (löytyy ekalta pitkäsoitolta)
- Jazz My Time (oli mukana FSF:n ja Viimeisen Rakkauden split-EP:llä)

 
Kesäkuussa oli myös eka festarikeikka: Koivu ja tähti. Mä lähdin sinne päivää aikaisemmin sekoilemaan Poliisivaltion tyyppien kanssa (joo, tiedän, että ne oli vaihtaneet siinä vaiheessa jo nimen Damageksi, mutta mulle nää tyypit ja se bändi oli aina Poliisivaltio).

Koivu ja tähti -festarit.

Meinattiin saada Japen kanssa siellä turpaan joiltain junteilta. Jotenkin päästiin onneksi eroon niistä hemmoista. Mutta muuten siellä oli hyvä meininki. Muistaakseni...

Heinäkuun alussa soitettiin Sonic Youthin lämppärinä Natsalla. Tää oli hieno kokemus. Kyllä oli taas Pieksämäen pikkupoika ihmeissään...

Heti sen jälkeen mentiin äänittämään ekaa Poko-sinkkua This is the Fucking World/Maggie TT Oksalan kanssa Finnvoxiin.
Olihan se hienoa päästä kuuluisaan studioon, kuuluisan tuottajan kanssa. Mutta TT Oksala oli mun mielestä meille ihan väärä mies. Siis kyllähän TT oli todella hyvä tuottaja, mutta meille se ei vaan sopinut. Ja kun mies vielä siinä meidän ajalla miksasi Boycott-yhtyeen levyä, tuli fiilis, että mitä vittua…
Toisaalta, eipä siinä meidän hommassa kauaa mennyt. Pistettiin kamat kasaan ja soitettiin biisit purkkiin. Siinäpä se. Mutta jotenkin me siellä kaksi päivää kuitenkin saatiin vietettyä. Katseltiin seinillä olevia kultalevyjä ja juotiin kahvia.

Maggiesta sen verran, että alunperinhän se oli nimeltään Sissy, mutta mä ehdotin, että eikös sen voisi muuttaa Maggieksi, Englannin rautarouvan Thatcherin “kunniaksi”. Tästä biisistä on monet tykänneet. Esim. suuresti kunnioittamani Sampsa Sarparanta on toisinaan soittanut biisiä akustisilla keikoillaan.

Elokuussa soitettiin ensimmäisessä Ankka-Rockissa. Silloin se oli vielä siinä Ankkalammella. Eihän siellä paljoa porukkaa ollut, vettäkin taisi sataa. Keikan jälkeen tuli niin kiire läheiseen baariin, josta saatiin ilmaista olutta, että taisi jäädä kitarakotelokin auki sinne lavan reunalle vesisateeseen.

Seuraavana päivänä soitettiin sit Elmun Kaivarin -konsertissa. Edellisen illan juhlinta kostautui; muistan kuinka toisen biisin aikana tuli karsea olo, päätä alkoi särkemään ja oksetti. Muuten oli kyllä hyvä keikka. Porukkaakin oli saapunut paikalle iso läjä.
Keikan jälkeen Pelle Miljoona käveli puistossa vastaan ja sanoi, että oli hyvä keikka. Ai että mä olin onnessani! Pelle Miljoona puhui mulle! Olin, ja olen edelleen kova Pellen fani.

Sit lähdettiinkin ekalle Tukholman reissulle. Soitettiin ilmaisfestareilla, Gärdefestillä. Siellä oli Suomesta myös Kauko Röyhkä & Narttu. Ja hiton iso kasa ruotsalaisia bändejä. Joita ei kylläkään tullut seurattua, jurnutettiin autossa peri suomalaiseen tapaan.

Kun tultiin laivalla takaisin Suomeen, niin vastassa oli tullimiehet huumekoiran kanssa. Kenttu oli meistä ensimmäisenä tulossa ulos. Toki pyysivät sivuun. Kentun bassokoteloon oli aiemmin kissa kussut, joten koira nuuhki koteloa hiukan tarkemmin, ja kun me muut soittajat tultiin paikalle, niin pyysivät “koko orkesteria” astumaan sivuun ja eikun koira nuuhkimaan kitaraboksit ja reput. Eihän meiltä tietenkään mitään löytynyt ...kaikki roina oli mukana olleella kaverilla, joka tuli eri aikaan -ja yksin- laivasta ulos.

Gärdefestin keikka oli Japen viimeinen Fuckareissa. Tavallaan harmitti, että Jape lopetti/sai kenkää, koska mä tulin sen kanssa hyvin toimeen. Japellahan ei ollut tuohon aikaan mitenkään helppoa, sillä ei ollut asuntoa, nukkui kavereiden nurkissa, eikä sillä ollut ikinä rahaa.

Mun mielestä Jape oli ehdottomasti paras kitaristi, joka bändissä oli.

Kuva: Katriina Etholén

Kuuntelin juuri Pokolle tehdyn demon, jolla Jape on mukana, ja en voinut välttyä ajatukselta, että miltä Fuckareiden eka LP olisi kuulostanut, jos Jape olisi pysynyt bändissä siihen asti. Jape oli niin tyylitietoinen, ja helvetin hyvä kitaristi, että levy olisi varmasti kuulostanut ihan erilaiselta. Todennäköisesti paljon paremmalta.

Japen poistumisen jälkeen ei taidettu enää kertaakaan soittaa This Is The Fucking World -biisiä, koska siinä oli niin tärkeä Japen soittama kitarakuvio, eikä me muut osattu soittaa sitä. (EDIT: löysin jonkin keikka-arvion vuodelta -89, jossa mainittiin meidän soittaneen tuo kyseinen biisi. Vaan näinköhän oli?)

Mua on aina ihmetyttänyt, että miten hitossa mä olin mukana (lähes) alusta loppuun, vaikka parempia kitaristeja oli nurkat pullollaan. Noh, kai mä hoidin oman tonttini mallikkaasti. Taisi olla Jypä, kun kerran tokaisi: mielummin hyvä komppikitaristi, kuin huono soolokitaristi.

Meillähän oli Japen kanssa “Kitaristiliitto”. Siinä oli tasan kaksi jäsentä, minä ja Jape. Monet kyllä halusi mukaan. Otettiinkohan me joitain tyyppejä “hangaround”-jäseniksi? Kitaristiliiton tärkein ohje oli, että kitaristiliiton jäseniä ei koskaan jätetä pulaan.
Japen elämä oli suht kostea ja muutenkin sekava, eikä hänen elimistönsä kestänyt sitä kaikkea. En muista minä vuonna Jape kuoli, mutta joskus 2000-luvulla se taisi olla. Lepää rauhassa, kaveri.

Valtiokauhu -lehti. RIP Jape. Kuva: Katriina Etholén

Ekan sinkun kansikuvat otettiin Tukholman keikalta. Oli jotenkin tosi hienoa päästä ulkomaille keikalle. Muutenkin tuntui, että oli päässyt tosi nopeasti kauhean pitkälle. Vajaa vuosi sitten asuin Pieksämäellä, sieltä muuton jälkeen olin ollut telkkarissa, soittanut esim. Tavastialla ja festareilla, lämpännyt Sonic Youthia, äänittänyt Finnvoxilla TT Oksalan kanssa, päässyt levylle, saatu oikea levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto, saatu treenis Lepakolta, soittanut keikan ulkomailla… Ei olisi ihme, jos kusi olisi noussut päähän, mutta en ainakaan myönnä, enkä huomannut, että mulla olisi mitään tollasta ollut. Mä vaan halusin soittaa punkkia...

Tuli vielä yksi juttu mieleen kesältä 1987, niin laitetaapa se tähän loppuun.
Sain eräs kaunis päivä Helsingin Poliisilta kirjeen, jossa pyydettiin tulemaan tiettynä ajankohtana Pasilaan kuulusteluihin. Noh, minä tietty menen paikalle ihmeissäni. Poliisi kyseli, että olenko tiettynä viikonloppuna ollut Hietaniemen hautausmaalla. Siellä oli silloin kuulemma kaadettu hautakiviä.
Ja joo, olinhan minä siellä käynyt. Tai oikeammin yrittänyt käydä. Lähdimme nimittäin Japen kanssa Lepakolta tarkoituksena mennä Hietsuun, siellä kun oli jotkut Beach Partyt, vai mikä sen tapahtuman nimi olikaan. Käveltiin siinä Hietaniemen hautausmaan kohdalla, kun Jape ehdotti, että tuostahan me muuten oikaistaan näppärästi. Ja saman tien kun päästiin aidan yli, niin vastassa oli pari isoa vartiointiliikkeen ukkoa. Pyysivät meidän yhteystiedot ja passittivat takaisin kadulle.
Ja nyt meitä epäiltiin niiden hautakivien kaadosta!
Paitsi että kun se poliisi kattoi mua ja kuunteli tarinan, niin sanoi, että hän kyllä uskoo, ettei me olla niitä kaadettu.