18. Paluu nelimiehiseksi ja eka LP (The Fucking World)

1988

"Nimi on sekä herja, että kommentti maailman menolle. Me ollaan aika kriittinen bändi, epäkohtiin on otettava kantaa, sanoo solisti ja biisinikkari Jani."

Näin tarinoi Jani yllä olevassa jutussa. Lehti taisi olla Ilta-Sanomat.

Kuva: Marja-Leena Helin

Toukokuussa Tavastian keikalla tehtiin hiukan erilainen keikan aloitus. Roudattiin meidän HH:t, eli laulukamat baarin puolelle ja soitettiin siinä muutamia biisejä “semi-akustisesti”, eli kaikki kitarat, bassot ja laulut tuli niiden laulukamojen kautta, sillain plonk-plonk -soundeilla. Jypällä oli jotain kilkuttimia. Yhden biisin aikana mä ja Jani juostiin oikealle lavalle, ja aloitettiin siellä kaksistaan biisi samaan aikaan kun muut soittivat vielä baarin puolella. Yleisö oli ihmeissään, kun eivät tienneet minne mennä. Pojat lopettivat biisin baarin puolella ja tulivat nopsaan lavalle jatkamaan meidän aloittamaa biisiä.

Keväällä Toni lopetti/sai kenkää. Jotain kränää Tonilla taisi Janin kanssa olla. Mä en edelleenkään ihan varmaksi tiedä syytä eroon. Sama juttu edellisen kitaristin (Jape Tamminen) kanssa. Joko mulle ei kerrottu, tai sitten en vaan muista. Tai sit se vaan käytiin läpi tyyliin: "Toni ei enää oo messissä." Ja siinä se.

Kuva: Petri Anttonen

Sovittiin, että enää ei etsitä uutta miestä bändiin, vaan jatketaan neljästään. Jani alkoi taas soittamaan kitaraa laulun ohessa. Mä tykkäsin tästä ratkaisusta. Näin mentiinkin sitten ihan loppuun asti.

Kesäkuussa soitettiin Provinssi Rockissa. Alun perin oli sovittu, että soitetaan perjantaina Sorsanpesässä klubikeikka. Ja niin toki tehtiinkin. Sillä keikalla meidän kanssa soitti Santa Lucia, Teenage Kicks ja Dreadline. Oli hieno ja hikinen ilta.

Sitten tuli tieto, että Saara Suvanto on joutunut perumaan oman keikkansa ja meiltä kysyttiin, halutaanko mennä paikkaamaan. Tottakai haluttiin. Soitettiin sitten myös lauantaina teltassa. Tuolloin elettiin ilman Internettiä ja muuta somea, eli en tiedä kuinka hyvin tieto oli saavuttanut ihmiset, mutta hyvin siellä teltassa oli porukkaa.

Meillähän oli hotellihuoneet käytössä tuona viikonloppuna, mutta mä vietin tietysti molemmat yöt leirintäalueella.

Keväällä oltiin puhuttu Pokon kanssa pitkäsoiton tekemisestä ja mietittiin mahdollisia tuottajia. Yksi esille tullut nimi oli Nicky Tesco, eli Membersin laulaja. Mähän innostuin asiasta valtavasti, olihan Members yksi mun lempparibändeistä. Mutta valitettavasti aikataulut eivät natsanneet. Lopulta sovittiin, että Jimi Sumén tulee tuottajaksi.

Alettiin äänittämään pitkäsoittoa kesäkuun puolivälissä MTV:n ykkös-studiossa. Taidettiin olla studiossa kahdeksan päivää. En tiedä mikä hoppu meidän oli just tuolloin mennä studioon (varmaan Suménin aikataulujen ja studion varauksien takia), koska me peruttiin äänitysten takia muutama keikka, mikä on ihan persiistä. Yksi perutuista keikoista oli Ämy-Rock. Tää ärsytti kyl tosi paljon.

Jälkikäteen ajatellen Sumén oli meille ihan väärä mies tuottajaksi. Mieshän oli ihan perkeleen kova tuottaja ja varsin mukava mies, mutta se ei vaan sopinut meille. Mä olisin halunnut paljon enemmän räkää, kitaroita ja punkkia. No niitä ei saatu.
Muistan, kun oltiin soitettu pohjat sisään ja mä jossain vaiheessa kysyin Jimiltä, että milloinkas me aloitetaan soittamaan kitaroita, niin hää sanoi, että nehän on jo soitettu. Jotenkin mä menin ihan lukkoon, enkä osannut/uskaltanut pyytää, että ne olisi soitettu uudestaan paremmalla soundilla ja tarkemmin. Eli levylle jäi periaatteessa demokitarat. Eipä niissä kyllä mitään vikaa ole, mutta jotenkin olisin halunnut tehdä ne kunnolla niin, että oltais oikeasti mietitty soundia ja soittamista. Toisaalta, ehkä mä olisin tuossa tilanteessa mennyt lukkoon, enkä olisi pystynyt soittamaan yhtään sen paremmin kuin pohjien soiton yhteydessä. Noi biisit oli kuitenkin treenattu niin hyvin, ja mun osuus oli aika simppeliä komppausta, että mä soitin ne aina samalla tavalla. Ehkä mä odotin sitä "tuottamista" olevan enemmän, mutta me vaan soitettiin biisit sisään ja siinä se. Toisaalta, jos Jimi olisikin alkanut tuottamaan meitä, niin nyt mä varmaan kiroilisin, kuinka meitä tultiin neuvomaan miten sitä punkkia oikein soitetaan.

Jani oli ostanut Nights Of Iguanan Delayltä puoliakustisen kitaran. Se sit jotenkin hajosi aika lailla heti sessioiden alussa. Tavallaan onneksi, koska se akustinen soundi oli mun mielestä ihan liian kilttiä meidän musaan. Tai olisi se voinut olla siellä ärjykitaroiden seassa, kunhan ei yhtenä "pääkitarana".

Jani vauhdissa. Kuva: Marja-Leena Helin

Levyltä kuulee hyvin ne biisit, joilla noi sessiot aloitettiin (eli millä biiseillä Jani kerkesi soittamaan sitä akustista kitaraa), eli soitettiin ekana alta pois "helpoimmat" biisit, eli Rockabilly ja Jimmy.

 Kitaran hajoamisen jälkeen otettiin saman tien yhteys Pokoon ja ne antoi luvan käydä hakemassa jostain liikkeestä uuden kitaran vuokralle. Vai saiko Jani jopa ostaa kitaran Pokon laskuun, en muista enää.

Levy tehtiin siis MTV:n studiolla. Osa noista äänityspäivistä osui mun yövuoroille. Nukuin muutaman tunnin töiden jälkeen ja nopeasti studiolle ja sessioiden jälkeen kävelin siihen naapuriin, eli Ilmalaan Postiin heittelemään paketteja.
Mähän olin tuolloin tosiaan töissä Postissa, jossa tein kolmivuorotyötä, viikko aamua, viikko iltaa, viikko yötä. Pikkisen meinas välillä varsinkin noi yövuorot haitata rokin soittamista. Muistan monta viikkokeikkaa, joista lähdin heti keikan jälkeen yöksi töihin. Joskus saattoi olla samana päivänä kaksikin keikkaa ja yövuoro. Noh, nuorena sitä jaksoi.

Oltiin mielestämme jo soitettu kaikki biisit levylle ja alettu purkamaan kamoja, kun joku muistaa, että hei, mehän ollaan unohdettu soittaa Något Annat -biisi. Soitettiin ja laulettiin se saman tien livenä sisään. Siihen ei ole lisätty mitään jälkikäteen, ei lauluja, ei kitaroita. Tää biisi oli jossain vaiheessa jollain tukholmalaisen radioaseman soittolistalla.

Jimi miksasi levyn yksin, tai ainakaan mä en osallistunut siihen operaatioon. Nyt jälkikäteen mua harmittaa, että äänimaisema on liian kesy ja kevyt. Sitä punkkia olisi pitänyt olla mukana paljon enempi. Toki silloin oltiin levyyn tyytyväisiä, minäkin (ja olen oikeasti edelleenkin tyytyväinen siihen). Olihan se kuitenkin bändin - ja mun - ensimmäinen pitkäsoitto.

Lopetetaan tämän kertainen tarina "kamarunkkaus"-asioilla.
Noita vanhoja kuvia katsellessa tuli mieleen, kuinka sain hoidettua jossain vaiheessa 1987-1988 itselleni sellaisen kitara ja vahvistin -yhdistelmän, jolla sain sellaisen soundin kuin halusin. Mulla oli ollut paska Marshallin Mosfet -vahvistin ja joku ihme 4x12" kaappi. Kävin kerran Janin kanssa MS:llä testaamassa uusia vahvistimia ja tykästyin kovin uuteen Marshallin Jubilee-malliin. Kannoin sitten Mosfetin niiden riesoiksi ja sain siitä jonnin verran välirahaa. Tehtiin osamaksusopimus ja näin olin uuden Marshall Jubilee 2550 combon ylpeä omistaja.

Menin sitten joskus 90-luvun puolivälissä vaihtamaan combon kaverin kanssa päikseen Marsun nuppi+kaappi -yhdistelmään. Tyhmä vaihto.
Onneksi löysin jonkun vuoden päästä halvalla Jubilee nupin. Siitä en ole luopunut, enkä helpolla luovu. Sitä vastoin hankin jokunen vuosi sitten toisen samanlaisen nupin Ropposen Teemulta.

Kitaran kanssa kävi niin, että vietin usein aikaani pyörimällä musaliikkeissä ja kerran ollessani Pro Centerissä Mechelininkadulla näin oudon näköisen Telecasterin. Kokeilin huvikseni ja huomasin heti, että jumalauta, täähän sopii mun kouraan just eikä melkein. Kiroilin siinä paskaa rahatilannetta ja lähdin kävelemään kotia päin. En päässyt kuin parikymmentä metriä, kun pysähdyin miettimään, että saanko ikinä rauhaa, jos en osta sitä kitaraa. Käännyin takaisin ja kokeilin kitaraa uudestaan ja varmistuin siitä, että enhän mä voi olla ostamatta sitä. Ja taas tehtiin osamaksusopimus.
Myyjä ei juurikaan osannut kitarasta kertoa muuta, kuin että se on jonkun itsetekemä ja että se on tullut Amerikasta Pori-Jazzin kautta heille.
Tämä kitara ("Huonekalu") on pysynyt ykköskitarana kaikki nämä vuodet.

Pakko sanoa, että nää (Marsu ja Tele) ovat ihan helvetin hyvä yhdistelmä. Toiset sanoo, että soundi lähtee sormista, ja tavallaan allekirjoitan senkin, mutta kyllä noi vehkeet auttaa ihan pirusti saamaan sen "mun" soundin aikaiseksi.

Laitan vielä tähän alle kuvan, jossa soitetaan Provinssin teltassa 1988. Mulla käsissä Huonekalu ja taustalla Marsu. Janilla on Delaylta ostama kitara, joka hajosi levyn äänityksissä.

Kuvaaja tuntematon

17. Punkkia ja mäkihyppyä (The Fucking World)

1988

Vuodenvaihteessa 87-88 tapahtui henkilökohtaisessa elämässä iso muutos. Meillä oli ollut vuoden kimppa-asunto Sturenkadulla Janin ja yhden kaverin kanssa, mutta - yllätys, yllätys - vuokrasopimusta ei jatkettukaan. En muista enää miksi ei koitettu löytää uutta asuntoa kimpassa, vaan jokainen lähti omilleen, kuka minnekin.
Mulla alkoi tässä vaiheessa parin vuoden asunnottomuus. Aluksi, eli heti vuoden -88 alussa kannoin kassini ja kissani Mariankadulle Krunikkaan, jossa silloinen tyttöystäväni asui HYKSin työntekijöiden asuntolassa. Siellä siis asui kymmenisen naista, jokaisella oli oma pieni huone ja yhteiset suihku- ja keittiötilat. Ja sinne minä siis majoituin ajatuksella "jos mä tässä hetken viivyn kunnes löydän asunnon jostain". No, enhän mä edes etsinyt asuntoa. Jotenkin toi kavereiden nurkissa oleminen tuntui niin tutulta, kun oli asunut jo vuosia jonkun/joidenkin kanssa kimpassa, ettei se oikeastaan haitannut.
Paitsi, että kyllä se välillä vitutti, kun ei ollut mitään omaa. Edes omaa sänkyä. Eikä aina edes avainta.

Kuva: Petri Anttonen

Vuoden ensimmäisessa Rumbassa (1/88) oli vuoden 1987 Rumbapolli, eli lukijoiden äänestämät suosikit. Fucking World oli Uusi kyky -kategoriassa sijalla 3, edellään Boycott ja Clifters. 15 ääntä enemmän ja oltais oltu kakkosia. Human Rights oli Biisit-kategoriassa sijalla 12.
Bändi-kategoriassa jäätiin juuri ja juuri 15:sta ulkopuolelle.

Rumba 1/88.

Helmikuussa mentiin tekemään toista singleä Pokolle. Pyydettiin taas Hannu Leidéniä puikkoihin. Biiseiksi valikoitui Man For Sale ja Bad Hat.
Studiossa ollessamme huomasimme siellä lojumassa erilaisia soittimia. Joku sai idean, että mitäs jos tekisimme A-puolen biisiin intron, jossa jokainen soittaisi jotain itselleen outoa soitinta. Mulle tietysti tyrkättiin helvetin iso haitari kouraan. Enhän mä jaksanut (saati osannut) pitää sitä oikealla tavalla, vaan mä pidin sitä kiinni lattiassa toisella jalalla ja nostelin kahdella kädellä samalla painaen koskettimia (jotka mulle näytettiin, enhän mä olisi oikeita ääniä muuten löytänyt). Sitä paitsi siitä härvelistä lähti niin jumalattoman kova ääni, että mut komennettiin käytävään soittamaan. Olisipa jollain ollut kamera mukana...

A-puolen Man For Sale on suht perinteinen rokkitsipale, joidenkin mielestä liiankin perinteinen. “Pieksämäen Popeda”, tokaisi Salmisen Timppa, kun biisin kuuli.
Hyvä keikkabiisi se kuitenkin oli. Kuuletko muuten keskellä biisiä Janin sanovan: "Buy this record"? Siellä se on, kuuntelepa tarkkaan. Joissain muissakin biiseissä on Janin kuiskauksia, mutta en just nyt muista missä.
B-puolen Bad Hat oli mukana jo joillain Janin aikaisemmilla bändeillä, tosi vanha biisi siis. Itse asiassa tota biisiä soitettiin myös FSF:n keikoilla vuonna 1986.

Aamulehden Allakka-liite 8.10.1988:
"Man for Sale -biisin, joka on singlenä tuottanut yhtyeelle mainetta, Jani sanoo omistaneensa tyhjäpäisille macho -bändeille. -Haluamme soluttautua syvälle rock-bisnekseen ja tuoda julki myös tämän alan epäkohtia, Jani kertoo."  

Alkuvuosi meni keikkojen osalta jotenkin ohi. Tehtiin tammi-maaliskuussa vain kaksi keikkaa (Turku ja Kouvola). Olikohan meillä näihin aikoihin meneillään ohjelmatoimiston vaihto? Lähdettiin Rocktopsista ja mentiin S-Tuotannolle (myöhemmin Welldone). Vaihdon syytä en muista, en ollut siinä hommassa mitenkään aktiivisena mukana. Olisiko syynä ollut keikkojen puute?

Sinkku julkaistiin huhtikuun alussa. Heti perään tulikin meikäläiselle mieluinen keikka; lämpättiin uudelleen aktivoitunutta Sham 69:ä. Muistan ikuisesti, kun istuskeltiin Lepakolla soundcheckiä odottaen ja Jimmy Pursey kävelee meidän luokse, puristaa kättä ja esittelee itsensä. Kyllä oli Pieksämäen poika taas ihmeissään. Ja onnessaan. Ihan samanlainen fiilis kuin edellisenä kesänä, kun Pelle Miljoona kehui keikkaa. Ei noi idolit silloin mitään tavallisia ihmisiä ollut, ne oli staroja.
 
Tuolle keikallehan tuli jonkun verran skinejä. Oli hienoa, kun Jimmy Pursey sanoi lavalta, että eihän niitä ole kuin kourallinen ja teitä on helvetin paljon enemmän, heittäkää ne ulos. Ja näinhän sitten toimittiin. Siellä oli skinien joukossa yksi mun lapsuudenystävä, Kemppainen. Se yritti mulle jotain sönköttää, mä vaan käännyin ja kävelin pois. Sen jälkeen en ole miestä nähnyt. Kuulin kyllä vuosia sitten, että olisi kuulemma ampunut jonkun tyypin jossain baarissa Tampereella. Tiedä sitten onko totta.

Samana viikonloppuna soitettiin Jyrockissa Jyväskylässä. Siellä meille tultiin keikan jälkeen sanomaan, että soitettiin niin lujaa, ettei siellä pystynyt olemaan. Eihän me mitään tarpeettoman lujaa soitettu, ihan normaali voimakkuudella pelattiin, mutta meidän mukana ollut miksaaja (jätetään nyt nimi mainitsematta) oli niin paukuissa, että tykkäsi luukuttaa tosi lujaa. Tai sitten ei tajunnut luukuttavansa niin lujaa. Ihan tutkalla se kyllä oli. Ja ainahan bändi saa nää moitteet, vaikkei sitä soittaessaan tiedä yhtään kuinka lujaa/hiljaa se musa tulee yleisöön päin.

Olin tutustunut Murtomäen veljeksiin Jaakkoon ja Rikuun. Olivat muuttaneen vähän aiemmin Rovaniemeltä Helsinkiin. Heillä oli bändi nimeltä Uni. Ehdottivat, että tehtäis huhtikuussa kimpassa pohjoisen rundi, heillä kun oli kontakteja sinne. Ja heillä oli täysmittainen bussi, jolla päästäisiin näppärästi kulkemaan koko porukka. Lopulta paikoiksi järjestyi Tornio, Rovaniemi (kaksi keikkaa) ja Kemi.
Lähdettiin ajamaan yötä vasten kohti pohjoista, ettei tulisi kiire. Eka keikka oli keskiviikkona Torniossa jossain nuorisotalolla, tai vastaavassa paikassa. Eipä juuri muistikuvia paikasta, eikä keikasta.

Kuvaaja tuntematon.

Rovaniemellä soitettiin kahtena peräkkäisenä päivänä Kesäpaikassa. Tupa oli täynnä mahtavia ihmisiä ja meno oli katossa.
Keikkojen välissä Jalla Jalla haastoi meidät mäkihyppykisaan. Pojat olivat rakentaneet niiden treeniksen viereen hyppyrimäen. "Pikkupäissään" siellä sitten kisailtiin ennen illan keikkaa. Jypä yritti kaksi kertaa hypätä, ekalla kerralla kaatui just ennen hyppyrin nokkaa, toisella kerralla onnistui jotenkin ohittamaan hyppyrin nokan. Ei tulosta.
Kenttu hyppäsi suoraan, tai vinoon, mittakeppien sekaan kaataen ne kaikki. Tulos taisi olla noin puoli metriä.
Meikäläinen leiskautti mahtavan noin 2,5 metrin lennon!
Jani oli meidän ainoa toivo saada edes jonkinlainen tulos aikaiseksi, mies kun oli nuoruudessaan hypännyt enemmänkin mäkeä. Taisi hypätä reilut viisi metriä.
Turha kai sanoakaan, kuinka kisassa kävi. Sanon kuitenkin, hävittiin selvin numeroin. No, Jallan pojat (tai ainakin osa niistä) oli oikeasti hypänneet isoistakin hyppyrimäistä. Melkein ammattilaisia siis. 

Olen hypännyt mäkeä kaksi kertaa, kerran talvella Rovaniemellä, ja kerran kesällä Helsingin Herttoniemessä. Molemmat kerrat tietty Jalla Jallan kanssa, tai oikeastaan niiden pakottamana. Oli hupaisaa, kun Jalla Jalla erään kerran tuli Helsinkiin keikalle mäkisukset mukana. Siis kesällä. Kyllä ihmiset katseli pitkään, kun mentiin metrossa niiden suksien kanssa. "Missäs se hyppyrimäki oikein on?"
Löydettiin oikeaan paikkaan, ja jollain ilveellä muistaakseni Jalla Jallan laulaja Harri sai hoidettua avaimen, jolla saatiin se alastulorinteen yli menevä ketju pois. Ja sitten vaan hyppäämään.
Jani vanhana mäkikotkana sanoi, että "kantapäät ylös, kun ponnistat". Hitto, että mua hirvitti siinä laskun aikana, ai saatana. Mietin, että mihin hittoon sitä on taas tullut lähdettyä. Kaikkea siinä lyhyen liun aikana kerkesikin ajattelemaan.
Mutta hyvin se meni, en edes kaatunut. Pylly taisi ottaa pikkisen maahan kiinni, ja käsillä oli autettava, mutta pystyssä pysyin. Tää Herttoniemen mäki oli siis paljon isompi, kuin se Jallojen oma mäki siellä Rovaniemellä. Enää en moisiin juttuihin suostu lähtemään.

Aijoo, paljastetaanpa tässä yhteydessä tämäkin: aikoinaan (ennen internettiä) Rumbassa oli Mysteeripalvelu -niminen palsta. Lukijat saivat lähettää sinne kaikenmaailman kysymyksiä, ja palstan aina avulias setä niihin vastaili. Aluksi siinä taisi olla isäntänä Santtu Luoto, ja myöhemmin Tomi "Roudi" Hämäläinen. Mä lähettelin paljon hassuja kysymyksiä "Stupid Question" -nimimerkillä. Yksi kysymys oli nimenomaan Jalla Jallan mäkihyppy -ennätyksistä. Laitoinkohan mä kaikkiaan 9 kysymystä. Kaikkiin ei tullut vastausta. Mä kyllä tiesin itse jo etukäteen vastauksen osaan niistä kysymyksistä, mitä sinne lähetin, niinko esim. "Mitä lukee New Model Armyn The Ghost of Cain -levyn kannessa olevan nahkatakin selässä?" (Osa tekstistä jää vyönsoljen taakse piiloon.) Tokihan mä baarissa "paljastin" Roudille olevani nimimerkin takana.

Kuva: Kari Lehtinen

Nyt takaisin tarinaan ja Rovaniemelle. Soitettiin molemmat keikat siis Kesäpaikassa ...keskellä talvea. Ja muistaakseni tehtiin siellä jonkinlainen lipunmyyntiennätyskin. Jälkimmäisellä keikalla soitti tuolloin vielä itselle tuntematon Greenhouse. Silloin vielä ilman AC-päätettä. Näidenkin kanssa on tullut vuosien varrella touhuttua useamman kerran keikkojen merkeissä. Ja muutenkin. Vallan mukavia ihmisiä ovat.

Kauheeta sekoilua siellä Rovaniemellä kyllä oli… Mutta keikat soitettiin hyvin. Jotkut rovaniemeläiset muistelivat vuosienkin jälkeen, kuinka eräs bändimme jäsen oli sammunut ennen keikkaa ja kun se saatiin hereille, veti se blossit ja samantien lavalle soittamaan. Ja soitti niin kuin pitääkin, tosi hyvin.

Ton pohjoisen rupeaman vika keikka soitettiin jossain baarissa Kemissä. En oikein odottanut keikalta juuri mitään, mutta siellähän oli ihan hillitön meininki! Soitettiin pöydillä, tuopit kaatuili ja ihmiset oli ihan sekaisin.
Ja sekaisin olin minäkin. Koko reissun. Kylläpä olikin hiljainen ja pitkä - ihan helvetin pitkä - kotimatka. Mutta hyvä reissu oli kaiken kaikkiaan.