3. Punkin uhoa (Klimax)

1983

Keväällä/alkukesästä oltiin Klimaxin kanssa treenattu kokonaisena bändinä jo puolisen vuotta. Oli mahtavaa, kun mukana oli basistikin. Timo ei vielä tässä vaiheessa tehnyt biisejä, vaan kaikki oli enemmän tai vähemmän mun tekeleitä. Kun ei oikein osannut soittaa covereita, eikä ne tuntuneet täysin omalta jutulta, niin pakkohan se oli alkaa tekemään omia biisejä. Ei ollut paljon vaihtoehtoja. Ja kun mulla ei ollut käsitystä biisien tekemisestä, niin ne saattoi olla mitä tahansa. Aika suoraa ja yksinkertaista kaahausta yleensä. Tässä näyte keväältä -83. Biisin nimi on Tuhotkaa!

Nyt kun Klimax oli oikea bändi, jolla oli nimi ja biisejäkin, niin mietittiin, että eikös oikeat bändit tee keikkoja. Miksei siis mekin.

Mä olin käynyt katsomassa keikkoja jo muutaman vuoden ajan, olin nähnyt esim. Hassisen Koneen, Sleepy Sleepersin, Rattuksen, Säkän, Hanoi Rocksin, sekä liudan koulubändejä.

Eka keikka, jonka näin oli Danny-show, silloin sen mukana ollut naislaulaja oli muistaakseni Vicky Rosti. Kaveri pölli äidiltään rahaa ja osti itselleen, mulle ja broidille liput. Meidän äitee ei tykännyt yhtään, kun joutui jälkikäteen maksamaan ne liput takaisin.

Melkein näin myös Ratsiankin. Ne soitti lähes vastapäätä meidän kotitaloa talvella -79. Olin tuolloin 11-12 vuotias. Kävin talon vieressä ihmettelemässä hienoja värivaloja ja kauhiata meteliä. Kuulin siis Ratsian, mutta en nähnyt. Paitsi niitä valoja.

Pieksämäellä toimi Elävän musiikin yhdistys, Pielmu. Me tunnettiin sen puheenjohtaja Kikru (Anna-Kristiina Karjula), joka oli meidän koulukaveri, ja hänen kanssaan tuli puheeksi, että mekin voitais joskus tehdä keikkoja.

Kesällä -83 Heikinlammen lavalla järjestettiin keikka, johon meidät pyydettiin mukaan. Jumankauta, me päästään keikalle! Ei me edes mietitty, ollaanko me valmiita siihen, vai ei. Sinne vaan veri veti.

Otsikko Pieksämäen lehdessä.

Klimaxin eka keikka soitettiin 23.7.1983 Pieksämäellä, Heikinlammen lavalla. Muut bändit tuolla keikalla oli Vapaa Kalja ja Klunssi.

Klimaxin eka keikka 23.7.1983
Näkä, Nipe, Tommi ja Timo

Mulla oli tuolla keikalla Anti-Nowhere Leaguen paita, jonka yksi kaveri oli tuonut Lontoosta. Paidan selässä luki "I hate people". Minä kun en ihmisiä vihannut, niin vedin maalilla ruksin sen tekstin päälle. Kannanotto sekin.

Mun kitarasoundit tuolla keikalla oli ihan persiistä, kun enhän mä ujona pikkupoikana kehdannut keneltäkään kysyä apua. Ja kun siitä vahvistimesta lähti jonkinlainen ääni, niin sillä oli sit mentävä. Taisi olla jopa ihan ensimmäinen kerta kun soitin oikealla kitaravahvistimella. Siellä luki ihmeellisiä sanoja niin kuin gain, reverb, intensity, volume (sen mä tiesin!), jne. Ei lukenut, että tästä nupista säröä... Eikä mulla vielä tuossa vaiheessa ollut ihmevekotinta, joka olisi tilanteen pelastanut, eli säröpedaalia.

Paahdettiin biisit kauhiata vauhtia, ehkä vieläkin nopeammin, kuin mitä oltiin treenattu. Varmaan siksi, kun pelotti niin paljon ja halusi äkkiä pois. Biisit oli sellaisia vajaan minuutin mittaisia rypistyksiä. Mä sahasin kauhiasti edestakaisin, nopeimmissa biiseissä Timo yleensä soitti yhtä sointua, kun eihän se olisi millään pysynyt mun perässä.

Pieksämäelle oli eksynyt joukko punkkareita Jyväskylästä ja yksi niistä, Hyvönen, sekoili meidän keikan aikana lavalla. Se hyppi mm. lavalta veteen, näytti persettään ja mulkkuaan. Sillä oli joku paska kitara, jota se mukamas soitti meidän mukana. Sen sekoilu vei ihmisten huomion pois meidän paskasta musasta. Ja ihan hyvä niin.

Keikasta on olemassa äänite. Itseasiassa mun isä oli mankan kanssa nauhoittamassa keikkaa. Jossain vaiheessa kasetilta kuuluu, kun faija huutaa "heittäkee järveen se jätkä!" Ei tainnut tykätä Hyvösen sekoilusta. Eipä sen puoleen, ei se kyl tykännyt meidän soitostakaan.

Timo lauloi keikalla yhden biisin. Huvittaa vieläkin, kun se lauloi siinä näin: miksi ihmiset on niin tyhmiä? Koska ne on niin vitun tyhmiä!

Tässä maistiainen tuolta keikalta: Huorat kuolee kuppaan (jossa ei kritisoida huoria, vaan niille kupan tartuttavia liikemiehiä).

Ojalan Pertti kirjoitti keikasta Pieksämäen lehteen mm. näin: "Klimax sai nuorimpana aloitusvuoron ja antoi valaisevan esimerkin nykyisen punkrockin luonteesta. Soitto oli primitiivistä ja luotisuoraa sahausta ja lauluosuudet suoraa huutoa ilman vauhtia hidastavia hengenvetoja, nyansseja tai muita hienouksia. Kuin modernia primaaliterapiaa.
Laulut olivat äärimmäisen lyhyitä energiapurkauksia ja tekstit - kuten päivän punkissa on tapana - useimmiten hyökkääviä kannanottoja yksilöllisyyden puolesta ja kaikkia mahdollisia yhteiskunnan valtarakenteita vastaan.
Jännittäminen näytti hieman häiritsevän ja sekoittavan Klimaxin esiintymistä, mutta valitettavinta oli täysin ulkopuolisen häirikön lavalletulo. Omalla kyltymättömällä esiintymishalullaan kaveri hämmensi Klimaxin jäseniä ja lopulta tönäisi bändin setin raiteiltaan."

Pertti kyllä hieman kaunistelee tilannetta. Ei se meidän setti siitä mihinkään muuttunut, ihan samanlaista se olisi ollut ilman Hyvösen sekoiluakin.

Olipas muuten mahtavaa, kun lehdessä oli meistäkin juttua. Se tuntui jotenkin oudolta. Mutta mahtavalta. Nyt me ollaan todellakin oikea bändi, kun nimi on mainittu lehdessä.

Keikan jälkeen Tommin vanhemmat olivat sitä mieltä, että Tommin on paree etsiä itselleen uusi harrastus, tuollainen julkinen räyhääminen ja rivouksien huutaminen ei sovellu heidän pojalleen. Ja kun siitä vielä lehdessäkin kirjoitetaan... Mitähän naapuritkin ajattelee...

Eli laulaja Tommi lopetti rokkiuransa samantien. Noh, toisaalta ihan ymmärrettävää, kun Tommi oli tuossa vaiheessa vasta 13-vuotias.

Tommin lopettaminen tuntui aluksi ikävän pysäyttävältä jutulta, mutta nyt mun ei tarvinnut olla yksin miettimässä jatkoa. Oli selvää, että jatketaan joka tapauksessa Nipen ja Timon kanssa. Ja olihan se keikalla oleminen sellaista hommaa, että sitä halusi lisää. Vaikka se niin pelottavaa olikin.

2. Rotusorrosta Klimaxiin

1982-1983

Keväällä 1982 mun luokkakaveri kertoi serkustaan Nipestä (Pasi Niemi), jolla on kuulemma rummut ja se osaa laulaa. No, ei ollut, eikä osannut. Mutta Nipellä oli hyvä myyntipuhe; kertoi osaavansa soittaa Sex Pistolsin Belsen Was a Gas -biisin kitaralla. Selvä, perustetaan bändi.

Punk rock oli siinäkin mielessä mahtava asia, että sen mukana tuli ajatus, että kuka tahansa voi perustaa bändin. Ja kuten minä olin todistanut, siihen ei paljoa vaadita.
Niin kuin suuri suosikkini Ratsiakin lauloi: Älkää jumaloiko kusipäitä, vaan perustakaa itse bändejä. Siihen jokainen pystyy, jos vain haluu yrittää.

Tuon koulunpihalla käydyn keskustelun jälkeen olimme Nipen kanssa muutaman seuraavan vuoden ajan todella tiiviisti yhdessä. Touhusimme yhdessä bändiä, sekä kaikkea muuta mahdollista. Nipe on edelleen yksi hienoimmista ihmisistä mitä tunnen.

Kävi ilmi, että ne rummut oli Nipen kaverin Tynkän (Tommi Lyyra). Roudattiin ne rummut Nipen huoneeseen (asuivat onneksi omakotitalossa) ja ihmeteltiin kuka soittaa mitäkin. Tottakai rumpujen omistaja joutui laulajaksi. Nipestä tuli siis rumpali. Itseasiassa Nipe taisi kyllä yrittää laulaa ihan alussa, kun Tommi halusi rumpujen omistajana välttämättä soittaa niitä. Olisiko Nipe vahvempana saanut kammettua Tommin pois rumpupallilta?! Tai ehkäpä se meni niin, että kaikki kyllä huomattiin, ettei Nipestä oikeasti olisi laulajaa tullut.
Nipehän ei tässä vaiheessa vielä osannut soittaa rumpuja, mutta sillä oli samanlainen palo bändissä olemiseen kuin mulla, eli soittotaidolla ei ollut niin väliä. Nipe kylläkin alkoi pian käymään soittotunneilla erään Jypä Raution luona. Jypästä kuulemme myöhemmin lisää.

Eikä mennyt todellakaan kauaa, kun saatiin Nipen isän autotalliin rakennettu työhuone käyttöömme. Ehkä metelillä oli osuutta asiaan.

Oli hieno huomata kuinka kannustavia ja pitkäpinnaisia Nipen vanhemmat olivat, kun antoivat meidän meuhkata kotonaan, sitä meidän hapuilua ei tosiaankaan ollut varmasti kiva kuunnella. 

Alussa soitettiin siis tuota Belsen Was a Gas -biisiä, tosin Vandaalien versiona. Ruvettiin samantien tekemään omia biisejäkin. Se oli tavallaan helppoa, koska meillä ei ollut basistia, niin mä sain soittaa biisit miten halusin (tai osasin). Ei tarvinnut soittaa biisejä aina samalla tavalla.

Eihän me tässä vaiheessa vielä osattu soittaa, varsinkaan yhteen, mutta into oli kova. Kunpa mukana olisi ollut joku, joka olisi osannut soittaa kunnolla, niin olisi voinut mullekin sanoa kuinka kannattaa tehdä, ja kuinka ei. Mutta ihan helvetin hienoa oli kyllä soittaa, kun oli oikeat rummut ja laulaja. Oli hemmetinmoinen harppaus eteenpäin vuoden takaiseen sekoiluun verrattuna.

Bändillä oli nimikin: Rotusorto, joka kylläkin nopeasti huomattiin paskaksi nimeksi ja unohdettiin. Äänitettiin treenejä, tehtiin niistä kasetti: Rotusorto: Ongelmajäte.

"Me ollaan Rotusorto ja muusikoita vituttaa!"

Mulla on vielä tallessa tuo kasetti. Olisiko peräti ainut kopio. Ja hyvä niin. Kuuntelin kasetin läpi tämän blogin innoittamana, ja huh... 
"Oikeat" biisit koostuu yleensä yhdestä sointukierrosta, jota soitetaan koko biisin ajan ja Tommi huutaa siihen päälle. Mä halusin ottaa kantaa jo tuossa vaiheessa (14-15 vuotiaana!), eli mukana oli biisejä, joissa kritisoidaan kovasti eri asioita. Yhdessä biisissä lauletaan "vihaan tätä systeemii", ja kuinka se rajoittaa meidän elämää. Mitähän me oikeasti tiedettiin tuohon aikaan ja tuon ikäisinä jostain systeemistä? Tai politiikasta? Mutta noista asioista kai piti silloin laulaa. Sinne punk-muottiin oli helppo pudota, kun ei ollut vielä syntynyt täysin omia ajatuksia, tai näkemyksiä asioista.
Ajankuvan mukaisesti mukana oli myös armeija-vastainen biisi, kuten myös kirkon-vastainen biisi. (Kerrottakoon tässä vaiheessa, että en käynyt armeijaa, ja erosin kirkosta samana päivänä, kun täytin 18 vuotta.)

Mukana on myös biisejä, jotka on aikamoista tajunnanvirtaa, niissä ei ole mitään selkeyttä, vaan eri osia (jos niitä on) soitetaan ihan miten sattuu, ei kuitenkaan kahta kertaa samalla lailla. Nää on ihan syystäkin merkattu kasetille nimellä "ylijäämämusiikkia".
Sanoituksia oli osa valmiina ja Tynkä niitä lauloi kun me Nipen kanssa vaan soitellaan niitä näitä. Toisinaan, tai aika usein, Tynkä joutui lennosta keksimään lisää sanoja, kun biisit ei vaan meinaa loppua millään, improksi tuota kai nykyään kutsuttaisiin.

Mukana on myös Kaaoksen Kytät on natsisikoja oikeilla sanoilla, mutta omilla soinnuilla! Kun mä en löytänyt korvakuulolta biisin sointuja, niin soitin ihan omiani. Sama juttu Rattuksen Rumia Ruumiita -biisin kanssa. Aikamoista.
Ihan kasetin lopusta löytyi vielä Vandaalien Auschwitz oli rautaa ja Laman Bussi. Pitäisi melkein laittaa nää versiot Häklille ja Epelle malliksi, kuinka asiat tehtiin Pieksämäellä vuonna 1982...
Tässä näytepala syksyltä -82. Kooste kolmesta biisistä: Pummi, Rotusorto ja Rumia ruumiita (Rattus "cover").

Aika nopeasti tyyli muuttui sahaavammaksi, nopeammaksi, enempi hc-tyyliseksi. Mä olin suhteellisen innoissani hc-bändeistä ja olisin halunnut meidänkin bändistä sellaisen. Toisaalta Nipe ei ollut soittajana tuossa vaiheessa vielä niin kehittynyt, että olisi voinut soittaa niin nopeasti ku mä halusin. Toisaalta se oli ehkä ihan hyväkin juttu.

Jossain vaiheessa loppuvuodesta -82 mietittiin, että eikös bändissä pitäisi olla basistikin. Paikallinen heavybändi Desert Plains oli juuri hajonnut ja kun me tiedettiin, että niiden basisti Pete (Petri Ikonen) on hyvä tyyppi, niin tottakai pyydettiin Petriä meille basistiksi. Pete kävikin kerran katsomassa meidän kohellusta ja nauraen sanoi, että hän ei ole meille oikea mies, mutta kokeilkaa heidän kosketinsoittajaa Timppaa (Timo Keminen). Pelotti mennä juttelemaan Timolle ekaa kertaa, kun se oli kuitenkin jo kokenut rock-muusikko, se oli soittanut ainakin yhden keikan (jonka mä muuten näin!) Uskallettiin kuitenkin pyytää Timo treeneihin, ja jumankauta, Timo halusi tulla bändiin! Eipä tuossa vaiheessa vielä tajuttu millainen kultakimpale saatiin mukaan. Tai että tästä alkaisi koko elämän kestävä ystävyys.

Timohan oli enempi heavy-mies, mutta me alettiin Nipen kanssa "aivopesemään" sitä, eli soitettiin sille punkkia ja lainattiin levyjä. Ja kyllähän Timo innostui, kun kuuli bändejä kuten Jam, Clash, Stranglers, Stiff Little Fingers…

Nyt kun meillä oli ihan oikea bändi kasassa, niin pitihän sille saada kunnon nimi. Meillä oli kaikenlaisia huonoja nimi-ideoita, niin kuin Disaster, ja jo edellä mainittu Rotusorto, mutta mikään niistä ei tuntunut hyvältä.

Keväällä 1983 Nipe ja Timo selailivat pornolehteä, sieltä löytyi hassu sana: Climax. Suomennettiin se ja näin bändi sai nimen johon kaikki olivat tyytyväisiä: Klimax.
Samoihin aikoihin myös minä sain uuden nimen. Nipe oli alkanut kutsumaan mua Näkä -nimellä.

1. Alkuräjähdys, eli mistä kaikki alkoi?! (Anti-Polio)

1981-1982

Kaikki alkoi vuoden 1981 alussa, kun Pieksämäellä asuintalomme kellarissa istuin kolmen luokkakaverin kanssa ihmettelemässä maailman menoa. Yhtäkkiä saan päähäni, että mitäs jos perustetaan punkbändi! Muut ihmettelee, että ääh, ei kiinnosta. Ainoastaan kaverini Rauno (Häkkinen) on asiasta innostunut.

Olin innostunut punkista pari vuotta aiemmin. En osaa valitettavasti osoittaa tiettyä päivää, hetkeä, tai biisiä milloin tämä tapahtui. Eikä sillä niin väliä olekaan.
Isobroidini Jarkko (Jari Närhi) kuunteli kotona paljon musaa pikkumankastaan. Siellä soi perinteiset Sladet, Hurriganesit, Sweetit, Sleepparit... Ensimmäisiä hetkiä, kun tajusin diggaavani jotain biisiä oli, kun koulumatkalla (olin tuolloin ala-asteella) lauleskelin Sladen Far Far Away -biisiä. Kuudennella luokalla koulussa oli levyraati, johon sai viedä oman biisin mukanaan. Kerroin aamulla koulunpihalla kavereille, että mun biisi on "Aja hiljaa, isi". Kaverit naureskelivat, että jätkällä on mukana lastenlaulu. Mutta se olikin Kontran versio. Tykkäsin myös niiden Jerry Cotton -biisistä. Ja Sleepparihan oli myös ihan parhautta.
Jossain vaiheessa isobroidi hoksasi, että pikkujäbähän tykkää punkista. Sillä oli muutama kaveri ketkä tykkäsi punkista ja sitä kautta se toi mulle punklevyjä; Jamia, Stranglersia, Sex Pistolsia, Clashia... Siitä se sit lähti.

Ja takaisin tarinaan... Koska meillä oli kotona kitara, jonka isoveljeni Jarkko oli tehnyt puukäsitöissä, ilmoitan olevani bändin kitaristi. (Turha kai edes mainita, että en ollut ikinä edes yrittänyt soittaa kitaraa, saati pitänyt moista kapistusta sylissäni.) Rauno haluaa olla rumpali.

Veljeni tekemä “kitara” oli ihan kauhea kapistus. Eihän sillä oikeasti pystynyt soittamaan. Eikä sitä saanut edes vireeseen. Toki enhän mä edes osannut virittää… tai tiennyt, että niitä ylipäätään pitää virittää...

Iloinen jälleennäkeminen 37 vuoden jälkeen.

Asian huomattuani, yritin pummata äidiltä rahaa eräässä kaupassa olevaan “oikeaan” kitaraan. Se oli joku SG-kopio. Enhän mä sitä käynyt edes koittamassa, kunhan näin sen roikkuvan kaupan ikkunassa. Olisi maksanut muistaakseni 250 tai 350mk.

“Et sinä kuitenkaan jaksa kauaa sitä musiikkia harrastaa.” Näillä sanoilla äiti torppasi kitaran oston. Petyin tietysti raskaasti, mutta samalla ymmärsin kyllä äitiä. Rahaa ei todellakaan ollut laittaa mihinkään ylimääräiseen.
Äidin miesystävä kuitenkin toi jostain tosi paskan akustisen ja hoiti mulle kaverinsa kitaransoiton opettajaksi. Menin innoissani ensimmäiselle kitaratunnille sillä ajatuksella, että nyt musta tehdään kerralla punk-kitaristi. Jotain klassisia sointuja se mulle antoi kotiläksyksi.

Eräs koulukaverini, joka osasi soittaa kitaraa, vinkkas, että punkissa, ja rokissa muutenkin käytetään usein tällaista kuin barre-otetta. Tästä innostuneena menin vieläkin enemmän innoissani toiselle kitaratunnille. “Näytäpä mulle kuinka se barre-ote oikein otetaan!” No, eipä näyttänyt, vaan vaati, että jatketaan klassisten sointujen opettelua. Siihen loppui mun tunneilla käynnit ...ja alkoi pään hakkaaminen seinään. Jälkikäteen on helppo viisastella, että olisi vaan kannattanut käydä niillä tunneilla, olisi varmasti ollut helpompaa. Toisaalta, näin itseoppineena sain ainakin kehiteltyä omanlaisen, persoonallisen tyylin soittaa.

Koulukaverini sitten piirsi paperille kuinka se mystinen barre-ote otetaan. Toki mä tulkitsin sen piirustuksen väärin. Voi kun joku olisi tuolloin kertonut, että kahdella sormellakin saa otteen aikaiseksi… Mä vaan halusin päästä soittamaan punkkia, mutta kun sormet eivät vaan totelleet.

Kesällä -81 saimme käyttää Raunon perheen maatilan tallia musisointiin. Kun rahaa ei ollut, niin tehtiin kaikki itse, rummut, vahvistimet, kitarat ja bassot. Houkuteltiin Raunon naapuri Eero (Nykänen) basistiksi. Olin hätäpäissäni heti alkuvuodesta alkanut tekemään puukäsitöissä bassoa.

Jokunen tuttu kävi kokeilemassa laulajaksi, mutta kun ne näki meidän touhun, niin kääntyivät nopeasti takaisin. Me ei oikeasti osattu mitään. Toisaalta se ei haitannut, koska silloin meillä ei myöskään ollut mitään sääntöjä.

Tämä kitaraa soittava koulukaverini tuli jossain vaiheessa käymään ja katsomaan meidän touhuja. Hitto, kun sillä kesti ikuisuus saada kitara vireeseen. Eikä se edes saanut. Ei voinutkaan, koska aina kun kieli katkesi, mä siirsin kieliä niin, ettei jää turhia koloja. Kieliä oli liian vähän ja ne oli ihan väärässä järjestyksessä. Eikä sitä kitaraa siis muutenkaan saanut vireeseen. Mutta eipä se minua häirinnyt.

Ostettiin Pelle Miljoonan nuottikirja, mutta eihän me siitä mitään ymmärretty, kun ei osattu sointuja, eikä tajuttu niitä merkintöjä. Joku C#m oli ihan hepreaa. Eikä tuolloin ollut mitään Internettejä mistä olisi voinut tsekata noita juttuja.

Seuraava talvi meni Häkkisten pihassa olevassa leikkimökissä. Vedettiin pitkällä roikalla sähköt sinne. Olihan se kylmä ja pieni, mutta muuten ihan ok. Raunon isä ei muuten tykännyt meikäläisestä yhtään. Ilmeisesti pelkäsi, että vien poikansa pahoille teille.
Tässä vaiheessa me osattiin soittaa yksi biisi: Laman Raha. Myöhemmin saatiin toinen biisi, kun pyydettiin erästä kaveria näyttämään kuinka Anti-Nowhere Leaguen I Hate People menee. Hitto, nyt meillä oli kaksi oikeaa biisiä mitä soitella.

Mun isoveljet Jarkko ja Ari (Närhi) katseli mun soittohommia ja ajattelivat jeesata pikkuveljeä. Ostivat mulle joululahjaksi Maya -kitaran! Se oli hieno Stratocaster-kopio. Hitto, että sillä oli helppo soittaa. Ja sen sai vireeseen! Se Maya pelasti mun soittouran.

Mun eka oikea vahvistin oli tän tyyppinen. (Kuva netistä)

Jossain vaiheessa tein paikallisesta musiikkikaupasta hienon löydön, siellä oli halvalla haitarivahvistin Farfisa, johon sai kerralla kiinni monta soitinta. Ai että se oli hieno. Annoin sen seuraavana kesänä HC-punkkareille. Enpä muista enää miksi niin tein, olisihan sille ollut itselläkin käyttöä.

Keväällä, kun Raunon isä sai lopulta metelöinnistä, tai minusta, tarpeekseen siirryttiin naapuriin Eeron autotalliin.

Myöhemmin keväällä koululla järjestettiin tapahtuma, jonne oltais saatu mennä soittamaan. Onneksi ei menty.
Mitään treeninauhoja ei ole säästynyt, enkä kyllä ole edes varma nauhoitettiinko me mitään. Toisaalta eihän meillä ollut kuin ne pari biisiä mitä soitettiin, mitäpä niitä äänittämään.
Eikä me mitään kuviakaan otettu. Eikä bändillä edes ollut kunnon nimeäkään. Yksi ehdotus oli Anti-Polio.

Näihin aikoihin Eerolla ja Raunolla rupesi molemmilla rokkitouhut hiipumaan. Kun näytti, että homma loppuu, niin mun piti alkaa miettimään tulevaisuutta uudelta kantilta. Mä en aikonut lopettaa tähän. Justhan mä pääsin vauhtiin!