15. Kitaristiliitto (The Fucking World)

1987

Meillähän oli toukokuussa se tilanne, että meitä kosiskeli muutama levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto. Oli jotenkin outoa, kun meistä tosissaan oli kiinnostuttu ja istuttiin palavereissa. Ei niitä palavereja nyt montaa ollut, mutta kuitenkin.

Lepakon "jättömaalla". Kenttu, Jani, Näkä ja Jape. Edessä Jypä.
Kuva: Katriina Etholén

Itse asiassa, kun käytiin Rocktopsin Maria Tarnasen luona neuvottelemassa keikkamyynnistä, niin samassa neuvottelussa sovittiin, että mennään Poko Rekordsille. Maria soitti saman tien Epe Heleniukselle (tai silloiselle A&R:lle Petteri Palkoaholle, joka oli käynyt yhden meidän keikan jälkeen takahuoneessa kosiskelemassa meitä) ja sopi asian meidän puolesta.

Kuva: Katriina Etholén

Valittiin levy-yhtiöksi Poko Rekords, koska ne lupasivat antaa heti studioaikaa demon tekemiseen, ja että pistetään sinkku pihalle heti kun mahdollista. Toisen kilpailevan levy-yhtiön kanssa olisi jouduttu odottamaan jonkun aikaa, kun ne olivat antaneet luvan eräälle toiselle bändille tehdä pitkäsoitto, eikä heidän talous kestäisi kahta samanaikaista sessiota.
Vuosien jälkeen kuulin, että kolmaskin levy-yhtiö oli kiinnostunut meistä, mutta olivat ajatelleet, ettei heidän rahkeensa riitä meihin.
Mulla on sellainen mieli/muistikuva, että me emme käyneet tyrkyttämässä itseämme kenellekään, ajateltiin että kyllä meidät "löydetään".

Katriina Etholén, joka oli Turun Palon puuhaihminen, otti meistä alkuvaiheessa paljon kuvia (joita tässä blogissa on ahkerasti käytetty ja käytetään jatkossakin), auttoi meitä myös tekemällä muutamankin lehtihaastattelun, sekä ainakin yhden radiohaastattelun. Niitä haastatteluja oli ainakin hänen omassa zinessään Valtiokauhussa, Elanto -lehdessä (!) sekä Suomen Sosiaalidemokraatissa. Soundiinkin tehtiin Katriinan kanssa juttu, mutta meidän puolelta oli viime tingassa pyydetty vetämään se pois. Ei mitään muistikuvaa miksi. Ilmeisesti juuri sovitulla Poko-diilillä oli osuutta asiaan.
Ja mikä tärkeintä, Katriina oli mukana julkaisemassa Human Rights -EP:tä.

Itse en muista miksi emme jatkaneet levyjen julkaisemista Turun Palon kanssa. Eikä muista Katriinakaan. Ehkä kyse oli siitä, että meidän pojat halusivat astetta isompiin ympyröihin. Niinko ihan oikeaan levy-yhtiöön.

Turku -87. Jani, Jape ja Näkä.

Kuva: Tapsa Ristaniemi

Toukokuun puolessa välissä mentiin ekaa kertaa Turkuun keikalle. Siellä joku perkeleen punkkari sylki mun päälle kaljaa kesken keikan. Biisin loputtua otin olutpullon ja kaadoin olutta sen hemmon päähän. Keikan jälkeen tää sama tyyppi tulee mun luo. Ajattelin, että nyt tulee turpiin. Mutta ei, se oli vaan, että hyvä meininki! Tää perkeleen punkkari oli Oze (tuttu mm. Painajainen, The Stairs of Odessa ja yleinen sekoilu).

Keikkailun glamouria. Keikan jälkeinen aamu Katriinan luona Turussa.

Samassa läjässä viisi tyyppiä. Hyvin mahtuu.

Kuva: Katriina Etholèn

Kesäkuussa Poko sitten passittikin meidät studioon tekemään demoa. Mentiin taas tuttuun studioon, eli Equaliziin. Leidénin Hannu oli taas äänittäjänä/tuottajana. Soitettiin livenä sisään lähes kaikki biisit mitä meillä siinä vaiheessa oli. En kylläkään tajua miksi me soitettiin nauhalle myös Human Rights -EP:n biisejä. Meillähän oli tarkoitus, että sinkkubiisejä ei pitkäsoitoilta löydy. Tästä kylläkin jouduimme myöhemmin valitettavasti joustamaan.
Osa näistä demon biiseistä on mukana vuonna 2012 julkaistulla kokoelmalla "This was The Fucking World" (2CD, Stupido Records).
Pistetään tähän saman tien kolme biisiä, joita ei tuolta kokoelmalta löydy:
- Charming Day (levytettiin myöhemmin kakkos-LP:lle)
- Rockabilly (löytyy ekalta pitkäsoitolta)
- Jazz My Time (oli mukana FSF:n ja Viimeisen Rakkauden split-EP:llä)

 
Kesäkuussa oli myös eka festarikeikka: Koivu ja tähti. Mä lähdin sinne päivää aikaisemmin sekoilemaan Poliisivaltion tyyppien kanssa (joo, tiedän, että ne oli vaihtaneet siinä vaiheessa jo nimen Damageksi, mutta mulle nää tyypit ja se bändi oli aina Poliisivaltio).

Koivu ja tähti -festarit.

Meinattiin saada Japen kanssa siellä turpaan joiltain junteilta. Jotenkin päästiin onneksi eroon niistä hemmoista. Mutta muuten siellä oli hyvä meininki. Muistaakseni...

Heinäkuun alussa soitettiin Sonic Youthin lämppärinä Natsalla. Tää oli hieno kokemus. Kyllä oli taas Pieksämäen pikkupoika ihmeissään...

Heti sen jälkeen mentiin äänittämään ekaa Poko-sinkkua This is the Fucking World/Maggie TT Oksalan kanssa Finnvoxiin.
Olihan se hienoa päästä kuuluisaan studioon, kuuluisan tuottajan kanssa. Mutta TT Oksala oli mun mielestä meille ihan väärä mies. Siis kyllähän TT oli todella hyvä tuottaja, mutta meille se ei vaan sopinut. Ja kun mies vielä siinä meidän ajalla miksasi Boycott-yhtyeen levyä, tuli fiilis, että mitä vittua…
Toisaalta, eipä siinä meidän hommassa kauaa mennyt. Pistettiin kamat kasaan ja soitettiin biisit purkkiin. Siinäpä se. Mutta jotenkin me siellä kaksi päivää kuitenkin saatiin vietettyä. Katseltiin seinillä olevia kultalevyjä ja juotiin kahvia.

Maggiesta sen verran, että alunperinhän se oli nimeltään Sissy, mutta mä ehdotin, että eikös sen voisi muuttaa Maggieksi, Englannin rautarouvan Thatcherin “kunniaksi”. Tästä biisistä on monet tykänneet. Esim. suuresti kunnioittamani Sampsa Sarparanta on toisinaan soittanut biisiä akustisilla keikoillaan.

Elokuussa soitettiin ensimmäisessä Ankka-Rockissa. Silloin se oli vielä siinä Ankkalammella. Eihän siellä paljoa porukkaa ollut, vettäkin taisi sataa. Keikan jälkeen tuli niin kiire läheiseen baariin, josta saatiin ilmaista olutta, että taisi jäädä kitarakotelokin auki sinne lavan reunalle vesisateeseen.

Seuraavana päivänä soitettiin sit Elmun Kaivarin -konsertissa. Edellisen illan juhlinta kostautui; muistan kuinka toisen biisin aikana tuli karsea olo, päätä alkoi särkemään ja oksetti. Muuten oli kyllä hyvä keikka. Porukkaakin oli saapunut paikalle iso läjä.
Keikan jälkeen Pelle Miljoona käveli puistossa vastaan ja sanoi, että oli hyvä keikka. Ai että mä olin onnessani! Pelle Miljoona puhui mulle! Olin, ja olen edelleen kova Pellen fani.

Sit lähdettiinkin ekalle Tukholman reissulle. Soitettiin ilmaisfestareilla, Gärdefestillä. Siellä oli Suomesta myös Kauko Röyhkä & Narttu. Ja hiton iso kasa ruotsalaisia bändejä. Joita ei kylläkään tullut seurattua, jurnutettiin autossa peri suomalaiseen tapaan.

Kun tultiin laivalla takaisin Suomeen, niin vastassa oli tullimiehet huumekoiran kanssa. Kenttu oli meistä ensimmäisenä tulossa ulos. Toki pyysivät sivuun. Kentun bassokoteloon oli aiemmin kissa kussut, joten koira nuuhki koteloa hiukan tarkemmin, ja kun me muut soittajat tultiin paikalle, niin pyysivät “koko orkesteria” astumaan sivuun ja eikun koira nuuhkimaan kitaraboksit ja reput. Eihän meiltä tietenkään mitään löytynyt ...kaikki roina oli mukana olleella kaverilla, joka tuli eri aikaan -ja yksin- laivasta ulos.

Gärdefestin keikka oli Japen viimeinen Fuckareissa. Tavallaan harmitti, että Jape lopetti/sai kenkää, koska mä tulin sen kanssa hyvin toimeen. Japellahan ei ollut tuohon aikaan mitenkään helppoa, sillä ei ollut asuntoa, nukkui kavereiden nurkissa, eikä sillä ollut ikinä rahaa.

Mun mielestä Jape oli ehdottomasti paras kitaristi, joka bändissä oli.

Kuva: Katriina Etholén

Kuuntelin juuri Pokolle tehdyn demon, jolla Jape on mukana, ja en voinut välttyä ajatukselta, että miltä Fuckareiden eka LP olisi kuulostanut, jos Jape olisi pysynyt bändissä siihen asti. Jape oli niin tyylitietoinen, ja helvetin hyvä kitaristi, että levy olisi varmasti kuulostanut ihan erilaiselta. Todennäköisesti paljon paremmalta.

Japen poistumisen jälkeen ei taidettu enää kertaakaan soittaa This Is The Fucking World -biisiä, koska siinä oli niin tärkeä Japen soittama kitarakuvio, eikä me muut osattu soittaa sitä. (EDIT: löysin jonkin keikka-arvion vuodelta -89, jossa mainittiin meidän soittaneen tuo kyseinen biisi. Vaan näinköhän oli?)

Mua on aina ihmetyttänyt, että miten hitossa mä olin mukana (lähes) alusta loppuun, vaikka parempia kitaristeja oli nurkat pullollaan. Noh, kai mä hoidin oman tonttini mallikkaasti. Taisi olla Jypä, kun kerran tokaisi: mielummin hyvä komppikitaristi, kuin huono soolokitaristi.

Meillähän oli Japen kanssa “Kitaristiliitto”. Siinä oli tasan kaksi jäsentä, minä ja Jape. Monet kyllä halusi mukaan. Otettiinkohan me joitain tyyppejä “hangaround”-jäseniksi? Kitaristiliiton tärkein ohje oli, että kitaristiliiton jäseniä ei koskaan jätetä pulaan.
Japen elämä oli suht kostea ja muutenkin sekava, eikä hänen elimistönsä kestänyt sitä kaikkea. En muista minä vuonna Jape kuoli, mutta joskus 2000-luvulla se taisi olla. Lepää rauhassa, kaveri.

Valtiokauhu -lehti. RIP Jape. Kuva: Katriina Etholén

Ekan sinkun kansikuvat otettiin Tukholman keikalta. Oli jotenkin tosi hienoa päästä ulkomaille keikalle. Muutenkin tuntui, että oli päässyt tosi nopeasti kauhean pitkälle. Vajaa vuosi sitten asuin Pieksämäellä, sieltä muuton jälkeen olin ollut telkkarissa, soittanut esim. Tavastialla ja festareilla, lämpännyt Sonic Youthia, äänittänyt Finnvoxilla TT Oksalan kanssa, päässyt levylle, saatu oikea levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto, saatu treenis Lepakolta, soittanut keikan ulkomailla… Ei olisi ihme, jos kusi olisi noussut päähän, mutta en ainakaan myönnä, enkä huomannut, että mulla olisi mitään tollasta ollut. Mä vaan halusin soittaa punkkia...

Tuli vielä yksi juttu mieleen kesältä 1987, niin laitetaapa se tähän loppuun.
Sain eräs kaunis päivä Helsingin Poliisilta kirjeen, jossa pyydettiin tulemaan tiettynä ajankohtana Pasilaan kuulusteluihin. Noh, minä tietty menen paikalle ihmeissäni. Poliisi kyseli, että olenko tiettynä viikonloppuna ollut Hietaniemen hautausmaalla. Siellä oli silloin kuulemma kaadettu hautakiviä.
Ja joo, olinhan minä siellä käynyt. Tai oikeammin yrittänyt käydä. Lähdimme nimittäin Japen kanssa Lepakolta tarkoituksena mennä Hietsuun, siellä kun oli jotkut Beach Partyt, vai mikä sen tapahtuman nimi olikaan. Käveltiin siinä Hietaniemen hautausmaan kohdalla, kun Jape ehdotti, että tuostahan me muuten oikaistaan näppärästi. Ja saman tien kun päästiin aidan yli, niin vastassa oli pari isoa vartiointiliikkeen ukkoa. Pyysivät meidän yhteystiedot ja passittivat takaisin kadulle.
Ja nyt meitä epäiltiin niiden hautakivien kaadosta!
Paitsi että kun se poliisi kattoi mua ja kuunteli tarinan, niin sanoi, että hän kyllä uskoo, ettei me olla niitä kaadettu.

9. Poliisivaltio

1985 tai 1986

Laitetaan tää tarina tähän väliin, kun en ole ihan varma, milloin tää tapahtui.

EDIT: Aina valpas Risto Eronen oli kaivellut arkistojaan, ja löysi kyseisen keikan julisteen. Iso kiitos jälleen kerran Risto!

Olin tutustunut kuopiolaisen Poliisivaltion poikiin joskus vuonna -84. Ihan aluksi kiinnostuin bändistä luettuani niistä vuonna -83 Lihanukke -fanzinesta. Tilasin bändin laulajalta Karalta niiden demon, jota kuuntelin tosi paljon. Poliisivaltio oli ihan sikakova bändi.

Noihin aikoihin seurustelin kuopiolaisen Piken (Pirjo Tamminen, os. Hämäläinen) kanssa, ja sitä kautta tuli vietettyä sielläkin suht paljon aikaa.

En ollut tavannut vielä Poliisivaltion tyyppejä, kun kerran mentiin Karan luokse yllätyskäynnille. Kara ei valitettavasti ollut kotona, mutta äitinsä oli niin mukava, että pyysi meidät sisään. Vei meidät Karan huoneeseen ja sanoi että siellä niitä levyjä ja pienlehtiä on, lukekaa rauhassa. Toi meille vielä mehua ja pullaa. Kiva mutsi! Vietettiin Karan huoneessa jonkun aikaa ja kirjoitin sille lapun, että käytiin kylässä. Ton vierailun jälkeen alkoi kirjeenvaihto Karan kanssa. Ja toisinaan nähtiin, kun olin riiaus-reissuilla Kuopiossa.

Oli hienoa, kun eksyi Kuopioon juopottelureissuillaan, niin tiesi, että kun menee Ufolle, niin sieltä löytyy aina tuttuja tyyppejä. Ja kyllähän siellä tulikin useamman kerran vierailtua.

Näin Poliisivaltion muutamaan kertaan Ufolla (legendaarinen keikkapaikka Kuopiossa). Soitettiin samoissa bileissä Klimaxin kanssa.

Jossain vaiheessa, joko loppuvuodesta -85, tai alkuvuodesta -86 sain Karalta postikortin, jossa mies pyysi mua soittamaan Poliisivaltioon bassoa Lepakon keikalle. Niiden basisti Orkku oli eronnut bändistä ja niiden tuleva basisti Kuvis ei kuulemma ollut vielä valmis keikalle. Ja sitten pyysivät mua mukaan, huh?! Muistaakseni kortissa luki jotenkin näin: “Pysyykö basso kourassa? Poliisivaltiolla keikka Lepakossa. Tuu pari päivää aiemmin Kuopioon, niin treenataan biisit kuntoon.”

Vastasin Karalle, että enhän mä mikään basisti ole, mutta jos oikeasti ovat sitä mieltä, että haluavat mut mukaan, niin tokihan mä tuun koittamaan.

Kara oli siis bändin laulaja, rummuissa oli Peku (Pekka Parkkinen, hieno mies edelleen!) ja kitarassa Jussi.

Matkasin Kuopioon kolme-neljä päivää ennen keikkaa. Juotiin kaljaa ja treenattiin. Mähän kuvittelin, että me soitettais niitä vanhoja Poliisivaltio -biisejä, mutta niillähän oli aika paljon ihan uusia biisejä. Ja niissä biiseissä oli jo tuossa vaiheessa aika paljon heavy-vaikutteita. Apua! Oli tuplabasaria, paljon sointuvaihdoksia ja kitarasooloja. Olin kyllä hiukan hämmentynyt, mutta enää ei voinut, eikä huvittanut perääntyä. Yksinkertaistettiin aika perkeleesti bassojuttuja, että pysyin mukana. Enkä meinannut siltikään pysyä. Olen sanonut tämän monta kertaa: heavy tuli ja pilasi monta hyvää punkbändiä. Ei mun pala kakkua.

Poliisivaltion poikien kanssa Liedossa -86.

Kuvis, Peku, Näkä ja Kara.
Kuva: Matti Saarinen

Treenattiin kymmenkunta biisiä, räpiköin ne läpi jokseenkin siedettävästi. Eikä basso todellakaan ollut mun soitin, hyvä kun osasin kitaraa soittaa… Oli todella raskasta yks kaks alkaa pompottamaan jotain bassoa.

Keikka oli Lepakossa lauantaina. Lähdin Kuopiosta torstai-iltana aikomuksena käydä himassa kääntymässä ja jatkaa matkaa lauantaina Helsinkiin. Hyppäsin junasta Pieksämäellä ja eikös asemalla ollut lapsuudenkaverini Kemppainen, joka houkutteli mut lähtemään saman tien Helsinkiin. Hypättiin siihen samaan junaan, jolla olin just tullut Kuopiosta, ja viimeiseen vaunuun näyttelemään nukkuvaa. Toi oli siis yöjuna, joten oli helppoa matkustaa pummilla.

Oltiin helvetin aikaisin aamulla Helsingissä ja ihmeteltiin Kemppaisen kanssa, että mitäs nyt tehdään. Kemppainen päätti lähteä samantien takaisin Pieksämäelle. Ihme hemmo. Mä olin sopinut kaverini Kossun (Jyri Koskivirta) kanssa, että voin olla hänen luonaan Lepakon keikan jälkeisen yön. No soitin sitten Kossulle ja kerroin, että hupsista, olenkin jo nyt Helsingissä. No, Kossun kanssa meni sitten juopotteluksi, sillä kun oli aika paljon kotiviiniä.

Näkä Poliisivaltion basistina

Lepakossa vuonna 85 tai 86.

Kuva: Matti Saarinen

Lauantaina kävin hakemassa Poliisivaltion pojat asemalta Kossun luokse ja jatkettiin juopottelua. Sit pitkin lähteä Lepakkoon. Hitto, kun maalaiset ovat asialla, niin eihän me tiedetty missä se Lepakko oikein on. Ihmeteltiin Kampissa hetki ja napattiin taksi ja ajettiin sillä Lepakon pihaan.

En muista yhtään mitä muita bändejä siellä soitti. Keikka meni kai ihan hyvin. Yksinkertaistin basso”kuvioita” entisestään ja annoin vaan mennä.

Lepakon vessassa joku punkkari kurmootti jotain toista tyyppiä ja enkös minä siihen sanomaan, että lopeta toi. No ei ois kannattanut. Meikä sai sitten muutaman litsarin poskelle. Kuulin, että se tyyppi on kuulemma tunnettu tappelija. Siltä se tosiaan vaikutti. Ja mua vitutti. Tällästäkö on meininki Helsingin punk-keikoilla? No ei se onneksi ollut. Osuin vaan väärään aikaan väärään paikkaan. Enkä osannut pitää turpaani kiinni. Tosin ei kyllä pitäisikään olla hiljaa tuollaisissa tilanteissa.

Jussi ja Näkä.

Kuva: Matti Saarinen

Keikan jälkeen takaisin Kossun luo Pohjois-Haagaan. Sunnuntaina jotenkin kummasti taas jatkui juopottelu. Mutta kotiin Pieksämäellekin pitäisi lähteä. Hyppäsin jossain vaiheessa junaan mukavassa maistissa. Mullahan oli hyvä systeemi mennä pummilla junassa. Tuohon aikaan kun osti junasta matkalipun, niin konnarit antoi sen summan edestä sellaisia erisuuruisia pikkulappuja ja kun eivät jaksaneet leimata kaikkia niitä lappusia, niin repäisivät niihin pienen halkeaman. Mulla oli noita lappusia iso kasa, ja kun hyppäsin junaan, niin tiesin paljonko maksaa matka esim. Helsingistä Pieksämäelle. Sit valkkasin sen summan edestä niitä lappuja ja kun konnari oli lähestymässä, lähdin toiseen suuntaan toista konnaria kohti ja näytin hänelle ne laput ja sanoin ostaneeni ne toiselta konnarilta. Toi toimi monta kertaa hienosti.

Mutta ei tuona iltana.

Tein jutun samalla tavalla kuin aina ennenkin ja menin istumaan paikalleni. Kohta mun vieressä on kaksi konnaria. Toinen niistä sanoo: “En mä tolle ole myynyt lippua.”, johon toinen vastaa: “En minäkään!” Ja sitten mentiin. Veivät mut konnareiden vaunuun ja sanoivat soittaneensa poliisit Riihimäen asemalle. Siellä konnarivaunussa oli kaksi muutakin tyyppiä; Kelsi ja hänen tyttöystävänsä. Niillä sama juttu ku mulla.

Riihimäellä poliisit tulivat hakemaan meidät. Jotenkin mä siinä viinahuuruissani ajattelin, että koitan harhauttaa poliisit ja sanoin, että mun reppu on jossain siellä junassa. Siellä me kuljettiin edestakaisin pitkin junaa “etsien” mun reppua, ja meikä miettii kuumeisesti kuinka pääsisin karkuun. Lopulta annoin periksi ja sit mentiin putkaan.

Aamulla poliisi sanoi, että mulla näyttäisi olevan sen verran rahaa, että jos maksan sen junalipun hinnan, niin juttu ei mee oikeuteen. Ja jos haluan, voin maksaa myös Kelsin lipun, niin pelastan hänetkin oikeudelta. (Edit: Mä en tuolloin edes tuntenut Kelsiä, ajattelin vaan että pelastetaan punkkari pulasta. Se, että kuka tää toinen pulassa ollut punkkari oli, selvisi mulle vasta jokunen vuosi sitten.) Kelsin tyttöystävä oli kai hoitanut oman osuutensa jotenkin. No kyllähän se mulle sopi, koska poliisi sanoi, että se ajaa mut sossuun hakemaan junalippurahat Pieksämäelle, koska mä olin perseaukinen niiden junalippujen maksujen jälkeen. Eli tavallaan kaikki voittivat. Me ei jouduttu Kelsin kanssa oikeuteen, ja mä sain rahaa kotimatkaa varten. Tätä oli Suomi -80 luvulla. Poliisi vie mut sossuun hakemaan käteistä ja kyyditsee vielä juna-asemalle. Sain vielä ruokarahaakin sieltä sossusta.

Hyppäsin seuraavaan Pieksämäelle menevään junaan ja ostin kaikesta viisastuneena lipun - Mikkeliin asti. Loppumatkan menin pummilla ja join sillä rahalla kaljaa ravintolavaunussa.

Toi reissu kesti siis viikon verran, ja mä olin aikalailla koko ajan päissäni. Mutta olihan se aika hauskaa, kaikesta huolimatta. Kämppis oli Pieksämäellä ollut vähän huolissaan, kun mua ei ruvennut näkymään. Oli se "hupaisaa" aikaa ennen puhelimia. Ei paljoa pystytty ilmoittelemaan tulemisista, eikä menemisistä.

Niin ja se Orkun basso oli mulla mukana koko reissun. Sain siitä katkaistua yhden viritystapinkin, vahingossa kylläkin. Sain palautettua basson jotain kautta Kuopioon, eikä Orkku kuulemma ollut moksiskaan siitä damagesta (hehee) mitä olin aiheuttanut sen bassolle.

Poliisivaltio vaihtoi nimensä Damageksi (saattoi olla jo tolla keikalla sen niminen, en oo ihan varma) ja liukui yhä enemmän kohti heavyä. Jokunen vuosi myöhemmin Kara päätti oman elämänsä. Rauha hänen levottomalle sielulle.

Vuonna -84. Näkä, Kara ja pari tuntematonta ihmistä.

6. Se on jossain (toinen demo, Klimax)

1985

Vuoden -85 alussa oltiin soitettu poikien kanssa jo kaksi ja puoli vuotta, oltiin mukamas jo kauhian kokenut bändi. No, toki me oltiin koettu kaikkea uutta ja ihmeellistä kimpassa. Sekä bändinä, että ihmisinä. Enpä olisi tuolloin uskonut, että vuosi -85 jää Klimaxin viimeiseksi vuodeksi. Mähän kuvittelin, ettei mikään ikinä muutu, ja että hommia jatketaan samalla tavalla loputtomiin. Sitä vaan eli niin tiukasti just siinä hetkessä, miettimättä sen enempää tulevaisuutta.
Onneksi tuolloin aika ei mennyt niin hurjaa vauhtia eteenpäin kuin nykyisin, ja tuon viimeisen vuoden aikana kerkesi tapahtumaan vielä paljon hienoja asioita.

Mikki vinossa Lempäälässä.
Kuva: Janne Sistonen.

Ekan demon tekemisestä oli kulunut vajaa vuosi, ja tuntui, että uusia biisejä vaan tulee ja tulee. Kerrankin Timo tuli treeneihin ja sanoi, että hänellä olisi yksi biisi, mutta ei tiedä onko se nyt niin hyvä ja kannattakohan sitä edes kokeilla. Kokeiltiin kuitenkin, ja jumalauta, biisihän toimi ihan älyttömän hyvin.

Se biisi oli Raportti Stutthof. "Kauniit nussittiin, rumat poltettiin..."

Ulo -fanzine.

Pohdittiin poikien kanssa, että on aika tehdä toinen demo. Ja niinpä helmikuun puolessa välissä mentiin Rolling Studioon, Kuopioon, jossa ystävämme Poliisivaltio oli käynyt nauhoittamassa jotain. Olihan siellä käynyt paljon aiemmin myös pieksämäkeläinen Säkäkin.

Kitarasoundit ei oikein onnistuneet, mä kun olin edelleen ihan onneton vahvistimien kanssa, enkä uskaltanut säätää soundeja kun pelkäsin, että sekin soundi joka nyt tuli, häviäisi johonkin enkä enää saisi aikaiseksi niinkään hyvää soundia. Enkä tietenkään voinut/uskaltanut kysyä apua äänittäjältä (Tegelmanin Pekka-kohan-se-nyt-oli?) Ihan sama juttu ku ekalla keikalla. Ja ekan demon kanssa, mut silloin kävi hyvä tuuri soundin suhteen.
Toki mä uskalsin oman vahvistimen kanssa kikkailla, mutta muiden vehkeet oli pitkään sellaisia, etten osannut/uskaltanut säätää. Ja kun olin niin ujo, en uskaltanut pyytää keneltäkään vieraalta apua. Siksipä mulla olikin Distortion-pedaali, sillä kyllä sai tarpeeksi säröä aikaiseksi.

En muista montako tuntia meillä tällä kertaa oli aikaa, mutta ei meillä mikään kiire kyllä tullut, koska biisit soitettiin jälleen yleensä ekalla otolla sisään. Mitäpä niitä hieromaan. Äänitettiin tällä kertaa kaikkiaan kymmenen biisiä.

Kun oltiin studiolla, huomattiin, että kaljat alkaa loppumaan ja kello on niin paljon, että kaupat menee just kiinni. Lähdettiin nopeasti studiolla mukana olleen Jantusen Mikan kanssa läheiseen kauppaan kokeilemaan, josko saataisi ostettua olutta. Mehän oltiin kaikki tuossa vaiheessa vielä alaikäisiä. Kerettiin kauppaan ja oltiin mietitty hyvä stoori, miksi mulla ei oo henkkareita mukana. Ja tietysti se kassaneiti kysyy papereita. Minä siinä selittämään tarinaa, mutta kassaneiti, joka kyllä oli kovin ymmärtäväinen ja mukava, ei suostunut myymään. Meidän takana jonossa oli vanhempi rouva, joka kuultuaan tilanteen sanoi, että hän kyllä uskoo sinua ja voi ostaa ne oluet. Kylläpä Kuopiossa olikin mukavia vanhempia rouvasihmisiä. Ja hetken kuluttua juopuneita nuoria punkkareita.

Tuolla kakkos-demolla on Se on jossain -biisi. Toin kerran treeneihin mun äidin kasetin ja soitin siitä pojille biisin, jota ajattelin meille coveriksi. Biisi oli Tapani Kansan Äidin pikkupoika. Pojat eivät biisistä innostuneet, mutta kasetilla seuraavana tullut biisi innosti. Ja se oli juurikin tuo Merja Rantamäen Se on jossain. Pojat halusivat tehdä siitä meille oman version. Olin mukamas vähän aikaa katkera, kun mun idea ei kelvannut, mutta oikeasti olin itsekin innoissani tuosta biisistä. Vähänkö mä ihmettelin silloin, ja oikeastaan edelleenkin, kun Timo vaan kuunteli biisiä ja löysi saman tien soinnut siihen. Ei onnistu meikäläiseltä noin helposti. No, Timo onkin muusikko.

Näkä ja Timo päissään.
Kuva: Satu Isoaho

Meillähän oli biisi, jonka nimi on Vain hiljaisuus. Rue Morguen yksi biisi alkaa sanoilla "vain hiljaisuus". Sattumaa? Eipä taida olla.

Yksi yllättävä cover-biisi, jota ei äänitetty, mutta soitettiin keikoilla, oli Stray Catsin Storm The Embassy. Mä olin tuohon aikaan todella tiukka musavalinnoissani; minähän en mitään tötterötukka-musaa kuuntele, perkele. Mutta toi biisi vaan iski meihin kaikkiin niin lujaa, että pakkohan sitä oli soittaa.

Tehtiin keikkoja aina kun siihen oli mahdollisuus. Eihän niitä nyt niin paljoa ollut, ja pääasiassa keikat oli Pieksämäellä, mutta käytiin me myös mm. Suonenjoella, Jyväskylässä, Kuopiossa, Lempäälässä, Iisalmessa, Haukivuorella, Suolahdessa.

Kerran oltiin Palokassa keikalla jossain nuorisotalolla ja oltiin kuultu, että Sielun Veljet laittaisi Tiikeribalsamia temmiin ennen keikkaa saadakseen hyvän meiningin aikaiseksi. No tokihan mekin halusimme kokeilla samaa. Takahuoneessa juuri ennen keikkaa olimme kaikki sepalukset auki ja temmit kourassa laittamassa balsamia esinahan alle, kun paikan buukkaaja tuli kertomaan, että nyt lavalle. Kyllä oli miehen ilme näkemisen arvoinen.
Kyllähän se balsami poltteli kikulissa aikansa, mutta ei siitä mitään enempää hyötyä kyllä ollut. Aika nopeasti unohdettiin moinen juttu.

Otsikko Pieksämäen lehdessä.

Yksi kaveri ajatteli yllättää tyttöystävänsä lemmenpuuhissa ja laittoi salaa balsamia temmiin ennen aktia. Ei ollut tyttö tykännyt, kun alkoi alapäässä kuumottamaan.

Keikan alussa Timo puhui kauniisti juuri murhatusta Indira Gandhista. Ja ekassa biisissä laulettiin: kaikki eläimet kuolee tästä maasta...
Timollahan oli toisinaan tapana lukea lavalla runoja ennen keikkaa. Jotain Pablo Nerudaa esimerkiksi.

Pieksämäen lehti.

Yksi juttu, joka nauratti, oli kun jossain pienlehdessä oli maininta, että Timo on mennyt mukaan Nukketeatteri -bändiin. No, ei mennyt siihen bändiin, vaan Timohan oli mukana nukketeatterissa, eli sellaisessa oikeassa nukke-hommassa.

Mehän oltiin mukana myös Pieksämäen nuorisoteatterissakin (mä olin valomies, kun en uskaltanut/osannut näytellä). Osallistuttiin Pielmun ja muutenkin Pieksämäen toimintaan, esim. yhdessä nuorisotoimiston kanssa. Järkättiin paljon erilaisia keikkoja, oli esim. Rauhanteltta (YK:n pakolaisavun hyväntekeväisyys-tapahtuma), oli mielenosoituksia, oltiin vaikuttamassa nuorisotalon syntyyn, tehtiin ystävyys/kulttuurinvaihtoa Lempäälän kanssa, järkättiin inkkarileiri, tehtiin elokuva, jne. Touhuttiin siis kaikkea mahdollista. Pakko oli itse olla aktiivinen, jos halusi, että jotain tapahtui.

Timo, Näkä ja Aku.
Kuva: Satu Isoaho

Tavallaan Pieksämäellä oli kiva asua just ton takia, että siellä oli mahdollisuus touhuta kaikkea. Toisaalta se oli myös todella takapajuinen pikku kaupunki, jossa esimerkiksi turpaan saamisen pelko oli läsnä koko ajan.
Sulla on korvarengas, olet siis homo. Turpaan. Sulla on nahkatakki, eli olet kova jätkä. Turpaan. Ja lista jatkuu...

Pieksämäellä oli vireää musatoimintaa tuohon aikaan. Bändejä oli tosi paljon. Muisteltiin mun Facebook -kavereiden kanssa mitä kaikkia bändejä siellä toimi vuosina 83-86. Tässä listaus: Fiasko, Romanttinen Sementti, Klunssi, Fuuga, Jano, $tyx, Kwashi Orkor, Vapaa Kalja, Paavo Välimeri, Chantilly Lace, Pxies, Jambi, Carrion Birds, Chile, Der Angst, Modehause, Veronique, Van Spurgu, Fucking Machine, Tuliapina, Valepappi, Nitro, Prinssi, Progress, Vapauden Tuulet.

Valitettavasti nää bändit ei koskaan, Klunssin singleä lukuun ottamatta, päätyneet levylle. Esim. Romanttinen Sementti oli niin kova bändi, että se olisi voinut päästä pitkällekin. Ja sama juttu $tyxillä, mutta siinä homma taisi mennä vituiksi oikeasti hullun, mutta taiteellisen laulajan takia. Tää nyt ei tähän oikeasti kuulu, mutta $tyxin laulaja pääsi vuosia myöhemmin lööppeihin tapettuaan erään kuuluisan voimistelijan äidin.

Otsikko Pieksämäen lehdessä.

Yksi kimppahomma kaupungin kanssa oli matka Kansainvälisen Nuorisovuoden päätapahtumaan Poriin. Siellä oli torilla lava, ja mehän poikien kanssa kysymään josko saadaan soittaa, kun ollaan ihan orkesteri. Saatiin lupa, ja eikun toimeksi. Kerettiin soittamaan biisi-kaksi, kun poliisit tuli paikalle ja pisti homman poikki. Just oli hyvä meno päällä, prkl. Saatiin kuulemma liikaa meteliä aikaiseksi. Tai vääränlaista meteliä, tiedä tuosta. Tää oli just tuon ajan meininkiä; annetaan nuorisolle mahdollisuus toteuttaa itseään ...mutta ei kuitenkaan. Varsinkaan, jos se on tuollaista meteliä.

5. Suvivirsi (eka demo, Klimax)

1984

Jossain vaiheessa tuli poikien kanssa puheeksi, josko tehtäisi demo, kun noita biisejäkin on. Nipe oli nähnyt lehdessä mainoksen, että Helsingissä kuulemma olisi studio. Sinne siis.

Meillä oli rahaa sen verran, että saatiin neljä tuntia aikaa Studio 303:sta. Lähdettiin reissuun edellisenä päivänä isojen eväiden kanssa Nipen isän kyyditsemänä. Yöksi mentiin Nipen sukulaismiehen luokse. Yöllä etsittiin radiosta kanavaa, josta kuuluisi venäjänkielistä puhetta. Äänitettiin pätkä ja ajateltiin laittaa se studiossa Moskova -biisin alkuun.

Punk! Kuva Pieksämäen Lehdestä.

Seuraavana aamuna mentiin studiolle ihmettelemään, ja kylläpä siellä olikin kaiken näköistä vempaita. Paljon vilkkuvia valoja. Oli hienoa olla ekaa kertaa studiossa.
Kitaravahvistimena siellä oli Peaveyn Classic, ja sattumoisin siinä oli ihan siedettävä soundi valmiina. Kylläpä kävi tuuri.

Pohjien soittoon ei kauaa mennyt, oltiin treenattu biisit niin hyvin, ettei niissä ollut mitään ongelmia. Useimmat biisit soitettiin ekalla otolla sisään.
Pohjien soiton jälkeen mentiin Nipen kanssa tarkkaamoon kuuntelemaan, kun Timo alkoi laulamaan. Muistan elävästi, kuinka jännitettiin Nipen kanssa miten Timo biisit laulaa. Pelättiin vielä siinä vaiheessa, että osaako se laulaa vai ei. No osasi. Todellakin. Ei ole sen jälkeen tarvinnut pelätä.

Samassa studiossa oli käynyt vähän meitä ennen mikkeliläinen Nussivat Nunnat. Kyseltiin studiomieheltä, eli Jarno Patalalta, että ollaanko me parempia ku ne. Heh. Kauhia kilpailuvietti päällä. No ei me kyllä oltu parempia ku Nussivat Nunnat. Kukaan ei oo.

Sessioiden jälkeen kotimatkalla taidettiin autossa kuunnella demo muutamaankin kertaan läpi. Voi Nipen isä parkaa...
Ja voi että kuinka mä olin kotona polleaa poikaa, kun soitin isoveljille uunituoretta demoa.

Demoa, jota kutsutaan yleisesti "Suvivirsi-demoksi", lähetettiin joihinkin mestoihin, esim. pienlehtiin. Laitettiin ilmo myös Rumbaan, sitäkin kautta saatiin kasetteja "myytyä".
Demolta napsittiin biisejä useammallekin kokoelmakasetille. Kuinka hienoa se olikaan, kun joku otti yhteyttä ja sanoi, että haluaa meidät mukaan kasetilleen.

En enää muista kenen idea oli tehdä oma versio Suvivirrestä. Mut mun idea taisi olla se pätkä Emmaa siellä keskellä.

 

Muistan hyvin sen hetken, kun luin Lihanukke -zinestä ensimmäisen arvion demosta. Pelotti, että teilataanko meidät tyystin. No ei teilattu. Tykkäsivät perkeleet. Joku tuntematon ihminen tuolta suuresta maailmasta tykkää meidän bändistä!

Lihanukke

Risto Eronen otti yhteyttä ja kertoi laittavansa isompaa Suomi-pakettia amerikkalaiseen punklehteen Maximum Rock’n’Rolliin. Kertoi, että jos halutaan, niin siinä samalla sinne menisi myös Klimaxin demo. Tokihan me haluttiin lähettää meidän demo sinnekin. Hienoa, että Suomessa on ollut, ja on edelleen, Riston kaltaisia tyyppejä, ketkä pyyteettömästi ovat edistäneet Suomi-punkin "maailmanvalloitusta".
MRR:n arvion kautta tuli yllättävän paljon yhteydenottoja ulkomailta. Oli jotenkin hassua laittaa meidän musaa ulkomaille.

MRR #14/84

Vaikka tuntui, että koko ajan oli lähettämässä kirjeitä sinne ja tänne, niin toki olisi voinut olla vieläkin aktiivisempi. Tavallaan itselle riitti se, että sai soittaa bändissä hyvien ystävien kanssa. Kaikki muu oli bonusta.

Niin ja olisi varmaan kannattanut tehdä demoon ihan oikeat kannet. Tai edes ostaa aina uusia kasetteja, minä kun pöllin välillä mutsilta sen kasetteja ja äänitin päälle. Kerrankin joku ulkomaan heppu laittoi kirjeen, ja kiitti kasetista, myös siitä hassusta musiikista, mitä tuli meidän demon jälkeen.

(EDIT: Löysin kirjeen, sen on lähettänyt chicagolaisen Rights Of The Accused -yhtyeen kitaristi Jay. "Thanks also for the funny terrible Finnish music on the tape. Do you steal tapes from your parents like I do? The part with the little baby was pretty funny too!")

Iisalmesta saatiin rahaa.
Kuva: Satu Isoaho

Yksi kaveri (Teemu Säilä) lupasi tehdä meille paidat. Otettiin valokuvia ja sit se väsäsi kolme kappaletta niitä paitoja. Mun mielestä se paita näytti ihan paskalta, niin möin sen sit yhdelle hc-punkkarille. Kylläpä kannatti, perkele. Olisi ollut mukava muisto tuosta ajasta. Onkohan Nipellä tai Timolla paidat vielä tallessa?
Teemuhan teki meille myös jonkun keikkajulisteenkin.

Kesällä -84 ostin Sistosen Jonilta Säkän vanhat HH-merkkiset laulukamat. Muut pojat lähti Interrailille ja meikä ostaa kesätyörahoilla laulukamat, vaikka en ole ikinä laulanutkaan… Halusin panostaa bändiin.
Noilla kamoilla treenasi ja jopa keikkaili myöhemmin esim. Fucking World ja Hitmen 3. Joskus lainasin kamoja myös Jore Vastelinin Dead Societylle. Nykyisin tuo lauluvahvistin on Rue Morguen Larilla kitaravahvistimena. Toisaalta, aika hyvä sijoitus.

Suunniteltiin parin kaveribändin kanssa kokoelmakasetin tekoakin, kassulle oli nimi ja bändit olemassa: The Fuckers Show, bändeinään Klimax, Fiasko, Poliisivaltio ja Vapaa Kalja. Ei sitten saatu kasettia ikinä julki. Harmi. Mulla taitaa olla ainut kopio kyseisestä kasetista. Klimaxin osuus olisi ollut eka demo kokonaisuudessaan.

Poliisivaltion Kara kuuntelee Klimaxin demoa.
Peku tarkkailee vasemmalla.

Lähetettiin demo myös Propaganda-Vileniukselle. Se halusi pari biisiä tulevalle kokoelma-LP:lle Finnish Spunk / Hard Beat. Lähetettiin master-nauha Vileniukselle saatesanoin: "älä muuta soundeja". Me kun luultiin, että siinä vaiheessa voi vielä miksata biisejä, tai ainakin jotenkin muuttaa soundeja. Finnish Spunkilla on Klimaxilta kaksi biisiä: Suvivirsi ja Moskova. Yhtään bändikuvaa ei lähetetty, en kyllä muista miksi.
Jälkikäteen kun juttelin Vileniuksen kanssa, niin hän olisi halunnut julkaista meitä enemmänkin, jotain EP:tä, tai biisejä kokoelmalle se oli muistaakseni miettinyt. Mutta eipä se meidän kanssa tuollaisesta mitään tuolloin puhunut. Ja me ei vaan oltu jostain syystä kauhian innoissaan Propagandasta. Siitä kun oli kaikenlaisia juttuja liikkeellä. Kyllähän se lähetti meille jonkun sopimuspaperinkin, mutta ei me sitä allekirjoitettu.

Meillä itsellä ei ollut rahaa, eikä edes ajatustakaan, että oltaisi julkaistu omakustanne. Eikä me kylläkään edes tyrkytetty demoa kenellekään levy-yhtiölle sillä ajatuksella, että siitä olisi levy tehty. Oltiin vaan pirun tyytyväisiä ja ylpeitä, että oltiin saatu ylipäätään demo tehtyä.

Mutta tokihan se oli hienoa päästä levylle. Mähän tykkäsin noista Propagandan kokoelmista (Russia bombs Finland ja Hardcore 83), joten olihan se mahtavaa olla siellä "isojen" bändien seassa. Mutta toisaalta, ei toi kokoelma kyllä mitään isompia hurraa-huutoja aiheuttanut meidän leirissä.

Soitettiin Puntala Rockissakin. Mentiin perjantaina paikalle ja sanottiin, että meillä on bändi, saadaanko soittaa. Joo, saatte soittaa, mutta vasta lauantaina. Noh, alettiin sitten juomaan viinaa ja kun oltiin mukavassa jurrissa, tuli tää tyyppi sanomaan, että teillähän oli bändi, nyt samantien soittamaan. Toki mentiin. Mutta oltiin niin kännissä, ettei siitä tullut oikein mitään. Sen verran siitä oli hyötyä, että keikan jälkeen sovittiin, että jatkossa ei kännin takia keikkoja mokailla.

Tehtiin treeniksellä Roppolan Janin kanssa muutaman biisin nauhoitus. Tällä nauhalla on pari sellaista biisiä mitä ei muualta löydy. Esim. Mä aion elää, jossa laulettiin niinkin kaukaisesta asiasta, kuin täysi-ikäisyydestä (kun sä oot täyttänyt 18, sä et jaksa enää innostuu), sekä Ajatukset hukkuu tekoihin -niminen biisi, johon palaamme jahka pääsemme vuoteen 2017 asti.

Tässä tuolta nauhalta biisi Koe-eläimet:



Vuodenvaihteessa 84-85 järjestettiin Pieksämäellä ulkoilmakeikka! Hiukan pelotti kuinka homma toimii, kun pakkasta oli kuitenkin ihan perkeleesti. Mutta kun lavalla oli useampi lämmitin, niin kyllä siellä soittamaan pystyi.

Toi olikin mahtava tapa juhlistaa erittäin hienoa vuotta 1984! Se on ollut itselle ihan parasta aikaa, kasvun aikaa. Sai jakaa uusia, hienoja kokemuksia ihan parhaiden tyyppien kanssa!