24. Leikin loppu (The Fucking World)

1990-1991

Oltiin siis sovittu Stupido Twinsin kanssa, että siirrytään heidän talliin. Ja kuten aiemmin kerroin, niin samalla päätettiin myös jyrätä Lepakolla äänitetyt sessiot ja aloittaa kakkos-LP:n teko alusta. Tulevan singlen biisit otettiin kuitenkin noista Lepakon sessioista. Tässä vaiheessa, tai saattoi olla jo aiemminkin, Kirvesmäen Antti tuli äänittäjäksi/miksaajaksi.

Single Day by Day / Godtrap julkaistiin helmikuussa. Mä itse olin alkuvuoden muissa ympyröissä (sain ensimmäisen lapsen helmikuun alussa), eli en osallistunut sinkun miksaukseen, tai mihinkään muuhunkaan millään tavalla. En edes tiedä/muista missä se tehtiin loppuun. Olisiko ollut siellä Lepakolla? Jossain vaiheessa mulle vaan tyrkättiin sinkku kouraan ja mä katoin, että jaa, tällainen siitä sit tuli.

Sinkun b-puolella soittaa saksofonia Antti Seppo. Olikohan siinä biisissä kans lehmänkello? Huh.

Me oltiin jotenkin saatu välit poikki myös keikkamyyjän Welldonen (entinen S-Tuotanto) kanssa. En oikeasti muista/tiedä mikä kuvio siinä oli, mutta tästä eteenpäin meitä möi Niina, joka oli aiemmin ollut Welldonellakin töissä. Osaksi myös tästä johtuen meidän keikat väheni valtavasti. Toki me haluttiin myös keskittyä uuden levyn tekemiseen. Kun oli tottunut tekemään keikkaa koko ajan, niin keikkailemattomuus oli tosi tylsää aikaa. Noh, olihan meistä kolmella juuri joko tullut, tai tulossa jälkikasvua, eli kotonakin olisi ollut hyvä olla edes joskus...

Tuosta keikkamyyntisotkusta oli maininta Rumban haastattelussa myöhemmin. "On aika vittumaista huomata saavansa kusipääbändin maine, kun toiset tekee ohareita ja me ollaan täysin tietämättömiä siitä, mitä tapahtuu."
Jossain muussakin yhteydessä oli maininta siitä, että meille myydyt keikat meneekin jollekin toiselle bändille. Mulla itsellä ei ole muistikuvaa/tietoa oliko asia näin.

Aloitettiin uusien sessioiden tekeminen vanhassa tutussa Equaliz studiossa Kirvesmäen Antin johdolla.
Nää sessiot olivatkin sitten ihan eri meininkiä, mihin aiemmin oltiin totuttu. Kukaan ei oikein ottanut tilannetta haltuun, tehtiin kaikki "vihdoinkin" itse, ilman sitä ilkeää tuottajaa, joka sanoo mitä pitää tehdä. Voi kun siellä olisikin ollut joku hiukan katsomassa meidän perään.

Rytmiryhmä halusi soittaa pohjat kahdestaan, “ettei kukaan pääse sanomaan, etteikö olisi taimissa”. Hmm, mun mielestä biisit saa nopeutua tarvittaessa, jos on hyvä meininki päällä ja jos se sopii biisiin. Sleebaaminen taas on ihan eri juttu (siis, että biisi hidastuu/laiskistuu). Mun mielestä biisien pohjat jäi hiukan kliiniksi, enkä todellakaan ole tyytyväinen kaikkien biisien tempoihin. Osa menee ihan liian hitaasti. Mutta suurin ongelma oli siinä, ettei biisejä soitettu bändinä sisään. En tiedä kuuleeko tavan kuulija sitä, vai onko se vaan mun omassa päässä. Luulen kuitenkin, että biiseihin olisi saatu ihan erilainen lataus jos oltais soitettu ne kimpassa, eli livenä purkkiin.

Me haluttiin Janin kanssa räimiä levylle kitaroita, mutta jotenkin niitä soittaessa oli jo sellainen tuntuma, että biisien kertsit ei nouse/lähde lentoon tarvittavalla tavalla. Koitapa siinä sitten kitaraa soittamalla saada biisi lentoon…

Fuckareiden yksi tavaramerkki oli vahvat laulut taustalauluineen. Ja kyllähän pojat paljon lauloivatkin tälle levylle. Pääosin hyvää laulua, mutta on siellä aika paljon kehnoakin laulantaa. Jani esimerkiksi halusi miksausvaiheessa laulaa joitain juttuja uusiksi. Se oli mun mielestä virhe. Ajatukset oli jo täysin miksauksessa ja ne nopeasti kokeillut uudet jutut ei vaan tuntunut toimivalta. Mutta sinne ne levylle jäi. Ymmärrän kyllä Janin pointin, että haluaa levylle just oikeat sanoitukset, kun niitä on paljon mielessään pyöritellyt. Saattaisi muuten tekstittäjänä ja laulajana jäädä harmittamaan. Noh, nyt jäi ihan muut asiat harmittamaan.

Rumpali Jypä lauloi levylle paljon juttuja, hyvä laulaja kun on. Osa niistä toimii todella hyvin, osa ei yhtään. Joistain hänen laulamistaan jutuista tulee valitettavasti mieleen päihteiden käyttäjän ärsyttävä nariseva ääni.

Myös jotkin Janin ääntämykset särähtää edelleen korvaan. Esim. 'boogeyman'. Nyt siellä yhdessä biisissä lorvii letkeä boogie-mies, eikä pelottava mörökölli. Tästä sessioissa mukana ollut Puka Oinonen mainitsi biisin kuullessaan, mutta Jani vaan nauroi ja oli sitä mieltä, että se on hyvä just noin. Ehkä se sillä hetkellä tuntui hyvältä idealta, mutta ei näin jälkikäteen kuunneltuna, eikä varsinkaan tavallisen hemmon mielestä, jolle “vitsi” ei aukea.

Niin, Puka tuli soittamaan levylle kitaroita. Oltiin todettu, että mies on Suomen tyylikkäimpiä ja parhaimpia soittajia, eli tottakai hänet piti saada mukaan levylle. Mutta eihän meillä ollu mitään ajatusta mitä Pukan olisi pitänyt soittaa. Sanottiin vaan, että vedä vaan jotain, sillain "Pukamaisesti". Kyllähän Puka sitten soittikin hienosti.

Pyydettiin myös Shadowplayn Marcoa soittamaan trumpettia joihinkin biiseihin. Ja sama juttu ku Pukalla, “soita nyt jotain johonkin”. Kyllähän Marco ja Puka oli jo silloin niin ammattimiehiä, että pystyivät soittamaan hyviä juttuja vajavaisesta ohjeistuksesta huolimatta.

Kuva: Pentti Hokkanen

Noi sessiot oli kyllä aikamoiset pilvisessiot. Tuntui, että hemmot oli koko ajan ihan pöllyissä. Sekavaa meininkiä se kyllä oli. Taisi olla bändillä homma hukassa pahemman kerran. Kirvesmäen Antti teki sen mitä pystyi, ja koitti pitää sessiot edes jotenkin kuosissa.

Lopputulema olisi voinut olla kaikkeen siihen sekoiluun nähden vieläkin huonompi. Ja ne sessiot vaan lykkääntyi ja venyi. Ja samalla venyi siis levyn julkaisukin. Alun perin levyn piti tulla maaliskuussa, mutta tuli lopulta vasta lokakuussa.

Noissa sessioissa äänitettiin eräskin Coke -niminen blues (!!!) -biisi. Mä en oikeasti osannut soittaa perinteistä bluesia/rokkia, joten en suostunut soittamaan tossa biisissä. Ja oli se biisikin ihan kauhea mun mielestä. Hyvä, että kieltäydyin, olisi saattanut mun punkin soitto "kontaminoitua" ja ties mitä siitä olisi seurannut. Olisinkohan mä alkanut boogie-mieheksi ja innoissani opetellut soittamaan sooloja? 

Maaliskuun lopussa soitettiin keikka Vanhalla. Pyydettiin Antti Seppoa mukaan soittamaan pariin biisiin saksofonia, Anttihan siis soitti meidän Day by Day -singlen B-puolen biisissä Godtrapissä fonisoolon.

Keikat yleensä aloitettiin Rockabilly-nimisellä biisillä, jonka Jypä aloitti rummuilla yksin ja sit Kenttu meni bassonsa kanssa mukaan. Me kitaristit odoteltiin lavan sivussa aikamme ja jossain vaiheessa mentiin räimimään sinne sekaan.

Tällä kertaa biisin alettua odottelin siinä lavan takana Antin kanssa, kun Ana kysyi multa, että "mikä laatikko?".

Mä olin, että häh?!?!

Antti huomasi, etten tajua laatikko -hommasta yhtään mitään, joten kysyi perään, että "mistä sävellajista tää biisi menee?"

Mä olin taas, että häh, mikä on sävellaji?

Lopulta Antti kysyi, että mistä soinnusta kertsi menee.

Mä vastasin, että ei tässä biisissä oikein ole kertsiä.

Siihen Antti jo hiukan turhautuneen oloisena, että "no, kerro mikä on eka sointu".

No nyt mäkin pääsin kärryille: "se menee E:stä!"

Ai miten niin en muka ole ammattimies?

Toukokuun lopussa oli keikka Vammalassa. Keikkapäivä oli lauantai. Tiesin, että osa porukasta oli reissussa ja tulevat omia kyytejä keikalle. Oltiin sovittu, että tullaan Kentun kanssa kimpassa Helsingistä. Perjantai-iltana tuli soitto, että sori vaan, mutta joudut nyt jotenkin hoitamaan itsesi Vammalaan, Kenttu ei olekaan Helsingissä.

Kiva, kiva. Milläs perkeleellä mä nyt sinne Vammalaan pääsen persaukisena?!? Tuo oli vielä aikaa ennen internettiä, eli junien/bussien aikataulua ei selvitetty niin helposti ja nopeasti kuin nykyisin.

Tiesin, että samalla keikalla soittaa Little Mary Mixup. Eli ei muuta kuin metsästämään niiden numeroita. Onnistuin lopulta saamaan jonkun tytöistä kiinni ja sain sovittua, että pääsen heidän kyydillä Vammalaan. Pakko myöntää, että hetken kävi mielessä, että soittakaa keskenään keikkanne, perkele.
Keikalla (jossa miksaajana oli eräskin Horto) oli kuulemma ollut jotain ihme vääntöä yhdellä meidän bändin jäsenellä. Kuulin vasta vuosia myöhemmin asiasta. Jotain tappelun tynkää oli ilmeisesti ollut. Ihan perseestä tuollainen.

Kuva: Pentti Hokkanen

Kesällä haluttiin mennä Janin kanssa Puntala Rockiin soittamaan, mutta Jypä halusi mennä kalaan ja Kentullakin oli jotain muuta puuhaa, tai sit niitä ei vaan huvittanu lähteä punkkibileisiin soittamaan.
Sovittiin sit Janin kanssa, että otetaan tuuraavat ukot kehiin. Basistiksi pyydettiin mun vanhaa bändikaveria ja Fuckareiden roudaria/kuskia Kemisen Timoa, rumpuihin tuli yksi Lepakossa hengaileva hemmo, joka treenas rumpujen soittoa koko ajan. Mä luulen, että se taisi asua Lepakossa silloin. En enää muista sen tyypin nimeä. Kolmanneksi kitaristiksi pyydettiin yhtä Killiä.
Treenattiin lyhyehkö setti nopeasti kasaan. Taidettiin soittaa keikalla kaikki meidän hitaimmat ja huonoimmat biisit, heh. Noh, piti saada joku bändi aikaiseksi, että sai hyvän tekosyyn lähteä Puntalaan juopottelemaan (ihan kuin sinne ei olisi voinut lähteä pelkästään turistimeiningillä). Oltiinhan me oltu siellä soittamassa myös edellisenä kesänä, silloin ihan oikealla kokoonpanolla.
Tuolloin Puntalan yksi puuhamiehistä oli Hyvönen, joka sekoili Klimaxin ekalla keikalla aikoinaan Pieksämäellä. Hyvöseltä ostin sit pari viinipulloa, ja kun meidän soitto oli ohi jo hyvissä ajoin, niin toki aloin kippaamaan sitä viiniä.

Se oli virhe.

Sillä myöhemmin samana iltana siellä soitti eräskin Snuff. Eihän mulla ole mitään muistikuvaa koko bändistä. En ole siis varma näinkö bändin vai en. Mitään en kyllä muista. Silloin ajattelin, että mikäpä tuossa, onhan noita bändejä nähty, mutta kun useat kaverit kehuivat kyseistä orkkaa, niin pitihän minunkin siihen tutustua. Ja perkele, sehän on yksi hienoimmista bändeistä ikinä! Tuleva bändikaveri Huotarin Jyrki oli lähtenyt katsomaan niitä seuraavana päivänä Turkuun, kun oli niin tykästynyt. Mulle kävi taas samalla tavalla kuin aiemmin New Model Armyn kanssa. Pöh.

Snuff on edelleen näkemättä livenä. Jospa tässä jossain vaiheessa saisi korjattua asian.

Kesällä päästiin jotain kautta Bornholmiin, Tanskaan soittamaan. Siellä oli jotkut isot festarit, hippimeinkinkiä, maailmanparannusta. Ja hyvä meininki. Siellä oli myös Jalla Jalla, Kadotetut Greenhouse AC ja vaikka mitä. Viisi päivää kestävät bileet. Kaikki keikat soitettiin ulkolavoilla. Siellä oli aika vapaa meininki soittojen suhteen. Mekin sovittiin yhtenä päivänä Jalla Jallan ja muiden soittajien kanssa, että mennään kimpassa soittamaan keikka ihan ex tempore -meiningillä. Sillä keikalla olikin sitten mukana jos jonkinlaista kolistelijaa, lava täynnä porukkaa. Basistimme Kenttu oli kävellyt siinä teltan ulkopuolella ja ihmetellyt, että kylläpä kuulostaa musiikki jotenkin tutulta. Sit tajusi, että sehän on oma biisi. Ja ei muuta ku mukaan soittamaan. Noi oli sellaiset jamit mitkä mullekin kelpas.

Viimeisenä päivänä ennen laivan lähtöä Jypä meni pakkaamaan majapaikkaan kamojaan ja sanoi siinä samalla pikkasen vielä pötköttävänsä. Sanottiin kyllä, että älä nukahda, jäät vielä laivan kyydistä. Ei kuulemma ole pelkoa moisesta, kuului vastaus.

Ja niinhän siinä kävi, että terminaalissa odoteltiin Jypää aikamme ja lopulta siirryttiin laivaan. Ei näkynyt miestä missään, siellä se majapaikassa varmaan nukkuu, ajattelimme.

Laivan lähdettyä olimme varmoja, että sinne jäi rumpali Bornholmiin, mutta niin vain hetken kuluttua Jypä löysi meidät ja kertoi kuitenkin nukahtaneensa ja oli herännyt aivan viime tipassa. Oli juossut terminaaliin ja oli päässyt laivaan ovien jo mentyä kiinni. Oli kuulemma ollut ihan minuuteista kiinni.

Bornholmissa.
Kuva: Jari Mikkola

Paluumatkalla osa meistä jatkoi juopottelua. Ja kuinka ollakaan, Kadotettujen Tapsalla oli viskipullo! Mikä riemu siitä syntyikään. Mutta jotenkin se pullon suu meni avatessa rikki. Ihmeteltiin siinä, että mitäs nyt. Mieli tekisi juoda, mutta jos siellä on lasinsirpaleita seassa. Mikään ei ole fiksumpi kuin janoinen juoppo. Ei muuta ku sukka pois jalasta ja sen läpi siivilöitiin se viski toiseen pulloon. Ja hyvää oli! Olinhan mä kuitenkin käynyt kerran suihkussa sen viikon aikana. Ja taisin vaihtaa vaatteetkin samalla. Muistaakseni.

Kesällä otettiin promokuvia Hokkasen Penan kanssa Vanhankaupungin koskella. Huvitti, kun yhdellä meistä oli kauhea krapula. Mun mielestä se näkyy aika selvästi noista kuvista.

Tulevan levyn kansienkin kanssa oli vääntöä. Bändillä ei itsellään ollut mitään ideaa, tai edes mielenkiintoa alkaa hahmottelemaan kansia. Levyn nimeäkin ihmeteltiin pitkään.
Lopulta Stupidojen Joose ehdotti kannen kuvaksi niiden Venäjältä (vai Tallinnasta?) salakuljettamaa kuvaa palavasta kirkosta. Se sopi kaikille. Levyn nimikin löytyi lopulta: Gun Policy.

Kun kaikki näytti vihdoin olevan kunnossa levyn julkaisua ajatellen, niin eikös tehtaalta tullutkin versio, jossa kannen kuva on väärinpäin. Näitä virheellisiä painoksia kerkesi menemään Oskun Divarin (ja mun) kautta jonkun verran. Vedettiin painos äkkiä takaisin ja jälleen odoteltiin tovi, että saatiin levy oikealla kannella ulos.

Lokakuun puolessa välissä soitettiin julkkarikeikka Bottalla. Pyydettiin taas Marcoa soittamaan trumpettia muutamaan biisiin. Nää oli hyvät bileet.
Stupidot lupasi juottaa bändiä. Me ajateltiin, että nyt on piikki auki ja kaljaa virtaa. Noh, ukot toi takahuoneeseen meille Viru Valge -vodkapullon. Hyväähän se oli sekin. Kiitti vaan.

Tehtiin aika paljon pressiä levyn tiimoilta. Vielä tuntui olevan kiinnostusta bändiä kohtaan, vaikka oltiinkin levyn kanssa vuosi myöhässä. Ja tässä vaiheessa olisi pitänyt olla kunnon keikkamyyjä, että olisi saanut keikkailemalla tuettua levyn julkaisua.

Soitettiin lokakuun lopussa Tullikamarilla Amnestyn tukibileissä. Olin sopinut, että menen kaverini Ikosen Peten luokse yöksi. Taas osui kuntopiikki vinoon. Pete sai kantaa mun kitaran -ja minut- kotiinsa. Oli sillä ollut raahaamista. Aamulla hävetti. Ja sit junalla takaisin Helsinkiin. Samaan junaan osui myös Jypä, kauheassa kunnossa edelleen. Tuli kauhia härdelli, kun Jypä oksensi junan eteiseen ja konduktööri osui just paikalle. Siivoamalla taisi selvitä. Ja kauhealla huudolla.

Levyn julkaisun jälkeen, kun hommat ei lähtenytkään samalla tavalla lentoon kuin ekan levyn kanssa, ja kun tuli joitain negatiivisiä arvioita, alkoi osalta porukasta kiinnostus hiipumaan. Tai sitten mukaan tulivat “hevimmät” harrastukset? Muistan muutamankin kerran olleeni Janin kanssa kahdestaan treeniksellä odottamassa muita. Eivät tulleet.

Keikkojakin oli vähänlaisesti. Uusia biisejäkään ei taidettu juurikaan treenata.

Homma alkoi selkeästi olemaan loppusuoralla.

Lopetettiin vuosi -90 "perinteisesti", eli soitettiin kaksi peräkkäistä päivää Backstagella.

Alkuvuodesta -91 soitettiin Helsingissä Horizont -ravintolassa bändin viimeinen keikka. Olikohan meillä siinä vaiheessa jo kutinaa, että se on viimeinen keikka? Saattoi olla. Se keikka oli itse asiassa helvetin hyvä.

Ja tiedättekös mihin The Fucking Worldin julkinen ura loppui?

Torvisoittoon saatana!

Oltiin sovittu, että jos saadaan kaksi encorea, niin mennään puhaltamaan aikoinaan Tallinnasta ostamiin pioneeritorviimme niin perkeleesti. Eihän me mitään osattu niillä soittaa, mutta kauhia mekkala niistä lähti. Jypä ja Kenttu eivät suostuneet tulemaan mukaan, joten mentiin Janin kanssa kaksistaan jättämään viimeiset jäähyväiset torvien sulosoinnuilla.

Oltiin itse järkätty toi Horizontin keikka ja siellä olikin ihan pirusti porukkaa ja hyvä meininki. Oze oli siellä lipunmyynnissä ja Salmisen Timppa auttoi kamojen kuljetuksessa, Keminen lavaroudarina. Salmiselle jäi vahingossa mun torvi ja kun vuosien jälkeen muistin kysyä siitä, niin Timppa oli jättänyt sen jonkin vaaran merkiksi johonkin mereen. Tai jotain. En enää muista. Mutta kuulemma torvi teki hyvän teon.

Keikan jälkeen mä nappasin osan rahoista ja kävin maksamassa - ensimmäistä ja viimeistä kertaa? - Hopposelle treenikämpän vuokraa. Mä en ainakaan itse muista ikinä antaneeni rahaa treenivuokraan. Yleensä ne kuitattiin niin, että tehtiin keikka Lepakossa, tai muualla Elmun tapahtumissa. Tai sit joku meistä hoiti asian kaikkien puolesta (tätä epäilen vahvasti).

Pian Horizontin keikan jälkeen sovittiinkin, että eiköhän tää ollut tässä. Muistaakseni ei edes kokoonnuttu porukassa päättämään asiasta. Se vaan tapahtui.

Heh, ennen asian julkistamista mä pummasin Tavastialla kaljaa joltain Rumban toimittajalta luvaten, että saat hyvän jutun Nisse Mannerheimiin. Ja niinpä Nisse osasi kertoa hajoamisesta ennen kuin edes levy-yhtiön sedät siitä tiesivät. Ja mä sain kaljaa.

Rumba uutisoi myös virallisemminkin bändin hajoamisen.

Mitäs mulle jäi käteen The Fucking World -vuosista 1986-1991?
Ihan helvetin hienoa aikaa! Sai tehdä sitä mistä tykkäsi, eli soittaa punk-rokkia! Tehtiin paljon hyviä keikkoja, hyviä levyjä. Tutustuin moneen hienoon ihmiseen. Sain olla mukana pienenä osana Lepakon historiaa. Saatiin autettua Stupido Records alkuun (eikä onneksi saatu sitä nurin ei-niin-hyvällä-levyllä-kuin-oli-tarkoitus).

Fuckareiden kanssa sain maistaa pienen palan kuuluisuutta. Se oli ihan jees, mutta ei se merkannut mulle sen enempiä. Mielestäni mulla on aina ollut terve suhtautuminen kuuluisuuteen, ja varsinkin siihen jos sitä ei ole. Mä olin niin saatanan ujokin tuolloin, että ei noi pressijutut ollu mua varten. Toki oli hienoa olla paikalla mukana, mutta ei mulla tuolloin ollut juurikaan mitään sanottavaa. Tai en siis uskaltanut sanoa mitään.

Osa bändin jäsenistä halusi murtautua ulos punkin saarakkeesta isoksi bändiksi. Kai se ns. (jonkin asteinen) breikkaaminen oli suht lähellä. Näin ainakin on "isot pojat" myöhemmin kylillä puhuneet.

Joskus aikoinaan olin sitä mieltä, että Fuckarit meni vähän väärille urille, kun baareissa ja keikoilla oli paljon tunnettujakin hemmoja "opastamassa" ja "neuvomassa" kuinka kannattaa toimia, ja ehkä me, tai ainakin osa meistä alkoi kuunnella näiden ulkopuolisten neuvoja. Yllättävän paljon oli selkään taputtelijoita.

Perkele, oltaisi vaan uskottu itseemme ja tehty sitä mitä parhaiten osattiin, eli soittaa sitä hiton punk rockia.
Ja kai me ihan itse oltiin isomman menestyksen esteenä.
Pokon historiikki -kirjassa Epe Helenius toteaa mm. näin: "Se oli todella hyvä bändi ja sellaista jälkipunkkirähinää metallisella otteella (metallinen ote, wtf kysyy blogisti?!?). Ne teki meille kohtuullisen hyvän levyn. Pitkäänhän Fucking World ei meillä viihtynyt ja se on niitä harvoja bändejä, joka on meiltä ovet paukkuen lähtenyt. Janille ja mulle tuli oikein perustavaa laatua oleva riita kustannussopimuksista." Kirjassa lukee myös näin: "Helenius kiteyttää Fucking Worldin olleen lahjakas bändi, mutta havaittavissa oli asenneongelmia, jotka tekivät bändistä oman menestyksensä pahimman esteen."

Jani oli - ja on edelleen - yksi hienoimmista ihmisistä mitä tunnen. Jani opetti mulle paljon, sekä kitaransoittoa, että asennepuolen juttuja. Vaikka mulla onkin rytmiryhmän kanssa myöhemmin välit katkenneet, niin kyllä mä niitä kunnioitan soittajina. Ja olen niille kiitollinen siitä, että sain olla mukana lähes alusta loppuun asti, vaikka en soittajana ollutkaan samalla tasolla kuin muut bändissä käyneet kitaristit.

Tää oli hyvä ponnahduslauta uusiin seikkailuihin.

Jani J Roppola - laulu, kitara

Näkä - kitara

Kenttu - basso, laulu

Jypä - rummut, laulu

Jape - kitara (R.I.P.)

Toni - kitara

Ikonen - kitara

22. Tallinna-Haapsalu (The Fucking World)

1989

"Mahorkan tuoksu leijailee ympäriinsä sekoittuen länsitupakan hajuun. Tuossa tuoksussa on jotain mystistä. Silloin tällöin mietin, ja jopa ehkä kaipaankin sen tuoksua."

Tallinna

Huhtikuussa Rumba järjesti rock-henkisen ystävyysmatkan Eestiin. "Valuuttavapaata kulttuurinvaihtoa", niin kuin menomatkalla laivalla johonkin viralliseen lappuun kirjoitettiin. Bändeinä oli Suomesta Shadowplay ja Fucking World. Samoilla bändeillä, lisättynä eestiläisillä Röövel Ööbikillä ja Babachilla oltiin soitettu aiemmin maaliskuussa Helsingissä Vanhalla.

Mulla ei ole mitään muistikuvaa kuka tai miksi meidät otettiin mukaan tonne. Mutta hyvä, että päästiin.

Mentiin Tallinnaan hyvissä ajoin (aikaeron takia, heh) ja oltiin siellä kaikkiaan viisi päivää ja soitettiin kaksi keikkaa. Eka keikka oli jossain klubilla (taisi olla Kino Kosmos nimeltään) ja toinen oli keskeneräisessä (?) jäähallissa. Siis ihan helvetin isossa ja kylmässä mestassa. Se oli kyllä yksi oudoimmista keikkapaikoista jossa on tullut soitettua.

Tässä ote Joose Berglundin Stupido Records 30 vuotta kirjasta: "Lupailtu 'jäähallikiertue' supistui pariin keikkaan Tallinnassa, joista toinen todella oli Katriorgin vanhassa jäähallissa. Halli ei ollut muutamaan vuoteen nähnyt jäätä, eikä paljoa muutakaan remonttiaktiviteettia. Lepakkoluola oli tuohon halliin verrattuna luksusta. Takahuonetarjoiluista ei ollut tietoakaan, vaan Fukkari-kitaristi Näkä haki meille kaupasta virolaisia kalasäilykkeitä. Puutikulla siinä sitten popsittiin sardiinia suoraan purkista ja huuhdeltiin vodkalla alas."

Toi koko matka oli kauhiata juopottelua. Tai siis ainakin osalla meistä, osa porukasta sai käsiinsä morfiinia ja lukittautuivat hotellihuoneeseen. “Kivun lievitystä, varmuuden vuoksi.” Toki mullekin tarjottiin mahdollisuutta tutustua mister Morfiiniin, mutta jätin tapani mukaan väliin moiset tuttavuudet.
Joku ilta oltiin jossain baarissa, ja siinä samassa porukassa oli paikallinen nätti nuori tyttö. Toki kiinnostuin ja koitin päästä juttusille. Tuntui, että homma jo hiukan lämpeni, kunnes selvisi, että tytön poikaystävä istui siinä vieressä. Mä ihmettelin meininkiä, mutta se poika oli vaan, että ei haittaa, anna mennä vaan. No en antanut. Eihän tollanen nyt oo mistään kotoisin, että annetaan joidenkin ulkomaan rokkipellejen tehdä mitä huvittaa.

Taidettiin saada jotain pientä päivärahaa Rumbalta. Ei mitään isoja summia ja silti tuntui, että oli miljonääri. Huvitti kun syötiin hotellin ravintolassa ja melkein kilpailtiin kuka saa maksaa. Ja listalta tilattiin kalleinta sapuskaa. Huonepalvelu toimi myös moitteetta. Mikäs siinä ollessa, kun olutta kannettiin huoneeseen asti. Eipä tuon jälkeen ole vastaavaa tullut harrastettua.

Jonain välipäivänä mentiin koko revohka johonkin Tallinnan ulkopuolelle syömään, juomaan ja saunomaan. Pysähdyttiin jossain tienvarsibaarissa, jossa oli piikki auki. Pyysin vodkaa limulla. Lasi yli puoleen väliin vodkaa ja ihan vähän limua. Pyysin laittamaan lisää limua, jolloin baarimikko kysyi: “eikö vodka hyvä?” No olihan se ihan jees, mutta kun vatsa kipuili jo muutenkin ja halusin aloittaa hiukan kevyemmin. Mulla oli tuohon aikaan viski-kuuri menossa, eikä mun vatsa siitä tykännyt. Fiksuna poikana tuumin tuolloin, että kyllä se on kahvi, kun rikkoo vatsan. Lopetin siis kahvin juomisen... ja jatkoin viskin juomista. Eikä vatsa parantunut yhtään.

Kuva: Janne Mäkinen

Tuolla Rumban reissulla oli mukana ainakin Stupidon pojat Joose ja Jorma, sekä edesmennyt päätoimittaja Kuusinen (joka siellä saunaillassa näytti mulle, miten voi päätellä onko tulossa täysikuu, vai oliko se jo. Tätä olen useasti koittanut muistella, mutta ei vaan tule mieleen mikä se jippo oli. Enkä jaksa googlailla. --- No joo, googlasin kuitenkin. Nyt mä tiedän. Tiedätkö sä?)

Oli siellä paljon muitakin, mutta enhän mä enää muista ketä. Meidänkin porukkaan kuului ainakin kaksi "roudaria", eli kaveria ketkä halusi lähteä mukaan juopottelemaan.
Joku yö, kun oltiin menossa jostain baarista hotellille, vai oltiinko me menossa Villun luo jatkoille, mutta joka tapauksessa yritettiin löytää taksia. Ei näkynyt taksia, eikä juuri muutakaan liikennettä. Villu sanoi, että odottakaa hetki. Sit se lähti säätämään ja eikös vaan saanut puhuttua tavallisen joukkoliikennebussin meidän käyttöön. Sillä sitten köröteltiin määränpäähän. Kun et saa taksia, ota bussi.

Oisko ollut viimeisenä iltana, kun Jani tuli poski ruvella hotellille. Olivat olleet jossain kadulla, kun paikalliset olivat alkaneet uhitella, tai toisin päin. Siinä sekoilun ytimessä eräs meidän porukasta oli kaivanut linkkarin taskustaan, kuulemma peloittelu tarkoituksella. Jani oli mennyt väliin, ja siinä sekavassa tilanteessa paikallinen urho oli potkaissut Jania naamaan. Jotain tollasta tyhmää ja sekavaa siellä oli käynyt. Kyllä vitutti.

Suomeen palatessa yksi meidän mukana ollut “roudari”, jonka nimeä en viitsi mainita, tuli takaisin perse täynnä sitä poikien hommaamaa morfiinia.

Itse keikoista mulla ei ole juurikaan mitään muistikuvaa. Kai ne ihan ok meni?! Shadowplay oli ainakin pirun hyvä siellä jäähallissa.

Kulttuuritalo

Pian Eestin reissun jälkeen soitettiin akustisesti Vasemmistofoorumin tapahtumassa Kulttuuritalolla.

Siellä oli menossa illallinen ja me sinne samaan aikaan soittamaan akustisesti muutama biisi. Diili oli hyvä: kolme biisiä - kaksi tonnia rahaa, vai olikohan se kaksi biisiä - kolme tonnia rahaa? Heti meidän soiton jälkeen kuultiin, että muuten kiva, mutta kun tuli niin kauhean lujaa. Mitähän ne olisi tuumanneet, jos oltais soitettu ihan oikea sähköinen keikka?

Olihan se nyt ihan absurdi tilanne soittaa punkkia, vaikkakin akustisesti, kun juhlaväki syö illallista. Ei oltu ihan oikeassa paikassa.
Myöhemmin illalla JMKE soitti samassa paikassa oman keikkansa. Oli huvittavaa katsoa, kun siististi pukeutuneet juhlavieraat pisti jalalla komeasti Tere Perestroikan tahtiin. Silloin ei enää syöty, silloin näemmä juotiin.

Haapsalu

Tässä vaiheessa mun henkilökohtaisessa elämässä taas sattui ja tapahtui. Sekoilu jatkui, eikä suhteet pysyneet kasassa. Pakko myöntää, etten todellakaan ollut mikään paras seurustelukumppani tuohon(kaan) aikaan. Oli muutoksia ilmassa. Isojakin muutoksia, joista en vielä tiennyt mitään, mutta niistä hiukan myöhemmin lisää.

Toukokuussa mentiin heti uudestaan Eestiin. Tällä kertaa Haapsaluun, jossa oli Haapsalu Kevad -niminen tapahtuma. Mentiin pari päivää ennen keikkaa Haapsaluun. Sinne päästyämme meidät vietiin heti johonkin kulttuurikeskukseen, jossa oli menossa iltamat. Ajateltiin lähteä katsomaan millainen pitäjä Haapsalu oikein on, mutta ovella olikin tiukkoja ja tylyn näköisiä tyyppejä estämässä meidän ulos menemisen. Ihmeteltiin, että mikäs juttu tää nyt on, kun ei saada lähteä sieltä kulttuurikeskukselta mihinkään. Selvisi, että emme saa kulkea kaupungilla ilman, että paikallinen järjestäjä on mukana. Saatiin puhuttua, että se edellisen reissun poikien tallinnalainen “kontakti”, joka oli tullut sinne Haapsaluun, oli meidän vastuuhenkilö. Hänen kanssaan saatiin kulkea kaupungilla. Mutta missään, siis MISSÄÄN tapauksessa merelle ei saa mennä! Se oli ehdottomasti kiellettyä. Eikä saanut olla kännissä.

Tällä tallinnalaisella kontaktilla oli isänsä auto lainassa. Ajeltiin sillä autolla liian isolla porukalla, eikä sillä tyypillä ollut ajokorttia. Ja lisäksi hänellä oli isohko tukku Amerikan dollareita, joka oli tosi, tosi huono juttu. Taisi olla pikkasen maistissakin vielä. Niin ja taisi olla vielä tuliaisiakin meidän pojille, eli säkki ruohoa.

Ja tietysti miliisi pysäytti meidät. Me oltiin ihan varmoja, että nyt lähti heppu samantien vankilaan. Mutta ei, sai jonkun pienen sakon ja määräyksen viedä auto meidän kotiinlähdön jälkeen Tallinnan poliisiasemalle. Kilvet ottivat pois, ne sai takaisin sitten Tallinnan poliisilta. Mutta se sai kuitenkin edelleen ajaa sitä autoa. Eivät onneksi ratsanneet autoa, eli eivät löytäneet niitä dollareita, eikä ruohoa. Jos olisivat, niin silloin olisi häkki heilahtanut. Ja me oltais oltu aikamoisessa kusessa.

Soitettiin keikka ulkona linnan raunioiden keskellä. Tai en mä tiedä oliko se linna, mutta siltä se vaikutti. Mä olin vähän aiemmin hankkinut itselleni langattoman systeemin. Siellä mä sit juoksentelin pitkin isoa pihaa. Ihmiset katsoivat ihmeissään, osoittelivat mua ja supattelivat. Oli todennäköisesti ensimmäinen langaton systeemi Haapsalussa. Möin muuten ton langattoman muutaman vuoden jälkeen 69 Eyesin Timo-Timolle.

Keikan aikana yleisö istui kiltisti tuoleilla ja olivat ihan hiljaa biisien väleissä, mikä oli tosi omituista. Me katseltiin poikien kanssa toisiamme ihmetyksen vallassa, mitä helevettiä täällä tapahtuu...

Ja kun keikka loppui, niin ihmiset vaan lähtivät saman tien pois sen enempiä taputtamatta. Mistään encoreista ei tietoakaan. Olivat varmaan onnessaan, kun pääsivät pois. Olikohan niitä nätisti "pyydetty" olemaan paikalla koko keikan ajan?

Saatiin kuulla, että oltiin ensimmäinen länsimainen rockbändi Haapsalussa.

Jotain rahaa me siellä saatiin eikä kaikkea saatu millään kulutettua ja ennen Haapsalusta pois lähtöä piti päästä niistä lopuista eroon, niitä kun ei saanut viedä Suomeen. Jypä ainakin antoi loput omat rahansa jollekin mummolle jossain kauppakeskuksessa ja sanoi "ma armastan sind". Kauheasti se mummo jotain selitteli, mutta eihän me mitään ymmärretty. Taisi olla onnessaan.

Poislähtö olikin sitten oma episodinsa. Samaan aikaan meidän kanssa sinne Eestiin lähti joitakin ohjelmatoimiston tuttuja. Lähtiessä satamassa (Helsingissä) S-Tuotannon Sampo antoi kaikki laivaliput näille oululaisille, koska “teihin ei voi luottaa, hävitätte liput kuitenkin”. Oltiin siis sovittu, että treffataan tää porukka satamassa ja ne tulee samalla laivalla takaisin Suomeen. Mennään terminaaliin, eikä näitä tyyppejä näy missään. Aikaa kuluu ja laivan lähtö lähenee, eikä niitä "vastuullisia" tyyppejä - eikä meidän laivalippuja - näy missään. Eikä meillä tietenkään kellään ollut rahaa, että oltais voitu ostaa uudet liput. Näytti jo siltä, että joudumme jäämään perseaukisina yöksi Tallinnaan. Lopulta pitkän keskustelun jälkeen tää meidän paikallinen kontakti sai jotenkin puhuttua ihan viime tipassa meille liput laivaan.

Kylläpä vitutti koko sotku. Mutta päästiin kuitenkin kotiin.

21. Single, jota ei koskaan julkaistu (The Fucking World)

1989

Aloitettiin vuosi 1989 samalla tavalla mihin edellinen vuosi loppui, eli jatkettiin tiivistä keikkailua. Tammi-helmikuussa oli kuukauden aikana 12 keikkaa. Lapua, Jyväskylä, Turku, Tavastia, Kouvola, Tampere, Kokkola, Oulu, Seinäjoki, jne.

Promottiin siis muutama kuukausi aiemmin julkaistua pitkäsoittoa (jota eräs toimittaja kutsui, ilmeisesti Pokon mainokseen viitaten, virheellisesti nimellä "I have seen the future of the world and it's The Fucking World". Katso edellinen postaus, josta mainos löytyy).
Meinasin etten palaa tuohon levyyn, mutta käsiini osui muutamia arvioita, enkä voinut vastustaa kiusausta. Ripottelen otteita eri arvioista tänne oman tekstin sekaan.

"Fucking Worldin ykkönen on levy, joka kannatti tehdä. ... Suomen vihaisimpien livebändien rintamassa raivoavan porukan LP sisältää monenmuotoisia kappaleita. ... Biisejä on oikein hyviä, hyviä ja keskinkertaisia. Ehdoton helmi on tietenkin Något annat, kerrassaan sielun syövereitä raastava tunteenpurkaus." Ari Peltonen, Rumba 21/88

Kuva: Petri Anttonen

Yllä oleva kuva on mun mielestä ehdottomasti paras otos mitä meistä ikinä otettiin. Kuvan ottanut Petri Anttonen on saanut vangittua kuvaan jotain maagista. Ei ihan mikä tahansa live-kuva. Mä en edelleenkään tajua mitä tossa tapahtuu. Jani näyttää kävelevän pois, Jypä soittaa keskittyneesti, Kenttu katsoo ja ihmettelee mitä mä oikein teen. Niin, mitähän mä teen? Kova meininki mulla on, vai oonko mä kaatumaisillani? Vai olisinko kenties polvillani soittamassa sooloa? No ei, enhän mä soita sooloja. Käsikään ei ole otelaudassa kiinni.

Tästä kuvasta tehtiin ihan oikeutetusti juliste, sekä paljon myöhemmin kokoelma-cd:n kansi.

"Fucking Worldin esikois-LP on lyönyt meikäläiseltä jalat punaiseksi, puhekyvyn alta ja korvat sammaltaviksi! ... Laulu-, soitto- ja sävellyspuoli on harvinaisen hyvin hallussa, mutta sanoituspolitiikan fun-, fuck- ja fun-osasto panee epäilemään poikain olevankin tavallisen tyhmiä." Aamulehti 12.11.1988

Oltiin jossain keikkareissulla, kun kuultiin, että Womack & Womack, joilla oli keikka Tavastialla, vaati poistamaan meidän julisteet Tavastian aulasta. Tämähän nauratti meitä kovinkin.

Itse asiassa ihan helvetin hienoa, että on saanut omalla toiminnallaan maailmanluokan tähtien tunteet pintaan.

"Tässä ryhmä, joka on vihainen ja tosissaan, eikä silti kuulosta naurettavalta. ... Vuoden kovimpia kotimaisia rocklevyjä."  Aviisi 2.11.1988

Keikkailu oli mun mielestä ihan parasta. Sai tehdä just sitä, mistä tykkäsi. Eli roudata, istua helvetisti autossa, odotella että jotain tapahtuu, säätää ja sählätä checkin kanssa, odotella vähän lisää ja lopuksi keikka. Ja keikan jälkeen lisää roudausta ja känni päälle. Oikeasti ihan helvetin hienoa. Varsinkin silloin kun oma elämä on solmussa, eikä oikein tiedä missä menee, mikä on meininki, niin keikkailu antaa kaikkeen tuohon hengähdystauon.

Kuva: Janne Mäkinen

Osa reissuista tehtiin isolla bussilla, roudareiden ja miksaajan kanssa. Mut eihän meidän liksat nyt niin kovia ollut, että se olisi koko ajan ollut järkevää. Yleensä mentiin 9-paikkaisella pikkubussilla, johon saatiin just ja just backline mahtumaan. Mukaan lukien HH:n laulukamat, ne kaapit oli oikeasti aika helvetin isot, mut jotenkin me vaan mahduttiin. Kuskeina meillä oli yleensä joku kaveri, joka sattui olemaan vapaana. Ei noita mitenkään ammattimaisesti mietitty, aina oli joku valmiina lähtemään mukaan. Kemisen Timppa oli monella reissulla mukana, kuten myös Mannisen Jussi -vainaa.

Jussista tulikin mieleen, että taisi olla alkuvuodesta -89, kun pääsin asumaan sen luo Maununnevalle. Siitä oli ollut puhetta jo jonkun aikaa, mutta aina siellä oli jo joku sen nurkissa asumassa.
Ja jälleen kerran mulla oli edessä se tilanne, ettei ollut tiedossa mitään paikkaa. Onnekseni Jussi oli juuri päässyt eroon siellä majailevasta tyypistä ja mä pääsin livahtamaan sisään. Muutamien kirosanojen jälkeen Jussi otti asian hienosti. "Kai sun sit on tultava tänne, jos ei muutakaan paikkaa ole." (Se oli jo ehtinyt ajatella pääsevänsä ainakin hetkeksi asumaan yksin).
Jussi oli hieno, suorapuheinen mies, joka kuoli aivan liian aikaisin. RIP Jussi ja fuck cancer.

"...lehdistö suitsuttaa ja kaikki diggaavat, mutta levyjen myynnin kanssa on vähän niin ja näin. ... Fucking World on ylpeä ja peräänantamaton bändi joka pitää päänsä ylhäällä rankkasateessakin. Toisaalta ripaus tervettä itseironiaa ja huumoria olisi varmaan tervetullutta sillekin. Jimi Suménin tuotanto kuulostaa muuten kumman lattealta." T. Ranta, Kouvolan Sanomat 4.11.1988

Tähän Tamin arvioon on pakko kommentoida, että levyhän myi muistaakseni noin 2500-3000 kappaletta. Olin ensin hieman pettynyt kuullessani tuon myyntimäärän. Olin kuvitellut, että kyllähän sen nyt pitää ainakin 5000 kpl myydä. En kyllä tiedä mihin ajatukseni perustui. Hyvä määrähän toi 2500 kpl kuitenkin on.
Myös levyn tuotannon latteuteen otti Tami ihan oikeutetusti kantaa.
Meidän touhu varmaan näyttäytyi ulospäin kovin vakavahenkisenä ja totisena, mikä on hyvin ymmärrettävää, koska otimme homman vakavasti ja totisesti. Varsinkin kun nauhuri pyöri, kamera kävi tai olimme keikalla. Mutta kyllä me osattiin myös nauraa itsellemme.

Kuva: Kari Lahtinen

Takaisin keikkoihin. Jossain vaiheessa Jani sai päähänsä, että mä saan ottaa vastuun siitä, polttaako hemmot keikalle mennessä pilveä vai ei. Mä kun olin ainut, joka ei polttanut. Ja voi vittu mitä narinaa se oli. “Eiks me nyt voitais polttaa ihan pienet paukut, kun keikka on niin kaukana ja tässä on monta tuntia aikaa? Kyl me sit keikalla ollaan jo ihan kuosissa. Eiks nyt vois…?!? Ihan pienet vaan…?!?” 

Aaargh!!! Toi oli ihan tuhoon tuomittu ajatus, enkä mä jaksanut todellakaan kuunnella moista rutinaa, senkun polttavat, kunhan ovat keikalla kuosissa. Mä itse olin olut/känni -miehiä. Eikä me kyl keikkoja mokailtu krääsän tai kännin takia. Tai ainakaan mä en muista sellasta, eh.

"Levyn pääasiassa tuottanut Jimi Sumén olisi voinut paneutua työhönsä suuremmalla antaumuksella. Myös bändi itse joutaisi vähän skarppaamaan. Se voisi vaikkapa lakata elämästä "rokkiunelmaansa", ja yrittää välillä tehdä siitä totta." Kuusankosken Sanomat 7.11.1988

Tässäkin arviossa otettiin kantaa Suménin tuotantoon. Toi loppu jää mulle pikkasen arvoitukseksi. Miksi pitäisi skarpata? Sen takiako, kun me elettiin kirjoittajan mielestä "rokkiunelmaa"? Ja miten siitä tehdään totta? Jätetäänkö pois "rokkiunelma" ja eletään vaan elämää? Eikö meidän elämä ollutkaan totta? En ymmärrä.

Helmikuussa mentiin jälleen studioon äänittämään uutta singleä. Ei mitään muistikuvaa mikä studio oli kyseessä, enkä muista edes missä se sijaitsi. Saattoi olla Pitäjänmäellä.
EDIT: Hei pöljä, kannattaa tsekata kalenterista: studio oli Soundtrack, joka sijaitsee Pitäjänmäellä.

Tällä kertaa äänittäjänä oli Tegelmanin Jussi, joka oli miksannut meitä livenä. Varsin mainio mies.
Biisit oli Sex (Is Always Good For The Heart) ja Angels In The Room.
Nää sessiot ei vaan jotenkin onnistunut yhtään. Biisit ei mun mielestä ollu parhautta. Mä en ikinä tykännyt Sexistä (ehe ehe), se oli jotenkin niin erilainen, eikä mun mielestä meidän oloinen biisi. Kyl se keikalla meni ihan ok, mutta ei siitä sinkkubiisiksi ollut. Siis mun mielestä.

Enhän mä TIETENKÄÄN näitä asioita sanonut kenellekään silloin aikoinaan. Mä tyytyväisenä tein sen mitä pyydettiin. Olin omasta mielestä pelkkä rivisoittaja. Ja se riitti mulle varsin mainiosti. Jälkeenpäin on helppo todeta, että olisi ehkä pitänyt ottaa enempi kantaa kaikkiin päätöksiin. Turha nyt jälkikäteen russuttaa. Mutta täytyy myös todeta se, että ei niitä russutuksen aiheita kuitenkaan ollut kovin paljoa.

Nyt kun kuuntelin tuon A-puolen biisin pitkästä aikaa uudelleen, niin ei se nyt niin kauhea olekaan. Toki se on erilainen kuin meidän siihenastinen linja. Itse asiassa tähän väliin voisi mainita sen, että Janihan ei koskaan halunnut asettaa itselleen tai bändille rajoja musiikin suhteen. Jani on aina ollut avarakatseinen musiikin suhteen ja halukas kokeilemaan kovinkin erilaisia lähestymistapoja. Me muut oltiin enempi perinteisemmän (punk)linjan kannalla.
Tässä muutama poiminta Janin kommenteista eri lehtien jutuista:

"Mä en haluaisi asettaa mitään rajoja. Jos me tehtäis vaikka lastenlaululevy, niin se olis Fucking Worldia." 

"Tiettyjen rajojen rikkominen on meidän tavoitteemme. Meillä ei ole mitään musiikillisia tai kielellisiä rajoja. Fucking Worldin seuraava levy voi olla vaikka jazzia!" 

"Toimittaja löytää bluesin pohjaa ja luulen kuulevani jatsia. Fucking World?
Jani: Ensinnäkään sillä ei ole mitään väliä, mitä musiikkia me soitetaan, me voidaan ottaa vaikutteita vaikka mistä, mutta silti me soitetaan Fucking Worldia." 

"Kyllä mä haluaisin tehdä sovituksellisesti vähän rohkeampia biisejä. ... Mua kiinnostaisi periaatteessa kokeilla aivan erilaisia systeemejä, koittaa hiukan avartaa tätä; vaikka turhaahan se olisi, nää jätkät soittaisivat kuitenkin omalla tavallaan." 

Studiossa oltiin yöaikaan, koska se tuli paljon halvemmaksi. En mä kyl oikein tiedä oliko se kauhean hyvä idea. Kyllähän pohjat saatiin nopeasti soitettua, mutta kun aamuyöstä piti soittaa B-puolen Angels In The Roomiin kitaranäppäilyä, niin eipä se mennyt Janilta eikä multa ihan putkeen. Kauheata räpeltämistä molemmilla. Sanoin Janille, että tää on ihan hirveän kuuloista, mutta Jani vaan nauroi, että noin se on just hyvä. Ja sinne se huojuva kitarointi jäi.

Ihan turha luulla, että laittaisin siitä tänne näytettä. Hävettää edelleen.

No joo, kuuntelin nyt kuitenkin tuon Angels In The Room -biisin ja jos ei lasketa niitä kämmäilyjä kitaranäppäilyjen kanssa, niin tää on kyl paljon parempi versio, kuin mikä me tehtiin toka LP:lle. 

"Oikeita kapinallisia tapaa nykyään valitettavan harvoin. Sellaisia, joiden mielipiteistä löytyy yhteiskunnallisen leveyden lisäksi myös syvyyttä. Tai oikeita anarkisteja, ne ovat vielä harvemmassa. Fucking World on ajoittain niin vahvasti ajassa kiinni, että ajoittainen kliseenomaisuus voidaan kuitata käännösvirheeksi." MU, Karjalainen 23.10.1988

Single oli siis tarkoitus julkaista lopputalven aikana. Mutta sitten alkoi kuulumaan kummia. Poko vaati Janilta kustannussopimuksen tekemistä, johon Jani ei ollut halukas. Pian oltiin tilanteessa, jossa Poko sanoi, että jos kustannussopimusta ei tehdä, niin sinkkua ei julkaista.

No ei julkaistu. Jani siis ei tehnyt sopimusta. Mulle se oli varsin ok. Ja olihan se julkaistava sinkkukin ihan paska.
Siitä oltiin jo keretty tekemään koelevyt, taidan olla bändistä ainoa kellä on se edelleen tallessa.

Olin jo laittamassa tähän sinkun A-puolen, mutta laitanpa nyt kuitenkin ihan piruuttaan B-puolen, eli Angels In The Roomin, jossa on niitä kämmäilyjä.

Yhtäkkiä oltiin siis tilanteessa, ettei meillä ollut enää levy-yhtiötä. Eikä me alettu edes aktiivisesti etsimään uutta yhtiötä, vaan jatkettiin keikkojen tekemistä, olihan meillä sentään ohjelmatoimisto ...vielä.
"Ainekset ovat varsin tutut. Vahvat kitarat, uhmakas laulu ja komeat chorukset. Pojat ovat tätä kauraa vääntäneet varsin pitkään ja se kuuluukin. Sitä paitsi toisen taustakööriläisen ääni kuulostaa ilmiömäisesti Clash-mies Mick Jonesilta." Raketti 11/88

20. Hallelujah! (The Fucking World)

1988

Pokon mainos Rumban takakannessa.

Ensimmäisen pitkäsoiton julkaisun jälkeen mentiin promoreissulle Tampereelle, ensin Rockstopin kuvauksiin Tohloppiin, ja sit tekemään pressiä. Poko myös syötti ja juotti meitä. Taidettiin ottaa jotain promokuviakin.
Muuten hyvä reissu, mutta mä olin silloin just tietysti yövuoroissa. Lähdettiin aamulla heti mun yövuoron jälkeen Tampereelle, kun Nevakaren Rockstopin kuvauksilla oli sovittu aikataulu aamupäiväksi. Sit koko päivä pyörittiin siellä Tampereella. Takaisin ajettaessa torkahdin autossa hetkeksi, ja sit olin taas Postin ovella. Takaisin yövuoroon lähes samoilla silmillä. Kylläpä olin seuraavana aamuna väsynyt, kun pääsin töistä.

Huvitti se Rockstopin videointi; soitettiin playbackinä lavalla ja kameramies oli siellä meidän seassa kuvaamassa. Mähän juoksin koko ajan sitä kameramiestä karkuun. Enemmän varmaan näkyy mun persettä, kuin naamaa.
Ja mä katkoin sitä nauhoitusta tehdessä kitarasta jatkuvasti kieliä. Mä sain neljä kieltä poikki playback -esityksessä!
Meidät myös puettiin frakkeihin, tai mitä ne hienot puvut on, ja siinä me rivissä mukamas laulettiin biisin mukana, tehden käsillä jotain koreografiaa, huh huh. Mä siellä täällä unohtelin aukaista suutani, tulin mukaan taas kun huomasin. 

Ohjelma tuli ulos ihan vuoden -88 lopussa. Meidän osuus alkaa kohdassa 17.48. Ja täältä se löytyy:

https://areena.yle.fi/1-50165017?seek=1068

Mehän soitettiin useamman kerran Lepakon yöbileissä. Ne oli kyllä hienoja tapahtumia. Jengi oli kieltämättä aika sekaisin. Sekä väsymyksestä, että muista nautintoaineista. Yöbileissä tuli notkuttua useamman kerran ihan vieraanakin.
Yksien bileiden jälkeen lähdettiin aamulla Kemisen Timpan kanssa kohti Kontulaa, jossa Timolla oli sivarikämppä, ja jossa mä tuolloin majailin. Pysähdyttiin rautatieasemalla ostamaan Möttöset ja koitettiin pokata tyttöjä. Pyydettiin muutamaa tyttöä lähtemään meidän kanssa "nukkumabileisiin".

Kukaan ei suostunut. Ihme meininkiä.

Ja ne meidän bileet olisi oikeasti ollu nukkumabileet, oltiin nimittäin ihan ryytyneitä kaikesta juopottelusta ja valvomisesta. No, "biletettiin" sitten kaksistaan.

Suosikki 8/88

Oltiin Jypän kanssa Suosikin Jukebox Juryssä arvioimassa Tapani Ripatin valitsemia biisejä. Suurimmaksi osaksi ihan kauheata paskaahan se meille soitti.

Oli siellä toki jokunen hyväkin biisi, niin kuin Yari & Onnensoturit, jolle annoin täyden kympin. "Tämä mies ei ole koskaan tehnyt mitään skeidaa. Eikä tee vieläkään. HYVÄ!"
Jukebox Juryn jälkeen mulle tuli joku hiton sähke, tai vastaava vanhan ajan juttu, jossa ilmoitettiin palkkiosta. Olisiko ollut 100 markkaa. Ja olihan siellä hyvät kahvit ja pullat tarjolla. Ei paskempi keikka.

Lopetettiin vuosi 1988 kunnon keikkasumaan; soitettiin reilun kahden viikon aikana 12 keikkaa. Oli kovin erilaisia keikkapaikkoja: Backstage, Lahden Torvi, Satakuntatalo, Rauma, Vuoritalo, Kannas, Turku, Lepakko, Sörkan vankila…

Ton kahden viikon aikana soitettiin kahtena peräkkäisenä päivänä kaksi keikka molempina päivinä - ja tietysti mulla oli yövuorot menossa silloinkin.

Maanantain 5.12. jälkimmäinen keikka oli Kannaksessa. Siellä piti soittaa eestiläisiä bändejä, mutta ne tyypit eivät saaneet viisumia, joten keikan järkänneet Idioottikaksoset, eli Joose Berglund ja Jorma Ristilä pyysivät Fuckareita paikkaamaan. Tapahtuman lipputuloilla piti jotenkin jeesata eestiläisiä. Lopulta niillä rahoilla julkaistiin kaksi 7”:sta, JMKE:n Tere Perestroika ja Babachin Russkaya Vodka. Oltiin siis osaltamme auttamassa Stupido Recordsia syntymään. 

Tuon Kannaksen keikan jälkeen menin taas Postiin yöksi hommiin ja aamulla Kemisen sivarikämppään. Sinne oli muutkin bändin pojat menneet nukkumaan. Kerkesin ottamaan siinä tunnin-kahden unet, kunnes oli lähdettävä Sörkan vankilaan päiväkeikalle. Nää vankilakeikat on todellakin omanlaisia tapahtumia. Jengi istuu rauhallisesti tuoleilla ja välillä huutelevat jotain biisien välissä. Itsellä oli aina sellainen olo, että en varmana katso yhtään yleisöön päin. Pää alhaalla soittelin menemään. (Ihan kuin olisin ns. normikeikoilla katsellut sen enempää yleisöä, enhän mä uskaltanut.)

Pari kertaa käytiin Sörkassa ja kerran Keravan nuorisovankilassa soittamassa. Hienoa oli kieltämättä päästä esittämään tyypeille musaa. Siellä kun ei taida liiemmälti huvituksia olla. Joskus olin myös Jalla Jallan, Kelpo Poikien ja Kumikamelin mukana Kakolassakin. 

Sörkan jälkeen mentiin Lepakolle roudaamaan kamoja veks, niin eikös vastaan kävele Harri Jones, joka meidät nähdessään riemastuu: “Jumalauta! Siinähän on bändi! Te tulette illalla tuuraamaan Hearthilliä yläkertaan. Niiden laulaja on kipeä.” Lepakossa oli sinä iltana, itsenäisyyspäivänä, isot Itsari-88 -bileet. Siellä soitti mm. Topi Sorsakoski & Agents, Sielun Veljet, Clifters…
Aluksi vähän mietitytti koko homma; jätkillä oli krapula ja mä olin nukkunut vain muutaman tunnin. Mutta sitten Harri loihe lausumaan: "Lyhennetään teidän treenikämpän vuokravelkaa xxx:n verran." Jep, tullaan toki. Onneksi mentiin, sillä toi oli yksi parhaita keikkoja, mitä ikinä soitettiin. Tupa oli täynnä ja bändi rokkasi hienosti.

Siellä oli paikalla kuvausryhmä, eli koko ilta kuvattiin useammalla kameralla. Myöhemmin eräs Radio Cityn/Elmun tyypeistä tyrkkäsi mulle VHS-kasetin kouraan ja sanoi, että tää saattais sua kiinnostaa. Kasetilla oli Fucking Worldin keikka lähes kokonaisuudessaan. Näytti pirun hyvältä ja kuulosti vielä paremmalta. Minä tapani mukaan pysyttelin poissa kirkkaista valoista.

Tässä yksi näyte Itsari -88 bileistä. Sieltä löytyy muutama muukin biisi, jos kiinnostaa.

Vuosi 1988 oli varsin kiireinen ja hyvä vuosi bändin kannalta. Saatiin vihdoin julkaistua eka oma LP ja tehtiin pirusti keikkoja. Oli hyvä noste, kaikki näytti hyvältä.

Omassa elämässä vuoden -88 alussa alkoi muutaman vuoden irtolaisuus/poste restante -jakso, eli olin ilman omaa kotia, osoitetta ja virallista asuinpaikkaa.

(1980 luvulla oli vielä olemassa irtolaisuuslaki. Wikipedia: Irtolaisen määritelmä sisältyi lakiin. Irtolaisella tarkoitettiin esimerkiksi yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneitä, prostituoituja tai kerjäläisiä.)

Ihan vaan selvyyden vuoksi: mä olin toi eka.

Olikohan se vuosi -90, kun selvisi, että minua ei ollut virallisesti olemassa. Ainakaan Veroviraston mielestä. Odottelin verokortin tulemista, ja kun sitä ei näyttänyt tulevan, soitin verotoimistoon ja kysyin missä ongelma. No, ongelma oli se, että minua ei löytynyt heidän tiedoistaan. Olihan se sikäli hassua, kun olin kuitenkin ollut koko ajan töissä ja maksanut veroa. Ja yhtäkkiä minua ei verotoimiston mukaan ollutkaan olemassa, eivätkä he pystyneet tulostamaan mulle verokorttia. Ratkaisu oli, että mun piti saada hoidettua itseni kirjoille johonkin. Onneksi se onnistui ja sain taas maksaa iloisena veroja.

19. Kesäkivaa -88 (The Fucking World)

1988

Heinäkuussa Ahvenanmaalla järjestettiin Pohjoismainen Rauhanleiri/festivaali. Sinne oli pyydetty Suomesta useampikin bändi, myös Fucking World. Helsinkiläisbändien kanssa lähdettiin aikaisin aamulla bussilla Turkuun, josta laivalla Maarianhaminaan. Muita bändejä, ketkä tuli samalla bussilla oli ainakin Hearthill, Freukkarit, GiddyUps ja Havana Blacks (tuolloin oli vielä s-kirjain nimessä). Aamulla, kun odoteltiin lähtöä rautatieasemalla, niin Hearthillin Samulia (Laiho) ei näy missään. Eikä sitä saanut puhelimella kiinni, eikä ollut aikaa lähteä etsimään. Hypättiin siis bussiin ilman kitarasankaria. (Myöhemmin illalla Samuli pamahti paikalle kertoen, että oli ollut viihteellä edellisenä iltana, eikä tietenkään ollut herännyt kellon soittoon. Tuli sitten lentämällä Maarianhaminaan.)

 

Laivamatkalla maistui olut useammallekin popparille. Oli aikamoinen meininki päällä heti aamusta.

Lopulta päästiin festaripaikalle metsän keskelle ja sielläkin ilottelu (lue: oluttelu) jatkui tukevasti.

Ennen meidän keikkaa Jypä meni nukkumaan (tai sammui) asuntoautoon, ja kun meidän soittoaika läheni, koitettiin saada mies hereille. Ei onnistunut millään. Kenttu sitten sanoi, että hän kyllä saa miehen hereille. Kävi hakemassa sangollisen vettä ja sanoi, että jättäkää reilusti tilaa. Heitti vedet Jypän päälle ja lähti saman tien juoksemaan karkuun. Ja hyvä että lähti, koska niin nousi Jypäkin ja lähti Kentun perään kauhiasti kiroillen. Kenttu juoksi ympäri nurmikenttää huutaen “se oon minä, Kenttu” ja Jypä perässä nyrkit pystyssä. Noh, ainakin heräsi.

 

Päivän ilottelu näkyi muidenkin bändien kohdalla, esim. Havana Blacksin rumpali Paku Pakkanen veti välillä ihan omaa show'ta. Se nousi välillä kesken biisin ylös ja käveli rumpujen ympäri kilkuttaen pelkästään peltejä. Bändin muut tyypit olivat hiukan ihmeissään.

 

Dave Lindholm soitti siellä soolokeikan. Yhdessä kohtaa sillä oli pitkähkö väli, missä se istui, poltti tupakkia, katseli yleisöä ja hoki harvakseltaan mikkiin pelkkää "joo... joo-o..." mantraa.

Yllä mainittujen lisäksi siellä soitti myös Good Evening Manchester, Ragnar Hare ja Levitators.

Keikkojen jälkeen istuttiin nuotiolla isolla porukalla. Siinä juttelin jonkun vanhemman “hippinaisen” kanssa pitkät tovit. Myöhemmin Kenttu kysyi, että tunnistinko kyseisen naisen. Enhän mä sitä tunnistanut. No, se oli Liisa Tavi.

Kuva: Anssi Männistö

Elokuussa soitettiin Ruis Rockin Röörissä. Olikohan se täällä, kun näin Boycotin Tommi Läntisen olutkarsinassa. Menin miehen luo ja sanoin: "Tommi vai Hombre? Tarjoo kalja?" Tommi vastasi: "Tommi, ja sopiihan se". Siinä jonotettiin oluet ja saatuani oman oluen kiitin kohteliaasti ja poistuin paikalta. Lähtiessäni kuulin, kun Tommi kysyi kassalta, että "olikos se viiskymppinen vai viissatanen millä maksoin?" Kauhian isoja rahoja noilla poppareilla.

Seuraavana(kin) päivänä oli kauhia juopottelumeininki koko porukalla. Oltiin Tinatuopissa, kun kuski vittuuntuneena vihdoin sanoi, että nyt porukka autoon ja Helsinkiin. Meitä oli siinä isompi porukka, oli mukana muitakin kuin bändin jätkiä, ja kauhia härdelli saada kaikki kyytiin. Lopulta päästiin matkaan ja oltiin ajettu varmaan puoliväliin asti, kun joku huurusilmäinen kysyy, että "missäs vitussa 'jäsen x' on?!" Siinä sit tehtiin pikainen laskutoimitus ja huomattiin yhden soittajan jääneen vahingossa Turkuun.

"Kyllä se sieltä jotenkin pääsee kotiin."

Eli ei käännytty hakemaan soittoniekkaa.
Noh, tämä 'jäsen x' oli huomannut a) auton kadonneen, ja b) olevansa yksin persaukisena Turussa. Onneksi siellä Tinatuopissa oli eräs kiltti ja avulias helsinkiläinen naisihminen, joka lupasi maksaa ystävämme bussimatkan Helsinkiin. Ja 'jäsen x' maksoi matkan takaisin tälle naisihmiselle ns. luonnossa, eli bussin takapenkillä.

Kuva: Anssi Männistö

Kerran kesken iltavuoron mulle soitetaan ohjelmatoimistosta, että joku bändi on joutunut perumaan keikan ja me tuurataan niitä. Ja että bussi tulee hakemaan tunnin päästä. Kiva selitellä pomolle, että nyt on mentävä.

Ja pomolta tuli se sama kysymys kuin aina ennenkin: "tuletko kuitenkin maanantaina töihin?" Ainahan minä tulin. Ihmetytti kyllä kuinka en saanut potkuja, mä jouduin kuitenkin monet kerrat ottamaan "omaa" vapaata keikkojen takia. Eikä ne edes ottaneet niitä tunteja palkasta pois, vaan laittoivat ne velkakirjalle. Jossain vaiheessa olin talolle niin paljon velkaa, että sanottiin etten saa enää edes vaihtaa vuoroja, ellen tee tunteja takaisin. Sit mä painoin pari viikkoa kahta vuoroa, että sain velat kuitattua. Perus postimeininkiä.

Porissa oltiin pariinkin eri otteeseen. Soitettiin siellä kaikkiaan kolme keikkaa. Jollain näistä Porin keikoista yöpaikkaan tuli mukaan juopottelemaan Dingon Jonttu. Mua huvitti, kun se “vauhkosi” meidän nimestä. “Ei teidän nimi voi olla Fucking World. Vaihtakaa nimeksi vaikka FC World.”

 

Elokuun puolessa välissä palatessani keikkaviikonlopun jälkeen "kotiin", eli tyttöystävän solukämppään, näytti tyttöystävä ovea. Menemättä tarkempiin yksityiskohtiin, on sanottava, että ihan ansaitusti heitti retaleen pihalle.

Eli olin taas koditon.

 

Onneksi mulla oli sattumoisin broidin alivuokralaiskämpän avaimet ja pääsin sinne majoittumaan väliaikaisesti. Olin siellä siihen asti, kunnes omakotitalon eläkkeellä oleva isäntäpari tokaisi: "Nyt saa hippi lähteä!"
Ei ilmeisesti ollut kovin järkevää mennä kännissä parin työkaverin kanssa sinne yläkertaan keskellä yötä kuuntelemaan musaa.

Eli käytännössä kerkesin olemaan siellä kaksi tai kolme viikkoa.

Tässä vaiheessa majoitusavuksi tuli luottomies ja vanha soittokaveri Keminen (Klimax, jne.), joka sanoi että kyllä hänen sivarikämppäänsä pääsee joksikin aikaa asumaan.

Kuva: Anssi Männistö

Haluttiin (tai ainakin/varsinkin mä ja Jani) alkaa bändin kanssa soittamaan myös akustisia keikkoja. Innostuttiin, kun Jalla Jalla teki hienoja akustisia "hyökkäyksiä" sinne tänne. Mäkin olin niiden kanssa soittamassa Turussa, vähän niinko vahingossa. Olin niiden mukana pyörimässä DBTL:ssä, ja kun yksi niiden akustinen keikka alkoi, mulle lykättiin Hiltusen Joukon vasenkätinen kitara kouraan. Enkä mä tietenkään osannut soittaa yhtään niiden biisiä. Mulla oli siis kitarassa kielet väärin päin, ja mulle huudeltiin sointuja siinä samalla ku soitettiin. Kauheeta räpeltämistä, mutta ihan pirun hauskaahan se oli. Ja sain "soittajana" ilmaista kaljaa.

Joskus paljon myöhemmin ollessani Turun Tinatuopissa baarimikko sanoo, että sustahan on kuva täällä seinällä. Siellä oli kuva tuosta samaisesta keikasta.

 
Käytiin Fuckareiden kanssa Pieksämäellä soittamassa akustinen keikka yhdessä baarissa, mutta eihän se siellä ketään kiinnostanut. Kyllä vitutti, kun jengi vaan höpöttelee (eli kun Pieksämäellä ollaan: huutaa) omiaan, kun me yritetään soittaa. Perkele. Ja mä kun luulin, että kaikki istuisi hiljaa ja kuuntelisi tarkkaavaisesti meidän musisointia. Pöh ja pah.
Myöhemmin eräässä Helsingin Sanomien haastattelussa todetaan näin: "Janin ja Näkän suunnitelmissa olleet akustiset esiintymiset ovat kariutuneet muun bändin rahapulaan; rytmiryhmän soittimet makaavat panttilainaamossa."

 

Meillä oli loppukesän/alkusyksyn aikana keikkoja mm. Sörkän vankilassa, Keravan nuorisovankilassa, Tavastialla, Vanhalla (Dash Rip Rockin lämppärinä), Harjun nuorisotalolla, Lepakossa...

Kuva: Petri Anttonen

Ensimmäinen pitkäsoitto julkaistiin myöhemmin syksyllä. Mä diggaan levyn kannesta edelleen. Siinähän pikkupoika on keskisormi pystyssä bändin seisoessa taustalla. Niin no, mitäpä minä sitä selittämään, tuossahan se kuva on yllä...

Tuo pikkupoika on Jypän poika Ville. Meni aika tiukille, että saatiin kuva otettua. Ville oli paikalla äitinsä kanssa ja kun sessiot venyi ja oli jo aika myöhä, ei Ville meinannut enää jaksaa. Ton kuvan ottamisen jälkeen Ville heitti maapallon (joka hänellä oli käsissään, mutta se tummennettiin pois lopullisesta versiosta) pois ja juoksi äitinsä syliin itkien, että nyt riittää.

 

Takakannen kuvaa Jani usein nauroi. Sanoi, että siitä näkee selkeästi, ketkä on maalaisia ja ketkä kaupunkilaisia. Kuvan ottohetkellä rytmiryhmä asui vielä Pieksämäellä. Ja tässä tuo kuva:

Kuva: Jussi Soininen

Levyn puoliskot on tällä kertaa merkattu seuraavasti: A-puoli on World Side ja B-puoli on Fucking Side. Ja joo, mulla oli osuutta tähänkin.

 

Mehän ei oltais haluttu sinkkubiisejä mukaan levylle, mutta Poko vaati sitä ehdottomasti. Alun perin meillä oli tarkoitus, että kun biisi on kerran levytetty, niin se on siinä, sitä ei muualta löydä.
Mutta näin vain markkinakoneisto sai tahtonsa läpi ja punkkarit jäivät aatteensa kanssa oppositioon.