tiistai 9. marraskuuta 2021

21. Single, jota ei koskaan julkaistu (The Fucking World)

1989

Aloitettiin vuosi 1989 samalla tavalla mihin edellinen vuosi loppui, eli jatkettiin tiivistä keikkailua. Tammi-helmikuussa oli kuukauden aikana 12 keikkaa. Lapua, Jyväskylä, Turku, Tavastia, Kouvola, Tampere, Kokkola, Oulu, Seinäjoki, jne.

Promottiin siis muutama kuukausi aiemmin julkaistua pitkäsoittoa (jota eräs toimittaja kutsui, ilmeisesti Pokon mainokseen viitaten, virheellisesti nimellä "I have seen the future of the world and it's The Fucking World". Katso edellinen postaus, josta mainos löytyy).
Meinasin etten palaa tuohon levyyn, mutta käsiini osui muutamia arvioita, enkä voinut vastustaa kiusausta. Ripottelen otteita eri arvioista tänne oman tekstin sekaan.

"Fucking Worldin ykkönen on levy, joka kannatti tehdä. ... Suomen vihaisimpien livebändien rintamassa raivoavan porukan LP sisältää monenmuotoisia kappaleita. ... Biisejä on oikein hyviä, hyviä ja keskinkertaisia. Ehdoton helmi on tietenkin Något annat, kerrassaan sielun syövereitä raastava tunteenpurkaus." Ari Peltonen, Rumba 21/88

Kuva: Petri Anttonen

Yllä oleva kuva on mun mielestä ehdottomasti paras otos mitä meistä ikinä otettiin. Kuvan ottanut Petri Anttonen on saanut vangittua kuvaan jotain maagista. Ei ihan mikä tahansa live-kuva. Mä en edelleenkään tajua mitä tossa tapahtuu. Jani näyttää kävelevän pois, Jypä soittaa keskittyneesti, Kenttu katsoo ja ihmettelee mitä mä oikein teen. Niin, mitähän mä teen? Kova meininki mulla on, vai oonko mä kaatumaisillani? Vai olisinko kenties polvillani soittamassa sooloa? No ei, enhän mä soita sooloja. Käsikään ei ole otelaudassa kiinni.

Tästä kuvasta tehtiin ihan oikeutetusti juliste, sekä paljon myöhemmin kokoelma-cd:n kansi.

"Fucking Worldin esikois-LP on lyönyt meikäläiseltä jalat punaiseksi, puhekyvyn alta ja korvat sammaltaviksi! ... Laulu-, soitto- ja sävellyspuoli on harvinaisen hyvin hallussa, mutta sanoituspolitiikan fun-, fuck- ja fun-osasto panee epäilemään poikain olevankin tavallisen tyhmiä." Aamulehti 12.11.1988

Oltiin jossain keikkareissulla, kun kuultiin, että Womack & Womack, joilla oli keikka Tavastialla, vaati poistamaan meidän julisteet Tavastian aulasta. Tämähän nauratti meitä kovinkin.

Itse asiassa ihan helvetin hienoa, että on saanut omalla toiminnallaan maailmanluokan tähtien tunteet pintaan.

"Tässä ryhmä, joka on vihainen ja tosissaan, eikä silti kuulosta naurettavalta. ... Vuoden kovimpia kotimaisia rocklevyjä."  Aviisi 2.11.1988

Keikkailu oli mun mielestä ihan parasta. Sai tehdä just sitä, mistä tykkäsi. Eli roudata, istua helvetisti autossa, odotella että jotain tapahtuu, säätää ja sählätä checkin kanssa, odotella vähän lisää ja lopuksi keikka. Ja keikan jälkeen lisää roudausta ja känni päälle. Oikeasti ihan helvetin hienoa. Varsinkin silloin kun oma elämä on solmussa, eikä oikein tiedä missä menee, mikä on meininki, niin keikkailu antaa kaikkeen tuohon hengähdystauon.

Kuva: Janne Mäkinen

Osa reissuista tehtiin isolla bussilla, roudareiden ja miksaajan kanssa. Mut eihän meidän liksat nyt niin kovia ollut, että se olisi koko ajan ollut järkevää. Yleensä mentiin 9-paikkaisella pikkubussilla, johon saatiin just ja just backline mahtumaan. Mukaan lukien HH:n laulukamat, ne kaapit oli oikeasti aika helvetin isot, mut jotenkin me vaan mahduttiin. Kuskeina meillä oli yleensä joku kaveri, joka sattui olemaan vapaana. Ei noita mitenkään ammattimaisesti mietitty, aina oli joku valmiina lähtemään mukaan. Kemisen Timppa oli monella reissulla mukana, kuten myös Mannisen Jussi -vainaa.

Jussista tulikin mieleen, että taisi olla alkuvuodesta -89, kun pääsin asumaan sen luo Maununnevalle. Siitä oli ollut puhetta jo jonkun aikaa, mutta aina siellä oli jo joku sen nurkissa asumassa.
Ja jälleen kerran mulla oli edessä se tilanne, ettei ollut tiedossa mitään paikkaa. Onnekseni Jussi oli juuri päässyt eroon siellä majailevasta tyypistä ja mä pääsin livahtamaan sisään. Muutamien kirosanojen jälkeen Jussi otti asian hienosti. "Kai sun sit on tultava tänne, jos ei muutakaan paikkaa ole." (Se oli jo ehtinyt ajatella pääsevänsä ainakin hetkeksi asumaan yksin).
Jussi oli hieno, suorapuheinen mies, joka kuoli aivan liian aikaisin. RIP Jussi ja fuck cancer.


"...lehdistö suitsuttaa ja kaikki diggaavat, mutta levyjen myynnin kanssa on vähän niin ja näin. ... Fucking World on ylpeä ja peräänantamaton bändi joka pitää päänsä ylhäällä rankkasateessakin. Toisaalta ripaus tervettä itseironiaa ja huumoria olisi varmaan tervetullutta sillekin. Jimi Suménin tuotanto kuulostaa muuten kumman lattealta." T. Ranta, Kouvolan Sanomat 4.11.1988

Tähän Tamin arvioon on pakko kommentoida, että levyhän myi muistaakseni noin 2500-3000 kappaletta. Olin ensin hieman pettynyt kuullessani tuon myyntimäärän. Olin kuvitellut, että kyllähän sen nyt pitää ainakin 5000 kpl myydä. En kyllä tiedä mihin ajatukseni perustui. Hyvä määrähän toi 2500 kpl kuitenkin on.
Myös levyn tuotannon latteuteen otti Tami ihan oikeutetusti kantaa.
Meidän touhu varmaan näyttäytyi ulospäin kovin vakavahenkisenä ja totisena, mikä on hyvin ymmärrettävää, koska otimme homman vakavasti ja totisesti. Varsinkin kun nauhuri pyöri, kamera kävi tai olimme keikalla. Mutta kyllä me osattiin myös nauraa itsellemme.

Kuva: Kari Lahtinen

Takaisin keikkoihin. Jossain vaiheessa Jani sai päähänsä, että mä saan ottaa vastuun siitä, polttaako hemmot keikalle mennessä pilveä vai ei. Mä kun olin ainut, joka ei polttanut. Ja voi vittu mitä narinaa se oli. “Eiks me nyt voitais polttaa ihan pienet paukut, kun keikka on niin kaukana ja tässä on monta tuntia aikaa? Kyl me sit keikalla ollaan jo ihan kuosissa. Eiks nyt vois…?!? Ihan pienet vaan…?!?” 

Aaargh!!! Toi oli ihan tuhoon tuomittu ajatus, enkä mä jaksanut todellakaan kuunnella moista rutinaa, senkun polttavat, kunhan ovat keikalla kuosissa. Mä itse olin olut/känni -miehiä. Eikä me kyl keikkoja mokailtu krääsän tai kännin takia. Tai ainakaan mä en muista sellasta, eh.

"Levyn pääasiassa tuottanut Jimi Sumén olisi voinut paneutua työhönsä suuremmalla antaumuksella. Myös bändi itse joutaisi vähän skarppaamaan. Se voisi vaikkapa lakata elämästä "rokkiunelmaansa", ja yrittää välillä tehdä siitä totta." Kuusankosken Sanomat 7.11.1988

Tässäkin arviossa otettiin kantaa Suménin tuotantoon. Toi loppu jää mulle pikkasen arvoitukseksi. Miksi pitäisi skarpata? Sen takiako, kun me elettiin kirjoittajan mielestä "rokkiunelmaa"? Ja miten siitä tehdään totta? Jätetäänkö pois "rokkiunelma" ja eletään vaan elämää? Eikö meidän elämä ollutkaan totta? En ymmärrä.

Helmikuussa mentiin jälleen studioon äänittämään uutta singleä. Ei mitään muistikuvaa mikä studio oli kyseessä, enkä muista edes missä se sijaitsi. Saattoi olla Pitäjänmäellä.
EDIT: Hei pöljä, kannattaa tsekata kalenterista: studio oli Soundtrack, joka sijaitsee Pitäjänmäellä.

Tällä kertaa äänittäjänä oli Tegelmanin Jussi, joka oli miksannut meitä livenä. Varsin mainio mies.
Biisit oli Sex (Is Always Good For The Heart) ja Angels In The Room.

Nää sessiot ei vaan jotenkin onnistunut yhtään. Biisit ei mun mielestä ollu parhautta. Mä en ikinä tykännyt Sexistä (ehe ehe), se oli jotenkin niin erilainen, eikä mun mielestä meidän oloinen biisi. Kyl se keikalla meni ihan ok, mutta ei siitä sinkkubiisiksi ollut. Siis mun mielestä.

Enhän mä TIETENKÄÄN näitä asioita sanonut kenellekään silloin aikoinaan. Mä tyytyväisenä tein sen mitä pyydettiin. Olin omasta mielestä pelkkä rivisoittaja. Ja se riitti mulle varsin mainiosti. Jälkeenpäin on helppo todeta, että olisi ehkä pitänyt ottaa enempi kantaa kaikkiin päätöksiin. Turha nyt jälkikäteen russuttaa. Mutta täytyy myös todeta se, että ei niitä russutuksen aiheita kuitenkaan ollut kovin paljoa.

Nyt kun kuuntelin tuon A-puolen biisin pitkästä aikaa uudelleen, niin ei se nyt niin kauhea olekaan. Toki se on erilainen kuin meidän siihenastinen linja. Itse asiassa tähän väliin voisi mainita sen, että Janihan ei koskaan halunnut asettaa itselleen tai bändille rajoja musiikin suhteen. Jani on aina ollut avarakatseinen musiikin suhteen ja halukas kokeilemaan kovinkin erilaisia lähestymistapoja. Me muut oltiin enempi perinteisemmän (punk)linjan kannalla.
Tässä muutama poiminta Janin kommenteista eri lehtien jutuista:

"Mä en haluaisi asettaa mitään rajoja. Jos me tehtäis vaikka lastenlaululevy, niin se olis Fucking Worldia." 

"Tiettyjen rajojen rikkominen on meidän tavoitteemme. Meillä ei ole mitään musiikillisia tai kielellisiä rajoja. Fucking Worldin seuraava levy voi olla vaikka jazzia!" 

"Toimittaja löytää bluesin pohjaa ja luulen kuulevani jatsia. Fucking World?
Jani: Ensinnäkään sillä ei ole mitään väliä, mitä musiikkia me soitetaan, me voidaan ottaa vaikutteita vaikka mistä, mutta silti me soitetaan Fucking Worldia."
 

"Kyllä mä haluaisin tehdä sovituksellisesti vähän rohkeampia biisejä. ... Mua kiinnostaisi periaatteessa kokeilla aivan erilaisia systeemejä, koittaa hiukan avartaa tätä; vaikka turhaahan se olisi, nää jätkät soittaisivat kuitenkin omalla tavallaan." 

Studiossa oltiin yöaikaan, koska se tuli paljon halvemmaksi. En mä kyl oikein tiedä oliko se kauhean hyvä idea. Kyllähän pohjat saatiin nopeasti soitettua, mutta kun aamuyöstä piti soittaa B-puolen Angels In The Roomiin kitaranäppäilyä, niin eipä se mennyt Janilta eikä multa ihan putkeen. Kauheata räpeltämistä molemmilla. Sanoin Janille, että tää on ihan hirveän kuuloista, mutta Jani vaan nauroi, että noin se on just hyvä. Ja sinne se huojuva kitarointi jäi.

Ihan turha luulla, että laittaisin siitä tänne näytettä. Hävettää edelleen.

No joo, kuuntelin nyt kuitenkin tuon Angels In The Room -biisin ja jos ei lasketa niitä kämmäilyjä kitaranäppäilyjen kanssa, niin tää on kyl paljon parempi versio, kuin mikä me tehtiin toka LP:lle. 

"Oikeita kapinallisia tapaa nykyään valitettavan harvoin. Sellaisia, joiden mielipiteistä löytyy yhteiskunnallisen leveyden lisäksi myös syvyyttä. Tai oikeita anarkisteja, ne ovat vielä harvemmassa. Fucking World on ajoittain niin vahvasti ajassa kiinni, että ajoittainen kliseenomaisuus voidaan kuitata käännösvirheeksi." MU, Karjalainen 23.10.1988

Single oli siis tarkoitus julkaista lopputalven aikana. Mutta sitten alkoi kuulumaan kummia. Poko vaati Janilta kustannussopimuksen tekemistä, johon Jani ei ollut halukas. Pian oltiin tilanteessa, jossa Poko sanoi, että jos kustannussopimusta ei tehdä, niin sinkkua ei julkaista.

No ei julkaistu. Jani siis ei tehnyt sopimusta. Mulle se oli varsin ok. Ja olihan se julkaistava sinkkukin ihan paska.
Siitä oltiin jo keretty tekemään koelevyt, taidan olla bändistä ainoa kellä on se edelleen tallessa.

Olin jo laittamassa tähän sinkun A-puolen, mutta laitanpa nyt kuitenkin ihan piruuttaan B-puolen, eli Angels In The Roomin, jossa on niitä kämmäilyjä.



Yhtäkkiä oltiin siis tilanteessa, ettei meillä ollut enää levy-yhtiötä. Eikä me alettu edes aktiivisesti etsimään uutta yhtiötä, vaan jatkettiin keikkojen tekemistä, olihan meillä sentään ohjelmatoimisto ...vielä.
"Ainekset ovat varsin tutut. Vahvat kitarat, uhmakas laulu ja komeat chorukset. Pojat ovat tätä kauraa vääntäneet varsin pitkään ja se kuuluukin. Sitä paitsi toisen taustakööriläisen ääni kuulostaa ilmiömäisesti Clash-mies Mick Jonesilta." Raketti 11/88

maanantai 5. huhtikuuta 2021

20. Hallelujah! (The Fucking World)

1988

Pokon mainos Rumban takakannessa.

Ensimmäisen pitkäsoiton julkaisun jälkeen mentiin promoreissulle Tampereelle, ensin Rockstopin kuvauksiin Tohloppiin, ja sit tekemään pressiä. Poko myös syötti ja juotti meitä. Taidettiin ottaa jotain promokuviakin.
Muuten hyvä reissu, mutta mä olin silloin just tietysti yövuoroissa. Lähdettiin aamulla heti mun yövuoron jälkeen Tampereelle, kun Nevakaren Rockstopin kuvauksilla oli sovittu aikataulu aamupäiväksi. Sit koko päivä pyörittiin siellä Tampereella. Takaisin ajettaessa torkahdin autossa hetkeksi, ja sit olin taas Postin ovella. Takaisin yövuoroon lähes samoilla silmillä. Kylläpä olin seuraavana aamuna väsynyt, kun pääsin töistä.

Huvitti se Rockstopin videointi; soitettiin playbackinä lavalla ja kameramies oli siellä meidän seassa kuvaamassa. Mähän juoksin koko ajan sitä kameramiestä karkuun. Enemmän varmaan näkyy mun persettä, kuin naamaa.
Ja mä katkoin sitä nauhoitusta tehdessä kitarasta jatkuvasti kieliä. Mä sain neljä kieltä poikki playback -esityksessä!
Meidät myös puettiin frakkeihin, tai mitä ne hienot puvut on, ja siinä me rivissä mukamas laulettiin biisin mukana, tehden käsillä jotain koreografiaa, huh huh. Mä siellä täällä unohtelin aukaista suutani, tulin mukaan taas kun huomasin. 

Ohjelma tuli ulos ihan vuoden -88 lopussa. Meidän osuus alkaa kohdassa 17.48. Ja täältä se löytyy:

https://areena.yle.fi/1-50165017?seek=1068

Mehän soitettiin useamman kerran Lepakon yöbileissä. Ne oli kyllä hienoja tapahtumia. Jengi oli kieltämättä aika sekaisin. Sekä väsymyksestä, että muista nautintoaineista. Yöbileissä tuli notkuttua useamman kerran ihan vieraanakin.
Yksien bileiden jälkeen lähdettiin aamulla Kemisen Timpan kanssa kohti Kontulaa, jossa Timolla oli sivarikämppä, ja jossa mä tuolloin majailin. Pysähdyttiin rautatieasemalla ostamaan Möttöset ja koitettiin pokata tyttöjä. Pyydettiin muutamaa tyttöä lähtemään meidän kanssa "nukkumabileisiin".

Kukaan ei suostunut. Ihme meininkiä.

Ja ne meidän bileet olisi oikeasti ollu nukkumabileet, oltiin nimittäin ihan ryytyneitä kaikesta juopottelusta ja valvomisesta. No, "biletettiin" sitten kaksistaan.

Suosikki 8/88

Oltiin Jypän kanssa Suosikin Jukebox Juryssä arvioimassa Tapani Ripatin valitsemia biisejä. Suurimmaksi osaksi ihan kauheata paskaahan se meille soitti.

Oli siellä toki jokunen hyväkin biisi, niin kuin Yari & Onnensoturit, jolle annoin täyden kympin. "Tämä mies ei ole koskaan tehnyt mitään skeidaa. Eikä tee vieläkään. HYVÄ!"
Jukebox Juryn jälkeen mulle tuli joku hiton sähke, tai vastaava vanhan ajan juttu, jossa ilmoitettiin palkkiosta. Olisiko ollut 100 markkaa. Ja olihan siellä hyvät kahvit ja pullat tarjolla. Ei paskempi keikka.

Lopetettiin vuosi 1988 kunnon keikkasumaan; soitettiin reilun kahden viikon aikana 12 keikkaa. Oli kovin erilaisia keikkapaikkoja: Backstage, Lahden Torvi, Satakuntatalo, Rauma, Vuoritalo, Kannas, Turku, Lepakko, Sörkan vankila…

Ton kahden viikon aikana soitettiin kahtena peräkkäisenä päivänä kaksi keikka molempina päivinä - ja tietysti mulla oli yövuorot menossa silloinkin.

Maanantain 5.12. jälkimmäinen keikka oli Kannaksessa. Siellä piti soittaa eestiläisiä bändejä, mutta ne tyypit eivät saaneet viisumia, joten keikan järkänneet Idioottikaksoset, eli Joose Berglund ja Jorma Ristilä pyysivät Fuckareita paikkaamaan. Tapahtuman lipputuloilla piti jotenkin jeesata eestiläisiä. Lopulta niillä rahoilla julkaistiin kaksi 7”:sta, JMKE:n Tere Perestroika ja Babachin Russkaya Vodka. Oltiin siis osaltamme auttamassa Stupido Recordsia syntymään. 

Tuon Kannaksen keikan jälkeen menin taas Postiin yöksi hommiin ja aamulla Kemisen sivarikämppään. Sinne oli muutkin bändin pojat menneet nukkumaan. Kerkesin ottamaan siinä tunnin-kahden unet, kunnes oli lähdettävä Sörkan vankilaan päiväkeikalle. Nää vankilakeikat on todellakin omanlaisia tapahtumia. Jengi istuu rauhallisesti tuoleilla ja välillä huutelevat jotain biisien välissä. Itsellä oli aina sellainen olo, että en varmana katso yhtään yleisöön päin. Pää alhaalla soittelin menemään. (Ihan kuin olisin ns. normikeikoilla katsellut sen enempää yleisöä, enhän mä uskaltanut.)

Pari kertaa käytiin Sörkassa ja kerran Keravan nuorisovankilassa soittamassa. Hienoa oli kieltämättä päästä esittämään tyypeille musaa. Siellä kun ei taida liiemmälti huvituksia olla. Joskus olin myös Jalla Jallan, Kelpo Poikien ja Kumikamelin mukana Kakolassakin. 

Sörkan jälkeen mentiin Lepakolle roudaamaan kamoja veks, niin eikös vastaan kävele Harri Jones, joka meidät nähdessään riemastuu: “Jumalauta! Siinähän on bändi! Te tulette illalla tuuraamaan Hearthilliä yläkertaan. Niiden laulaja on kipeä.” Lepakossa oli sinä iltana, itsenäisyyspäivänä, isot Itsari-88 -bileet. Siellä soitti mm. Topi Sorsakoski & Agents, Sielun Veljet, Clifters
Aluksi vähän mietitytti koko homma; jätkillä oli krapula ja mä olin nukkunut vain muutaman tunnin. Mutta sitten Harri loihe lausumaan: "Lyhennetään teidän treenikämpän vuokravelkaa xxx:n verran." Jep, tullaan toki. Onneksi mentiin, sillä toi oli yksi parhaita keikkoja, mitä ikinä soitettiin. Tupa oli täynnä ja bändi rokkasi hienosti.

Siellä oli paikalla kuvausryhmä, eli koko ilta kuvattiin useammalla kameralla. Myöhemmin eräs Radio Cityn/Elmun tyypeistä tyrkkäsi mulle VHS-kasetin kouraan ja sanoi, että tää saattais sua kiinnostaa. Kasetilla oli Fucking Worldin keikka lähes kokonaisuudessaan. Näytti pirun hyvältä ja kuulosti vielä paremmalta. Minä tapani mukaan pysyttelin poissa kirkkaista valoista.

Tässä yksi näyte Itsari -88 bileistä. Sieltä löytyy muutama muukin biisi, jos kiinnostaa.

Vuosi 1988 oli varsin kiireinen ja hyvä vuosi bändin kannalta. Saatiin vihdoin julkaistua eka oma LP ja tehtiin pirusti keikkoja. Oli hyvä noste, kaikki näytti hyvältä.

Omassa elämässä vuoden -88 alussa alkoi muutaman vuoden irtolaisuus/poste restante -jakso, eli olin ilman omaa kotia, osoitetta ja virallista asuinpaikkaa.

(1980 luvulla oli vielä olemassa irtolaisuuslaki. Wikipedia: Irtolaisen määritelmä sisältyi lakiin. Irtolaisella tarkoitettiin esimerkiksi yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneitä, prostituoituja tai kerjäläisiä.)

Ihan vaan selvyyden vuoksi: mä olin toi eka.

Olikohan se vuosi -90, kun selvisi, että minua ei ollut virallisesti olemassa. Ainakaan Veroviraston mielestä. Odottelin verokortin tulemista, ja kun sitä ei näyttänyt tulevan, soitin verotoimistoon ja kysyin missä ongelma. No, ongelma oli se, että minua ei löytynyt heidän tiedoistaan. Olihan se sikäli hassua, kun olin kuitenkin ollut koko ajan töissä ja maksanut veroa. Ja yhtäkkiä minua ei verotoimiston mukaan ollutkaan olemassa, eivätkä he pystyneet tulostamaan mulle verokorttia. Ratkaisu oli, että mun piti saada hoidettua itseni kirjoille johonkin. Onneksi se onnistui ja sain taas maksaa iloisena veroja.

sunnuntai 7. helmikuuta 2021

19. Kesäkivaa -88 (The Fucking World)

1988

Heinäkuussa Ahvenanmaalla järjestettiin Pohjoismainen Rauhanleiri/festivaali. Sinne oli pyydetty Suomesta useampikin bändi, myös Fucking World. Helsinkiläisbändien kanssa lähdettiin aikaisin aamulla bussilla Turkuun, josta laivalla Maarianhaminaan. Muita bändejä, ketkä tuli samalla bussilla oli ainakin Hearthill, Freukkarit, GiddyUps ja Havana Blacks (tuolloin oli vielä s-kirjain nimessä). Aamulla, kun odoteltiin lähtöä rautatieasemalla, niin Hearthillin Samulia (Laiho) ei näy missään. Eikä sitä saanut puhelimella kiinni, eikä ollut aikaa lähteä etsimään. Hypättiin siis bussiin ilman kitarasankaria. (Myöhemmin illalla Samuli pamahti paikalle kertoen, että oli ollut viihteellä edellisenä iltana, eikä tietenkään ollut herännyt kellon soittoon. Tuli sitten lentämällä Maarianhaminaan.)
 
Laivamatkalla maistui olut useammallekin popparille. Oli aikamoinen meininki päällä heti aamusta.
Lopulta päästiin festaripaikalle metsän keskelle ja sielläkin ilottelu (lue: oluttelu) jatkui tukevasti.
Ennen meidän keikkaa Jypä meni nukkumaan (tai sammui) asuntoautoon, ja kun meidän soittoaika läheni, koitettiin saada mies hereille. Ei onnistunut millään. Kenttu sitten sanoi, että hän kyllä saa miehen hereille. Kävi hakemassa sangollisen vettä ja sanoi, että jättäkää reilusti tilaa. Heitti vedet Jypän päälle ja lähti saman tien juoksemaan karkuun. Ja hyvä että lähti, koska niin nousi Jypäkin ja lähti Kentun perään kauhiasti kiroillen. Kenttu juoksi ympäri nurmikenttää huutaen “se oon minä, Kenttu” ja Jypä perässä nyrkit pystyssä. Noh, ainakin heräsi.
 
Päivän ilottelu näkyi muidenkin bändien kohdalla, esim. Havana Blacksin rumpali Paku Pakkanen veti välillä ihan omaa show'ta. Se nousi välillä kesken biisin ylös ja käveli rumpujen ympäri kilkuttaen pelkästään peltejä. Bändin muut tyypit olivat hiukan ihmeissään.
 
Dave Lindholm soitti siellä soolokeikan. Yhdessä kohtaa sillä oli pitkähkö väli, missä se istui, poltti tupakkia, katseli yleisöä ja hoki harvakseltaan mikkiin pelkkää "joo... joo-o..." mantraa.
Yllä mainittujen lisäksi siellä soitti myös Good Evening Manchester, Ragnar Hare ja Levitators.

Keikkojen jälkeen istuttiin nuotiolla isolla porukalla. Siinä juttelin jonkun vanhemman “hippinaisen” kanssa pitkät tovit. Myöhemmin Kenttu kysyi, että tunnistinko kyseisen naisen. Enhän mä sitä tunnistanut. No, se oli Liisa Tavi.
Kuva: Anssi Männistö

Elokuussa soitettiin Ruis Rockin Röörissä. Olikohan se täällä, kun näin Boycotin Tommi Läntisen olutkarsinassa. Menin miehen luo ja sanoin: "Tommi vai Hombre? Tarjoo kalja?" Tommi vastasi: "Tommi, ja sopiihan se". Siinä jonotettiin oluet ja saatuani oman oluen kiitin kohteliaasti ja poistuin paikalta. Lähtiessäni kuulin, kun Tommi kysyi kassalta, että "olikos se viiskymppinen vai viissatanen millä maksoin?" Kauhian isoja rahoja noilla poppareilla.

Seuraavana(kin) päivänä oli kauhia juopottelumeininki koko porukalla. Oltiin Tinatuopissa, kun kuski vittuuntuneena vihdoin sanoi, että nyt porukka autoon ja Helsinkiin. Meitä oli siinä isompi porukka, oli mukana muitakin kuin bändin jätkiä, ja kauhia härdelli saada kaikki kyytiin. Lopulta päästiin matkaan ja oltiin ajettu varmaan puoliväliin asti, kun joku huurusilmäinen kysyy, että "missäs vitussa 'jäsen x' on?!" Siinä sit tehtiin pikainen laskutoimitus ja huomattiin yhden soittajan jääneen vahingossa Turkuun.
"Kyllä se sieltä jotenkin pääsee kotiin."
Eli ei käännytty hakemaan soittoniekkaa.
Noh, tämä 'jäsen x' oli huomannut a) auton kadonneen, ja b) olevansa yksin persaukisena Turussa. Onneksi siellä Tinatuopissa oli eräs kiltti ja avulias helsinkiläinen naisihminen, joka lupasi maksaa ystävämme bussimatkan Helsinkiin. Ja 'jäsen x' maksoi matkan takaisin tälle naisihmiselle ns. luonnossa, eli bussin takapenkillä.


Kuva: Anssi Männistö
Kerran kesken iltavuoron mulle soitetaan ohjelmatoimistosta, että joku bändi on joutunut perumaan keikan ja me tuurataan niitä. Ja että bussi tulee hakemaan tunnin päästä. Kiva selitellä pomolle, että nyt on mentävä.
Ja pomolta tuli se sama kysymys kuin aina ennenkin: "tuletko kuitenkin maanantaina töihin?" Ainahan minä tulin. Ihmetytti kyllä kuinka en saanut potkuja, mä jouduin kuitenkin monet kerrat ottamaan "omaa" vapaata keikkojen takia. Eikä ne edes ottaneet niitä tunteja palkasta pois, vaan laittoivat ne velkakirjalle. Jossain vaiheessa olin talolle niin paljon velkaa, että sanottiin etten saa enää edes vaihtaa vuoroja, ellen tee tunteja takaisin. Sit mä painoin pari viikkoa kahta vuoroa, että sain velat kuitattua. Perus postimeininkiä.

Porissa oltiin pariinkin eri otteeseen. Soitettiin siellä kaikkiaan kolme keikkaa. Jollain näistä Porin keikoista yöpaikkaan tuli mukaan juopottelemaan Dingon Jonttu. Mua huvitti, kun se “vauhkosi” meidän nimestä. “Ei teidän nimi voi olla Fucking World. Vaihtakaa nimeksi vaikka FC World.”
 
Elokuun puolessa välissä palatessani keikkaviikonlopun jälkeen "kotiin", eli tyttöystävän solukämppään, näytti tyttöystävä ovea. Menemättä tarkempiin yksityiskohtiin, on sanottava, että ihan ansaitusti heitti retaleen pihalle.
Eli olin taas koditon.
 
Onneksi mulla oli sattumoisin broidin alivuokralaiskämpän avaimet ja pääsin sinne majoittumaan väliaikaisesti. Olin siellä siihen asti, kunnes omakotitalon eläkkeellä oleva isäntäpari tokaisi: "Nyt saa hippi lähteä!"
Ei ilmeisesti ollut kovin järkevää mennä kännissä parin työkaverin kanssa sinne yläkertaan keskellä yötä kuuntelemaan musaa.
Eli käytännössä kerkesin olemaan siellä kaksi tai kolme viikkoa.

Tässä vaiheessa majoitusavuksi tuli luottomies ja vanha soittokaveri Keminen (Klimax, jne.), joka sanoi että kyllä hänen sivarikämppäänsä pääsee joksikin aikaa asumaan.
Kuva: Anssi Männistö
Haluttiin (tai ainakin/varsinkin mä ja Jani) alkaa bändin kanssa soittamaan myös akustisia keikkoja. Innostuttiin, kun Jalla Jalla teki hienoja akustisia "hyökkäyksiä" sinne tänne. Mäkin olin niiden kanssa soittamassa Turussa, vähän niinko vahingossa. Olin niiden mukana pyörimässä DBTL:ssä, ja kun yksi niiden akustinen keikka alkoi, mulle lykättiin Hiltusen Joukon vasenkätinen kitara kouraan. Enkä mä tietenkään osannut soittaa yhtään niiden biisiä. Mulla oli siis kitarassa kielet väärin päin, ja mulle huudeltiin sointuja siinä samalla ku soitettiin. Kauheeta räpeltämistä, mutta ihan pirun hauskaahan se oli. Ja sain "soittajana" ilmaista kaljaa.
Joskus paljon myöhemmin ollessani Turun Tinatuopissa baarimikko sanoo, että sustahan on kuva täällä seinällä. Siellä oli kuva tuosta samaisesta keikasta.
 
Käytiin Fuckareiden kanssa Pieksämäellä soittamassa akustinen keikka yhdessä baarissa, mutta eihän se siellä ketään kiinnostanut. Kyllä vitutti, kun jengi vaan höpöttelee (eli kun Pieksämäellä ollaan: huutaa) omiaan, kun me yritetään soittaa. Perkele. Ja mä kun luulin, että kaikki istuisi hiljaa ja kuuntelisi tarkkaavaisesti meidän musisointia. Pöh ja pah.
Myöhemmin eräässä Helsingin Sanomien haastattelussa todetaan näin: "Janin ja Näkän suunnitelmissa olleet akustiset esiintymiset ovat kariutuneet muun bändin rahapulaan; rytmiryhmän soittimet makaavat panttilainaamossa."
 
Meillä oli loppukesän/alkusyksyn aikana keikkoja mm. Sörkän vankilassa, Keravan nuorisovankilassa, Tavastialla, Vanhalla (Dash Rip Rockin lämppärinä), Harjun nuorisotalolla, Lepakossa...

Kuva: Petri Anttonen
Ensimmäinen pitkäsoitto julkaistiin myöhemmin syksyllä. Mä diggaan levyn kannesta edelleen. Siinähän pikkupoika on keskisormi pystyssä bändin seisoessa taustalla. Niin no, mitäpä minä sitä selittämään, tuossahan se kuva on yllä...
Tuo pikkupoika on Jypän poika Ville. Meni aika tiukille, että saatiin kuva otettua. Ville oli paikalla äitinsä kanssa ja kun sessiot venyi ja oli jo aika myöhä, ei Ville meinannut enää jaksaa. Ton kuvan ottamisen jälkeen Ville heitti maapallon (joka hänellä oli käsissään, mutta se tummennettiin pois lopullisesta versiosta) pois ja juoksi äitinsä syliin itkien, että nyt riittää.
 
Takakannen kuvaa Jani usein nauroi. Sanoi, että siitä näkee selkeästi, ketkä on maalaisia ja ketkä kaupunkilaisia. Kuvan ottohetkellä rytmiryhmä asui vielä Pieksämäellä. Ja tässä tuo kuva:
Kuva: Jussi Soininen
Levyn puoliskot on tällä kertaa merkattu seuraavasti: A-puoli on World Side ja B-puoli on Fucking Side. Ja joo, mulla oli osuutta tähänkin.
 
Mehän ei oltais haluttu sinkkubiisejä mukaan levylle, mutta Poko vaati sitä ehdottomasti. Alun perin meillä oli tarkoitus, että kun biisi on kerran levytetty, niin se on siinä, sitä ei muualta löydä.
Mutta näin vain markkinakoneisto sai tahtonsa läpi ja punkkarit jäivät aatteensa kanssa oppositioon.

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

18. Paluu nelimiehiseksi ja eka LP (The Fucking World)

1988

"Nimi on sekä herja, että kommentti maailman menolle. Me ollaan aika kriittinen bändi, epäkohtiin on otettava kantaa, sanoo solisti ja biisinikkari Jani."

Näin tarinoi Jani yllä olevassa jutussa. Lehti taisi olla Ilta-Sanomat.

Kuva: Marja-Leena Helin
Toukokuussa Tavastian keikalla tehtiin hiukan erilainen keikan aloitus. Roudattiin meidän HH:t, eli laulukamat baarin puolelle ja soitettiin siinä muutamia biisejä “semi-akustisesti”, eli kaikki kitarat, bassot ja laulut tuli niiden laulukamojen kautta, sillain plonk-plonk -soundeilla. Jypällä oli jotain kilkuttimia. Yhden biisin aikana mä ja Jani juostiin oikealle lavalle, ja aloitettiin siellä kaksistaan biisi samaan aikaan kun muut soittivat vielä baarin puolella. Yleisö oli ihmeissään, kun eivät tienneet minne mennä. Pojat lopettivat biisin baarin puolella ja tulivat nopsaan lavalle jatkamaan meidän aloittamaa biisiä.

Keväällä Toni lopetti/sai kenkää. Jotain kränää Tonilla taisi Janin kanssa olla. Mä en edelleenkään ihan varmaksi tiedä syytä eroon. Sama juttu edellisen kitaristin (Jape Tamminen) kanssa. Joko mulle ei kerrottu, tai sitten en vaan muista. Tai sit se vaan käytiin läpi tyyliin: "Toni ei enää oo messissä." Ja siinä se.

Kuva: Petri Anttonen
Sovittiin, että enää ei etsitä uutta miestä bändiin, vaan jatketaan neljästään. Jani alkoi taas soittamaan kitaraa laulun ohessa. Mä tykkäsin tästä ratkaisusta. Näin mentiinkin sitten ihan loppuun asti.

Kesäkuussa soitettiin Provinssi Rockissa. Alun perin oli sovittu, että soitetaan perjantaina Sorsanpesässä klubikeikka. Ja niin toki tehtiinkin. Sillä keikalla meidän kanssa soitti Santa Lucia, Teenage Kicks ja Dreadline. Oli hieno ja hikinen ilta.

Sitten tuli tieto, että Saara Suvanto on joutunut perumaan oman keikkansa ja meiltä kysyttiin, halutaanko mennä paikkaamaan. Tottakai haluttiin. Soitettiin sitten myös lauantaina teltassa. Tuolloin elettiin ilman Internettiä ja muuta somea, eli en tiedä kuinka hyvin tieto oli saavuttanut ihmiset, mutta hyvin siellä teltassa oli porukkaa.

Meillähän oli hotellihuoneet käytössä tuona viikonloppuna, mutta mä vietin tietysti molemmat yöt leirintäalueella.

Keväällä oltiin puhuttu Pokon kanssa pitkäsoiton tekemisestä ja mietittiin mahdollisia tuottajia. Yksi esille tullut nimi oli Nicky Tesco, eli Membersin laulaja. Mähän innostuin asiasta valtavasti, olihan Members yksi mun lempparibändeistä. Mutta valitettavasti aikataulut eivät natsanneet. Lopulta sovittiin, että Jimi Sumén tulee tuottajaksi.

Alettiin äänittämään pitkäsoittoa kesäkuun puolivälissä MTV:n ykkös-studiossa. Taidettiin olla studiossa kahdeksan päivää. En tiedä mikä hoppu meidän oli just tuolloin mennä studioon (varmaan Suménin aikataulujen ja studion varauksien takia), koska me peruttiin äänitysten takia muutama keikka, mikä on ihan persiistä. Yksi perutuista keikoista oli Ämy-Rock. Tää ärsytti kyl tosi paljon.

Jälkikäteen ajatellen Sumén oli meille ihan väärä mies tuottajaksi. Mieshän oli ihan perkeleen kova tuottaja ja varsin mukava mies, mutta se ei vaan sopinut meille. Mä olisin halunnut paljon enemmän räkää, kitaroita ja punkkia. No niitä ei saatu.
Muistan, kun oltiin soitettu pohjat sisään ja mä jossain vaiheessa kysyin Jimiltä, että milloinkas me aloitetaan soittamaan kitaroita, niin hää sanoi, että nehän on jo soitettu. Jotenkin mä menin ihan lukkoon, enkä osannut/uskaltanut pyytää, että ne olisi soitettu uudestaan paremmalla soundilla ja tarkemmin. Eli levylle jäi periaatteessa demokitarat. Eipä niissä kyllä mitään vikaa ole, mutta jotenkin olisin halunnut tehdä ne kunnolla niin, että oltais oikeasti mietitty soundia ja soittamista. Toisaalta, ehkä mä olisin tuossa tilanteessa mennyt lukkoon, enkä olisi pystynyt soittamaan yhtään sen paremmin kuin pohjien soiton yhteydessä. Noi biisit oli kuitenkin treenattu niin hyvin, ja mun osuus oli aika simppeliä komppausta, että mä soitin ne aina samalla tavalla.
Ehkä mä odotin sitä "tuottamista" olevan enemmän, mutta me vaan soitettiin biisit sisään ja siinä se. Toisaalta, jos Jimi olisikin alkanut tuottamaan meitä, niin nyt mä varmaan kiroilisin, kuinka meitä tultiin neuvomaan miten sitä punkkia oikein soitetaan.

Jani oli ostanut Nights Of Iguanan Delayltä puoliakustisen kitaran. Se sit jotenkin hajosi aika lailla heti sessioiden alussa. Tavallaan onneksi, koska se akustinen soundi oli mun mielestä ihan liian kilttiä meidän musaan. Tai olisi se voinut olla siellä ärjykitaroiden seassa, kunhan ei yhtenä "pääkitarana".

Jani vauhdissa. Kuva: Marja-Leena Helin

Levyltä kuulee hyvin ne biisit, joilla noi sessiot aloitettiin (eli millä biiseillä Jani kerkesi soittamaan sitä akustista kitaraa), eli soitettiin ekana alta pois "helpoimmat" biisit, eli Rockabilly ja Jimmy.

 Kitaran hajoamisen jälkeen otettiin saman tien yhteys Pokoon ja ne antoi luvan käydä hakemassa jostain liikkeestä uuden kitaran vuokralle. Vai saiko Jani jopa ostaa kitaran Pokon laskuun, en muista enää.

Levy tehtiin siis MTV:n studiolla. Osa noista äänityspäivistä osui mun yövuoroille. Nukuin muutaman tunnin töiden jälkeen ja nopeasti studiolle ja sessioiden jälkeen kävelin siihen naapuriin, eli Ilmalaan Postiin heittelemään paketteja.
Mähän olin tuolloin tosiaan töissä Postissa, jossa tein kolmivuorotyötä, viikko aamua, viikko iltaa, viikko yötä. Pikkisen meinas välillä varsinkin noi yövuorot haitata rokin soittamista. Muistan monta viikkokeikkaa, joista lähdin heti keikan jälkeen yöksi töihin. Joskus saattoi olla samana päivänä kaksikin keikkaa ja yövuoro. Noh, nuorena sitä jaksoi.

Oltiin mielestämme jo soitettu kaikki biisit levylle ja alettu purkamaan kamoja, kun joku muistaa, että hei, mehän ollaan unohdettu soittaa Något Annat -biisi. Soitettiin ja laulettiin se saman tien livenä sisään. Siihen ei ole lisätty mitään jälkikäteen, ei lauluja, ei kitaroita. Tää biisi oli jossain vaiheessa jollain tukholmalaisen radioaseman soittolistalla.

Jimi miksasi levyn yksin, tai ainakaan mä en osallistunut siihen operaatioon. Nyt jälkikäteen mua harmittaa, että äänimaisema on liian kesy ja kevyt. Sitä punkkia olisi pitänyt olla mukana paljon enempi. Toki silloin oltiin levyyn tyytyväisiä, minäkin (ja olen oikeasti edelleenkin tyytyväinen siihen). Olihan se kuitenkin bändin - ja mun - ensimmäinen pitkäsoitto.


Lopetetaan tämän kertainen tarina "kamarunkkaus"-asioilla.
Noita vanhoja kuvia katsellessa tuli mieleen, kuinka sain hoidettua jossain vaiheessa 1987-1988 itselleni sellaisen kitara ja vahvistin -yhdistelmän, jolla sain sellaisen soundin kuin halusin. Mulla oli ollut paska Marshallin Mosfet -vahvistin ja joku ihme 4x12" kaappi. Kävin kerran Janin kanssa MS:llä testaamassa uusia vahvistimia ja tykästyin kovin uuteen Marshallin Jubilee-malliin. Kannoin sitten Mosfetin niiden riesoiksi ja sain siitä jonnin verran välirahaa. Tehtiin osamaksusopimus ja näin olin uuden Marshall Jubilee 2550 combon ylpeä omistaja.

Menin sitten joskus 90-luvun puolivälissä vaihtamaan combon kaverin kanssa päikseen Marsun nuppi+kaappi -yhdistelmään. Tyhmä vaihto.
Onneksi löysin jonkun vuoden päästä halvalla Jubilee nupin. Siitä en ole luopunut, enkä helpolla luovu. Sitä vastoin hankin jokunen vuosi sitten toisen samanlaisen nupin Ropposen Teemulta.

Kitaran kanssa kävi niin, että vietin usein aikaani pyörimällä musaliikkeissä ja kerran ollessani Pro Centerissä Mechelininkadulla näin oudon näköisen Telecasterin. Kokeilin huvikseni ja huomasin heti, että jumalauta, täähän sopii mun kouraan just eikä melkein. Kiroilin siinä paskaa rahatilannetta ja lähdin kävelemään kotia päin. En päässyt kuin parikymmentä metriä, kun pysähdyin miettimään, että saanko ikinä rauhaa, jos en osta sitä kitaraa. Käännyin takaisin ja kokeilin kitaraa uudestaan ja varmistuin siitä, että enhän mä voi olla ostamatta sitä. Ja taas tehtiin osamaksusopimus.
Myyjä ei juurikaan osannut kitarasta kertoa muuta, kuin että se on jonkun itsetekemä ja että se on tullut Amerikasta Pori-Jazzin kautta heille.
Tämä kitara ("Huonekalu") on pysynyt ykköskitarana kaikki nämä vuodet.

Pakko sanoa, että nää (Marsu ja Tele) ovat ihan helvetin hyvä yhdistelmä. Toiset sanoo, että soundi lähtee sormista, ja tavallaan allekirjoitan senkin, mutta kyllä noi vehkeet auttaa ihan pirusti saamaan sen "mun" soundin aikaiseksi.

Laitan vielä tähän alle kuvan, jossa soitetaan Provinssin teltassa 1988. Mulla käsissä Huonekalu ja taustalla Marsu. Janilla on Delaylta ostama kitara, joka hajosi levyn äänityksissä.

Kuvaaja tuntematon

maanantai 17. elokuuta 2020

17. Punkkia ja mäkihyppyä (The Fucking World)

1988

Vuodenvaihteessa 87-88 tapahtui henkilökohtaisessa elämässä iso muutos. Meillä oli ollut vuoden kimppa-asunto Sturenkadulla Janin ja yhden kaverin kanssa, mutta - yllätys, yllätys - vuokrasopimusta ei jatkettukaan. En muista enää miksi ei koitettu löytää uutta asuntoa kimpassa, vaan jokainen lähti omilleen, kuka minnekin.
Mulla alkoi tässä vaiheessa parin vuoden asunnottomuus. Aluksi, eli heti vuoden -88 alussa kannoin kassini ja kissani Mariankadulle Krunikkaan, jossa silloinen tyttöystäväni asui HYKSin työntekijöiden asuntolassa. Siellä siis asui kymmenisen naista, jokaisella oli oma pieni huone ja yhteiset suihku- ja keittiötilat. Ja sinne minä siis majoituin ajatuksella "jos mä tässä hetken viivyn kunnes löydän asunnon jostain". No, enhän mä edes etsinyt asuntoa. Jotenkin toi kavereiden nurkissa oleminen tuntui niin tutulta, kun oli asunut jo vuosia jonkun/joidenkin kanssa kimpassa, ettei se oikeastaan haitannut.
Paitsi, että kyllä se välillä vitutti, kun ei ollut mitään omaa. Edes omaa sänkyä. Eikä aina edes avainta.
Kuva: Petri Anttonen
Vuoden ensimmäisessa Rumbassa (1/88) oli vuoden 1987 Rumbapolli, eli lukijoiden äänestämät suosikit. Fucking World oli Uusi kyky -kategoriassa sijalla 3, edellään Boycott ja Clifters. 15 ääntä enemmän ja oltais oltu kakkosia. Human Rights oli Biisit-kategoriassa sijalla 12.
Bändi-kategoriassa jäätiin juuri ja juuri 15:sta ulkopuolelle.


Rumba 1/88.
Helmikuussa mentiin tekemään toista singleä Pokolle. Pyydettiin taas Hannu Leidéniä puikkoihin. Biiseiksi valikoitui Man For Sale ja Bad Hat.
Studiossa ollessamme huomasimme siellä lojumassa erilaisia soittimia. Joku sai idean, että mitäs jos tekisimme A-puolen biisiin intron, jossa jokainen soittaisi jotain itselleen outoa soitinta. Mulle tietysti tyrkättiin helvetin iso haitari kouraan. Enhän mä jaksanut (saati osannut) pitää sitä oikealla tavalla, vaan mä pidin sitä kiinni lattiassa toisella jalalla ja nostelin kahdella kädellä samalla painaen koskettimia (jotka mulle näytettiin, enhän mä olisi oikeita ääniä muuten löytänyt). Sitä paitsi siitä härvelistä lähti niin jumalattoman kova ääni, että mut komennettiin käytävään soittamaan. Olisipa jollain ollut kamera mukana...

A-puolen Man For Sale on suht perinteinen rokkitsipale, joidenkin mielestä liiankin perinteinen. “Pieksämäen Popeda”, tokaisi Salmisen Timppa, kun biisin kuuli.
Hyvä keikkabiisi se kuitenkin oli. Kuuletko muuten keskellä biisiä Janin sanovan: "Buy this record"? Siellä se on, kuuntelepa tarkkaan. Joissain muissakin biiseissä on Janin kuiskauksia, mutta en just nyt muista missä.
B-puolen Bad Hat oli mukana jo joillain Janin aikaisemmilla bändeillä, tosi vanha biisi siis. Itse asiassa tota biisiä soitettiin myös FSF:n keikoilla vuonna 1986.


Aamulehden Allakka-liite 8.10.1988:
"Man for Sale -biisin, joka on singlenä tuottanut yhtyeelle mainetta, Jani sanoo omistaneensa tyhjäpäisille macho -bändeille. -Haluamme soluttautua syvälle rock-bisnekseen ja tuoda julki myös tämän alan epäkohtia, Jani kertoo."  

Alkuvuosi meni keikkojen osalta jotenkin ohi. Tehtiin tammi-maaliskuussa vain kaksi keikkaa (Turku ja Kouvola). Olikohan meillä näihin aikoihin meneillään ohjelmatoimiston vaihto? Lähdettiin Rocktopsista ja mentiin S-Tuotannolle (myöhemmin Welldone). Vaihdon syytä en muista, en ollut siinä hommassa mitenkään aktiivisena mukana. Olisiko syynä ollut keikkojen puute?

Sinkku julkaistiin huhtikuun alussa. Heti perään tulikin meikäläiselle mieluinen keikka; lämpättiin uudelleen aktivoitunutta Sham 69:ä. Muistan ikuisesti, kun istuskeltiin Lepakolla soundcheckiä odottaen ja Jimmy Pursey kävelee meidän luokse, puristaa kättä ja esittelee itsensä. Kyllä oli Pieksämäen poika taas ihmeissään. Ja onnessaan. Ihan samanlainen fiilis kuin edellisenä kesänä, kun Pelle Miljoona kehui keikkaa. Ei noi idolit silloin mitään tavallisia ihmisiä ollut, ne oli staroja.
 
Tuolle keikallehan tuli jonkun verran skinejä. Oli hienoa, kun Jimmy Pursey sanoi lavalta, että eihän niitä ole kuin kourallinen ja teitä on helvetin paljon enemmän, heittäkää ne ulos. Ja näinhän sitten toimittiin. Siellä oli skinien joukossa yksi mun lapsuudenystävä, Kemppainen. Se yritti mulle jotain sönköttää, mä vaan käännyin ja kävelin pois. Sen jälkeen en ole miestä nähnyt. Kuulin kyllä vuosia sitten, että olisi kuulemma ampunut jonkun tyypin jossain baarissa Tampereella. Tiedä sitten onko totta.

Samana viikonloppuna soitettiin Jyrockissa Jyväskylässä. Siellä meille tultiin keikan jälkeen sanomaan, että soitettiin niin lujaa, ettei siellä pystynyt olemaan. Eihän me mitään tarpeettoman lujaa soitettu, ihan normaali voimakkuudella pelattiin, mutta meidän mukana ollut miksaaja (jätetään nyt nimi mainitsematta) oli niin paukuissa, että tykkäsi luukuttaa tosi lujaa. Tai sitten ei tajunnut luukuttavansa niin lujaa. Ihan tutkalla se kyllä oli. Ja ainahan bändi saa nää moitteet, vaikkei sitä soittaessaan tiedä yhtään kuinka lujaa/hiljaa se musa tulee yleisöön päin.

Olin tutustunut Murtomäen veljeksiin Jaakkoon ja Rikuun. Olivat muuttaneen vähän aiemmin Rovaniemeltä Helsinkiin. Heillä oli bändi nimeltä Uni. Ehdottivat, että tehtäis huhtikuussa kimpassa pohjoisen rundi, heillä kun oli kontakteja sinne. Ja heillä oli täysmittainen bussi, jolla päästäisiin näppärästi kulkemaan koko porukka. Lopulta paikoiksi järjestyi Tornio, Rovaniemi (kaksi keikkaa) ja Kemi.
Lähdettiin ajamaan yötä vasten kohti pohjoista, ettei tulisi kiire. Eka keikka oli keskiviikkona Torniossa jossain nuorisotalolla, tai vastaavassa paikassa. Eipä juuri muistikuvia paikasta, eikä keikasta.

Kuvaaja tuntematon.
Rovaniemellä soitettiin kahtena peräkkäisenä päivänä Kesäpaikassa. Tupa oli täynnä mahtavia ihmisiä ja meno oli katossa.
Keikkojen välissä Jalla Jalla haastoi meidät mäkihyppykisaan. Pojat olivat rakentaneet niiden treeniksen viereen hyppyrimäen. "Pikkupäissään" siellä sitten kisailtiin ennen illan keikkaa. Jypä yritti kaksi kertaa hypätä, ekalla kerralla kaatui just ennen hyppyrin nokkaa, toisella kerralla onnistui jotenkin ohittamaan hyppyrin nokan. Ei tulosta.
Kenttu hyppäsi suoraan, tai vinoon, mittakeppien sekaan kaataen ne kaikki. Tulos taisi olla noin puoli metriä.
Meikäläinen leiskautti mahtavan noin 2,5 metrin lennon!
Jani oli meidän ainoa toivo saada edes jonkinlainen tulos aikaiseksi, mies kun oli nuoruudessaan hypännyt enemmänkin mäkeä. Taisi hypätä reilut viisi metriä.
Turha kai sanoakaan, kuinka kisassa kävi. Sanon kuitenkin, hävittiin selvin numeroin. No, Jallan pojat (tai ainakin osa niistä) oli oikeasti hypänneet isoistakin hyppyrimäistä. Melkein ammattilaisia siis. 

Olen hypännyt mäkeä kaksi kertaa, kerran talvella Rovaniemellä, ja kerran kesällä Helsingin Herttoniemessä. Molemmat kerrat tietty Jalla Jallan kanssa, tai oikeastaan niiden pakottamana. Oli hupaisaa, kun Jalla Jalla erään kerran tuli Helsinkiin keikalle mäkisukset mukana. Siis kesällä. Kyllä ihmiset katseli pitkään, kun mentiin metrossa niiden suksien kanssa. "Missäs se hyppyrimäki oikein on?"
Löydettiin oikeaan paikkaan, ja jollain ilveellä muistaakseni Jalla Jallan laulaja Harri sai hoidettua avaimen, jolla saatiin se alastulorinteen yli menevä ketju pois. Ja sitten vaan hyppäämään.
Jani vanhana mäkikotkana sanoi, että "kantapäät ylös, kun ponnistat". Hitto, että mua hirvitti siinä laskun aikana, ai saatana. Mietin, että mihin hittoon sitä on taas tullut lähdettyä. Kaikkea siinä lyhyen liun aikana kerkesikin ajattelemaan.
Mutta hyvin se meni, en edes kaatunut. Pylly taisi ottaa pikkisen maahan kiinni, ja käsillä oli autettava, mutta pystyssä pysyin. Tää Herttoniemen mäki oli siis paljon isompi, kuin se Jallojen oma mäki siellä Rovaniemellä. Enää en moisiin juttuihin suostu lähtemään.

Aijoo, paljastetaanpa tässä yhteydessä tämäkin: aikoinaan (ennen internettiä) Rumbassa oli Mysteeripalvelu -niminen palsta. Lukijat saivat lähettää sinne kaikenmaailman kysymyksiä, ja palstan aina avulias setä niihin vastaili. Aluksi siinä taisi olla isäntänä Santtu Luoto, ja myöhemmin Tomi "Roudi" Hämäläinen. Mä lähettelin paljon hassuja kysymyksiä "Stupid Question" -nimimerkillä. Yksi kysymys oli nimenomaan Jalla Jallan mäkihyppy -ennätyksistä. Laitoinkohan mä kaikkiaan 9 kysymystä. Kaikkiin ei tullut vastausta. Mä kyllä tiesin itse jo etukäteen vastauksen osaan niistä kysymyksistä, mitä sinne lähetin, niinko esim. "Mitä lukee New Model Armyn The Ghost of Cain -levyn kannessa olevan nahkatakin selässä?" (Osa tekstistä jää vyönsoljen taakse piiloon.) Tokihan mä baarissa "paljastin" Roudille olevani nimimerkin takana.

Kuva: Kari Lehtinen

Nyt takaisin tarinaan ja Rovaniemelle. Soitettiin molemmat keikat siis Kesäpaikassa ...keskellä talvea. Ja muistaakseni tehtiin siellä jonkinlainen lipunmyyntiennätyskin. Jälkimmäisellä keikalla soitti tuolloin vielä itselle tuntematon Greenhouse. Silloin vielä ilman AC-päätettä. Näidenkin kanssa on tullut vuosien varrella touhuttua useamman kerran keikkojen merkeissä. Ja muutenkin. Vallan mukavia ihmisiä ovat.

Kauheeta sekoilua siellä Rovaniemellä kyllä oli… Mutta keikat soitettiin hyvin. Jotkut rovaniemeläiset muistelivat vuosienkin jälkeen, kuinka eräs bändimme jäsen oli sammunut ennen keikkaa ja kun se saatiin hereille, veti se blossit ja samantien lavalle soittamaan. Ja soitti niin kuin pitääkin, tosi hyvin.

Ton pohjoisen rupeaman vika keikka soitettiin jossain baarissa Kemissä. En oikein odottanut keikalta juuri mitään, mutta siellähän oli ihan hillitön meininki! Soitettiin pöydillä, tuopit kaatuili ja ihmiset oli ihan sekaisin.
Ja sekaisin olin minäkin. Koko reissun. Kylläpä olikin hiljainen ja pitkä - ihan helvetin pitkä - kotimatka. Mutta hyvä reissu oli kaiken kaikkiaan.

maanantai 1. kesäkuuta 2020

16. Kitaristin vaihto ja eka vuosi takana (The Fucking World)

1987

Syksyllä, Japen poislähdön jälkeen, alettiin etsimään uutta kitaristia. Kokeiltiin aluksi yhtä tyyppiä, joka notkui usein Lepakolla. Se oli jotenkin tosi varautuneen oloinen, eikä oikein osannut ottaa meihin mitään kontaktia. Ei siis läpäissyt testiä. Vuosia myöhemmin kuulin, että tämä sama tyyppi olisi sairastunut skitsofreniaan. Selittää paljon.

Janille oltiin vinkattu eräästä tyypistä, joka kannattaisi ottaa testiin. Otettiin ja testattiin. Mies oli nimeltään Toni Laine. Sillä oli pitkä tukka, hienoja kitaroita ja Marshallin vahvistin. Ja osasihan se piru vie soittaakin. Aika rokkimeininki sillä kyllä tuntui olevan, jotain Aerosmithin riffiä se aina soitteli.
 
Gärdefest, Tukholma
Kuva: Tuija Hartikainen
Mulla oli kuitenkin alusta asti sellainen tutina, ettei Toni välttämättä ole meille oikea mies. En tiedä mikä siihen oli syynä, olihan Toni varsin mukava mies. Ehkä se oli liian rokkimies meille. Kyllähän meille kuittailtiin siitä, että otettiin bändiin “Hanoi”-mies. Oli röyhelöpaitaa, jne.

Toisaalta eipä varmaan Tonillakaan ollut helppoa tulla niinkin sisäänpäin lämpiävään porukkaan, ku mitä me silloin oltiin. Me oltiin kuitenkin tunnettu toisemme jo vuosien ajan. Nyt jälkeenpäin kun ajattelee, niin meillähän oli bändissä tavallaan sellainen jako, että Kenttu ja Jypä oli tiiviisti yhdessä ja sit mä ja Jani oltiin se toinen parivaljakko. Sit se viides jäsen joutui tavallaan tasapainoilemaan siinä välissä, eikä välttämättä löytänyt paikkaansa.

Kuvassa oikealla vanha kitaristi Jape.
Kuva: Jouko Lehtola
Tonin bändiin tulosta on jäänyt elämään eräs valheellinen tarina. Eli sen tarinan mukaan me otettiin bändiin “väärä” kitaristi. Näin tarina mulle kerrottiin: eräs bändiä hyvin lähellä ollut henkilö kertoi, että hän tietää meille hyvän kitaristiehdokkaan. Ei kuitenkaan tiennyt tyypin nimeä, antoi vaan tuntomerkit.
Ja kun saman näköisiä hemmoja oli kaksi, niin me kysyttiin tietysti sitä väärää. Se toinen, ketä meidän olisi pitänyt tarinan mukaan pyytää koesoittoon oli Make, joka oli soittanut Cartoon Rockersissa ja myöhemmin Usher Boysissa.

Me muka siis erehdyttiin hemmosta, ja pyydettiin Laineen Tonia koesoittoon.

Toi tarina ei kuitenkaan pidä paikkaansa, enkä ymmärrä miksi mulle noin alun perin edes kerrottiin. Sen verran vakuuttavasti se mulle kerrottiin, että tokihan mä siihen uskoin ...ja paljon myöhemmin tietysti kirjoitin siitä Fuckareiden kokoelma-CD:n kansiin. Sori Toni, mun moka.

Aloitettiin kova treenaus ja nopsastihan Toni sai biisit haltuun. Oli vähän pakkokin olla nopsa, koska meillä oli muutamia keikkoja tiedossa. Eka Tonin keikka oli Tampereella syyskuun loppupuolella. Hiukan mä ihmettelin, kun lähdettiin vikoista treeneistä ennen keikkaa ja Toni kysyi multa ja Janilta mitä vaatteita me meinataan laittaa päälle keikalle. Hmm?!?

Totaalikieltäytymistilaisuus, Turku
Kuva: Katriina Etholén
Tää seuraava oli hämmentävä juttu: meidät pyydettiin mukaan televisio-ohjelmaan nimeltä Onko tietoa (olikohan se edes ton niminen?). Se oli joku tietovisailu -ohjelma, jonka toinen juontaja oli Pekka Laiho. Idea oli se, että oli kaksi joukkuetta (eri kaupungeista?), joilta kyseltiin kaikenlaisia kysymyksiä ja voittaja pääsee jatkoon. Joukkueet eivät olleet samassa tilassa, vaan homma hoidettiin ns. etänä.Kuvaukset oli tietysti just silloin, kun mun piti olla töissä. Ja mä kun olin joutunut olemaan luvatta töistä jo sen verran paljon, niin päätin, etten mene kuvauksiin. Osaltaan jätin menemättä myös senkin takia, että oli vaarana, että olisin saattanut joutua puhumaan telkkarissa!
Kuvaukset oli Lepakossa meidän treeniksellä, jossa bändin lisänä oli muutama kaveri jeesaamassa. Oli huvittavan näköistä, kun jätkät poltti koko ajan röökiä, niin siellä oli ihan karsean paljon savua. Hyvä, että jätkiä edes näkyi sen savupilven takaa.
Noh, eihän jätkät pärjänneet kisassa. Harmitti ihan perkeleesti, koska siellä kysyttiin sellaisia kysymyksiä, joihin olisin tiennyt vastaukset. Yhtenä kysymyksenä oli esimerkiksi, että piti tietää tietty määrä Helsingin lähijunien tunnuksia. Eikä jätkät tienneet sitäkään! Lohdutuspalkinnoksi saivat "Ei oo tietoo"-paidat. Mä oon koittanut etsiä tietoa tästä ohjelmasta, mutta mistään ei löydy mitään. Muistaako kukaan tällaista ohjelmaa?

Jossain vaiheessa Pokon tyypit kertoi, että nyt tehdään tulevaan sinkkuun kunnon video! Heillä on tiedossa tyypit, joilla on käsikirjoitus valmiina. Treffattiin nää videon tekijät Lepakossa ja he kertoivat ideastaan. Olivat ihan tohkeissaan, kun kertoivat kuinka meidät puettaisiin kanoiksi ja kokit ajaa meitä takaa ajatuksenaan tehdä meistä ruokaa. Ja lopulta me kaikki "kanat" oltais isossa kattilassa.
Mitä vittua!? Se palaveri loppui nopeasti. Ja arvatkaa tehtiinkö tuota videoa? Huh huh...


Mun ajatus videolle oli, että oltais menty akustisten kitaroiden kanssa keskellä ruuhka-aikaa Forumin kulmalle estäen autojen kulkeminen. Oltais varmaan saatu turpaan ja jouduttu putkaan, mutta hyvää materiaalia oltais varmasti saatu aikaiseksi. No, ei pojat tuohonkaan ideaan lämmenneet. Jäi sitten video tekemättä.
Pokon mainos Rumbassa.
Eka Poko-sinkku This Is The Fucking World julkaistiin marraskuussa -87. Sinkku nousi listallekin, oli ainakin top 15. Olikohan tässä vaiheessa se, kun meitä ei huolittu Levyraati -ohjelmaan nimen takia!? Vai olikohan se sittenkin ekan pitkäsoiton yhteydessä? Niin tai näin, niin kyllähän toi kertoo, millaisessa ilmapiirissä Suomessa silloin oltiin.

Ostin muuten aikoinaan joskus -90 luvulla tuon singlen itselleni Oskun Divarista, mä kun olin antanut kaikki omat kappaleeni pois levyn ilmestyessä. Hiukan nolotti mennä kassalle. Sanoin siinä Oskulle, että minä muuten soitan tällä levyllä. Kannatti sanoa, Osku antoi levystä alennusta!

Marraskuussa käytiin uudemman kerran Tukholmassa. Oltiin sovittu, että lähdetäänkin päivää aikaisemmin, ettei laivakännäily sotke keikkaa. Sikäli kehno päätös, koska se sovittiin niin myöhään, etten kerennyt sopimaan vapaata töistä. Soitin sitten matkalla laivaterminaaliin pomolle Postiin, että mä olenkin jo nyt menossa sinne Tukholmaan, että mulle olikin kerrottu väärä lähtöpäivä. No, sieltä tuli taas se sama kysymys: "Tuutko kuitenkin ensi viikolla töihin?" Tokihan minä tulen.
Sovittiin menomatkalla, että nyt ollaan kunnollisia, eikä juopotella. Ainakaan paljoa. Käytiin syömässä helvetin isot lihapulla-annokset ja ajoissa nukkumaan. Ja tietysti herätään keskellä yötä ihmettelemään, että mitäs nyt… Ja tottakai alettiin juomaan tax freestä ostettuja viinoja. Ihan vitun järkevää.

Soitettiin tällä kertaa Tukholmassa kaksi klubi-keikkaa. Meillä oli oikein miksaaja mukana. En enää kyl muista tän miksaajan nimeä. Meillähän oli muutenkin kavereita mukana näillä reissuilla, kun järjestäjä, eli Echo, sai hoidettua ilmaiset laivamatkat.

Eka keikan jälkeen horjuttiin pienessä sievässä yömestaa kohti. Meitä oli siinä isompi porukka. Tää meidän miksaaja oli pikkisen “väsynyt” ja käveli porukan viimeisenä vähän hitaammin kuin me muut. Jotenkin me sit unohdettiin se kadulle, kun mentiin yöpaikan rappukäytävään. Se oli kattellu, että tonne ne menee, mutta kun pääsi kohdalle, niin ovi oli tietty lukossa. Oli sit päässyt jotenkin sisään rappukäytävään, mutta eihän se tiennyt mikä ovi oli meidän. Oli sit kuunnellu kaikkien ovien takana ja lopulta löytänyt oikean oven. Hups, sori.

Kuva: Marja-Leena Helin
Oltiin lähdetty Tukholmaan tiistaina ja tultiin takaisin Helsinkiin seuraavana maanantaina. Ja lähdettiin saman tien Tampereelle, jossa Pokolla oli 10-vuotisbileet. Epe halusi meidät sinne soittamaan. Oltiin kieltämättä hiukan väsyneitä kaiken sen Tukholmassa ja laivoilla rellestämisen jälkeen. Ja jotenkin tuntui, että oltiin ihan väärässä paikassa. Ja tietysti meidät oli laitettu soittamaan viimeisenä.
Olihan siellä paljon tuttuja naamoja musiikkipiireistä, ja kaikki kauhessa kännissä. Ja hiton paljon oli mustaa makkaraa.

Iltalehti 8.10.87
Joulukuussa tehtiin eka “oikea” rundi, kun reissattiin Giddy Upsin kanssa peräkkäisinä päivinä Porvoo, Kouvola, Mikkeli, Helsinki. Oikein bussilla kuljettiin, oli roudaritkin mukana ja kaikkea. Ihan niinko oikeat bändit tekee.
Giddy Upsit oli varsin mukavaa porukkaa ja ottivat meidät hyvin vastaan. Olihan siinä pikkasen sellanen fiilis, että ihan ku ne ois lukiopoikia ja me amislaisia, mutta ei se häirinnyt. Hyvät fiilikset jäi hemmoista.
RIP Aki Sirkesalo.

Näistä keikoista saatiin "hyvä" liksa, muistaakseni jotain 50 markkaa per ukko. Kyllä huvitti.
Asiaa puitiin myöhemmin Rumban haastattelussa:
"Surkuhupaisia kokemuksia Fucking Worldilla riittää: julkisuudessa on puhuttu bändin pitkästä rundista, jonka päätteeksi kundeille lyötiin käteen viidenkympin palkkashekit.
- Ei se nyt niin pitkä rundi ollut, viitisen keikkaa vain... mutta silti rahat menivät jonnekin muualle. Kun me kerrottiin Lepakolla muille soittajille liksamme suuruus, olivat ensimmäiset kommentit linjalla 'ei voi olla totta - nyt kusetatte'. Että tällainen ei voisi ikäänkuin olla mahdollista."

Lopetettiin vuosi -87 Tavastian (21.12.) ja Lepakon (26.12.) keikkoihin. Tää olikin hurja vuosi. Soitettiin vuoden aikana karvan vajaa 30 keikkaa. Sen lisäksi tapahtui todella paljon kaikkea hienoa. Vaikka oli tehnyt rokkijuttuja jo useamman vuoden, tuntui että nyt kaikki vasta lähti kunnolla liikkeelle. Kaikki muuttui astetta, tai pariakin isommaksi. Tuli "ulkopuolisia" tyyppejä tekemään töitä meidän kanssa, niinko levy-yhtiön ja ohjelmatoimiston tyypit.
Kannatti todellakin muuttaa Helsinkiin! Pääsi kunnolla soittamaan punkrokkia!

Yksi hieno juttu oli se, kun Rumban numerossa 11/87 oli tekijöiden omat play-listat, niin kaikilla listan tehneillä oli mukana Fucking Worldin ‘Human Rights’ EP.
En tiedä onko tuota ennen, tai sen jälkeen kukaan pystynyt samaan. Eikä mua haittaa yhtään, vaikka vuosia myöhemmin kuulin, että tuolloin oli Rumban toimistossa ollut etukäteen puhetta, että porukat ovat laittamassa EP:n omalle listalleen. Vähän niinkuin "mä laitan sen listalle, kai säkin laitat."
Kuva: Petri Anttonen