Hitmen 3

1991

Kun Fucking Worldin loppu näytti olevan varma, piti alkaa miettimään soittouran jatkoa. Eihän tässä vaiheessa viitsinyt jäädä eläkkeelle.

Hitmen 3:n varhainen paita.
Kuvassa Jussi Liukkonen (R.I.P.)

Alkuvuodesta 1991 olin nähnyt Hitmen 3:n keikalla Shadow Clubilla ja tykännyt bändin meiningistä. Ja pian sen jälkeen, kuin kohtalon oikusta, näin bändin laulaja-kitaristi Jyrki Huotarin Backstage klubilla. Kun Jyrki oli tuttu mies muutaman vuoden takaa, niin menin tietty juttusille, sanoen että "ota mut bändiin, mulla on hyvä demppikäsi!" Hitto mikä mainospuhe.

Olin suhteellisen humalassa tuona iltana, enkä muista ihan varmaksi mitä Jyrki mulle vastasi. Hän soittikin mulle parin päivän päästä ja kyseli, jotta muistinko mitä oltiin puhuttu. “Hmm... joo-o... tuota, kyllä mä jotain muistan.”

Olivat bändin kesken miettineet asiaa ja tulleet siihen tulokseen, että voisihan mua kokeilla. Olivat kuitenkin aikeissa ottaa bändiin toinen kitaristi jossain vaiheessa.

Mulle tuli tässä taannoin "uutena" asiana, että Hitmenissä oli mua ennen toisena kitaristina lyhyen aikaa Maaseudun Tulevaisuuden Juissi Vainiola. Saattoi asiasta ollut silloin aikanaan puhetta, mutta en moista asiaa enää muistanut.

Hitmenissä soitti Jyrkin lisäksi basisti Mikko Järvinen ja rumpali Ari Lahti. Mikko taisi ajatella, että pitääkö tollanen “rokkitähti” ottaa bändiin, mutta onneksi Mikko tiesi mut myös Klimaxista (eikä siis pelkästään Fucking Worldistä). Ehkä se hiukan jeesas meikäläistä.

Hitmenillä oli tuolloin treenis Harjun nuorisotalolla (joka sopi mulle varsin hyvin, kun mä asuin tuohon aikaan viereisellä kadulla). Sovittiin treenit ja kokeiltiin. Mä tykkäsin heti meiningistä, biiseistä ja niistä tyypeistä! Ihan helvetin tervettä meininkiä. Ei mitään egoilua, ei starailua, ei sekoilua. Eikä kukaan käyttänyt kiellettyjä päihteitä! Tosi rento meininki. Mä olin ihan innoissani.

Ja vielä enemmän olin innoissani siitä, kun jätkät suostuivat ottamaan mut bändiin! Mun oli kai tarkoitus helpottaa Jyrkin kitarointia, mutta eihän siinä niin käynyt, pikemminkin päinvastoin. Jyrki joutui itse soittamaan lähes kaikki piipaa/tilulilu -jutut. No mä tein sitä mitä osasin parhaiten, eli soittaa komppikitaraa.

Bändin jätkistä Jyrki ja Ari olivat vähän niinko älykköjä, hyvällä tavalla. Molemmat opiskeli tuohon aikaan yliopistolla. Tuntui, että miettivät tarkkaan mitä puhuivat, ja puhuivat älykkäistä asioista ja tavallisista asioista älykkäästi. Ja jos ei ollut tarvetta puhua, olivat hiljaa.

Basisti Mikko oli mun mieleen, kunnon perinteinen suomalainen murahtelija. Ei turhaan höpötellyt, jos paikalla oli ulkopuolisia. Mikosta jäi aina se kuva, että silloin kun se sanoi jotain bändin asioista, silloin kannatti kuunnella. Mikko ja mä oltiin selkeästi duunariosastoa, vaikka kyllähän Jyrki ja Arikin tekivät (akateemisia) töitä opiskelujen ohessa.

Pikku uutinen Rumbassa.

Mua ei haitannut yhtään, että liityin Fucking Worldin jälkeen “vähemmän tunnettuun” bändiin. Ja että “joutui” aloittamaan kaiken alusta, melkein nollapisteestä; Hitmen 3 oli kuitenkin suhteellisen uusi bändi. Ainut levytys oli Stupidojen kautta vuoden 1990 lopussa tullut March & Die -7" EP.

Nyt jälkikäteen kun ajattelee Hitmenin aikaa, niin se oli kovin repaleinen. Rumpaleita vaihtui, Jyrki oli pariin otteeseen ulkomailla opiskelemassa pari vuotta yhteensä, sitten Mikko muutti Brysseliin, mä vaihdoin kitarasta bassoon… Mutta mennään nyt edes jokseenkin aikajärjestyksessä tää stoori. 

Aloitettiin heti tiukka treenaaminen, koska mun ensimmäinen keikka Hitmen 3:ssä oli alle kahden kuukauden päästä siitä, kun Fuckarit soitti viimeisen keikkansa. Nopeaa toimintaa. Ja nopeita oli ne Hitmenin biisitkin. Oli ihan helvetin nastaa soittaa taas nopsaa punkkia. Ja riisuttua sellaista. Biiseistä oli karsittu kaikki ylimääräinen pois. Paluu perusasioihin. Ja siitähän minä tykkäsin. Olenko varmasti maininnut tarpeeksi useasti, että tykkään soittaa nopsaa punkkia?!?

Ihan ekoissa treeneissä kysyin yhden biisin jälkeen, että laulaako Jyrki siinä jotain “lovesta”, niin kuin olin kuulevinani. No ei laulanut, biisin nimi oli Malicious Damage. Ja niin kuin mä olin kuulevani, että Jyrki laulaa jostain tosi kivasta ja ihanasta aiheesta. Myöhemmin kyllä huomasin, ettei Jyrkin tekstit olleet kivoja ja ihania, mutta ikuinen romantikko minussa halusi kuulla juuri tuossa biisissä kivoja juttuja.

Toisinaan treenit Harjulla oli hauskoja; viereisessä huoneessa treenas Tarharyhmä, jota jäätiin välillä kuuntelemaan. Mä tykkäsin Tarharyhmästä tosi paljon.

Aika nopeasti mun bändiin tulon jälkeen oli puhetta, että tehtäis mini-LP. Sovittiin, että mennään elokuun alussa jälleen kerran Studio Equaliziin Kirvesmäen Antin kanssa. Heh. Kuulostaako tutulta: levy-yhtiönä Stupidot, studiona Equaliz ja äänittäjänä Antti Kirvesmäki? Niin minustakin. Kyllähän Stupiot joskus naureskeli, ettei tosta perkeleen punkkarista pääse millään eroon.

Hitmen 3: Näkä, Ari, Jyrki ja Mikko.

Nämä mini-LP:n äänityssessiot toimi ihan eri tavalla, kuin Fucking Worldin kakkoslevyn äänitykset vuotta aiemmin. Soitettiin biisit sisään ilman ihmettelyjä. Tosin basisti Mikko ei ikinä tykännyt olla studiossa. Näin Mikko sanoi eräässä Rumban haastattelussa myöhemmin: “...mutta kyllä levynteko on vielä keikkailuakin vittumaisempaa.” Taattua Mikkoa.

Ja voi hitto sitä Arin rummuttelua. Se oli aika pitkälti Buzzcocks-tyylistä paukuttelua. Ja bassari pomputti välillä miten sattuu. Sitä rummuttelua ihmetteli moni muukin mun lisäksi. Mutta hyvin Ari soitti, ja se sopi Hitmenin musiikkiin tosi hyvin, ei siinä mitään. Arin historiastahan löytyy sellainen bändi kuin Syyskuu, jonka pitkäsoittoa ei kyllä pysty kerralla kokonaan kuuntelemaan niiden soundien takia.

Jyrkillähän oli 1980-luvulla ollut Järjen Ääni ja Segajuk -bändit Saarijärven aikoihin. Soitti hetken aikaa myös Maaseudun Tulevaisuudessa. Helsingissä ennen Hitmeniä sillä oli muistaakseni Zlonk -niminen bändi. Ja soittihan se rumpuja mikä-sen-bändin-nimi-nyt-olikaan, jossa Oze lauloi. (Tääkin asia selviäisi jos menisin Punkmuseon arkistoon kaivelemaan, mutta enpä mene. Menkää te.)

Jyrki, Näkä, Mikko ja Ari.

Mikolla oli aikoinaan ollut Depressio-niminen bändi. Muista bändeistä en sit tiedäkään. Pitääkin joskus kysyä siltä. Soitettiin Klimaxin (vai Viimeisen Rakkauden?) kanssa 1985 tai 1986 Mikon järkkäämissä bileissä Suolahdessa, jossa soitti myös Järjen Ääni. Soittikohan siellä myös Depressio? En muista. Mutta sieltä asti ollaan tiedetty toisemme.

Tehtiin Hitmenin kanssa kohtuullisesti keikkoja, varsinkin Helsingissä. Ja toisinaan keikkojen jälkeen mentiin Kipin (Timo Kiippa) luo jatkoille. Kipillä kun oli yleensä viinaa, mies kun joutui matkustelemaan työnsä puolesta aika paljon. Se kiinalainen Tequila kummitteli monen monta kertaa. Tuntui, ettei sitä saanut tuhottua millään. Kylläpä se olikin pahaa, huh.

Kipihän jeesasi meitä levynkansien kanssa. Sillä kun oli hienot tietokoneet ja ohjelmat jo tuohon aikaan. Taisi ottaa myös valokuvat meidän julisteeseenkin. Kipi on hieno mies!

Turun Tinatuopissa kesällä -91

Jossain vaiheessa Mikolla pamahti jalat toimimattomaksi. Mies ei pystynyt kunnolla kävelemään. Tehtiin joku keikka niin, että Mikko istui, tai nojasi baarijakkaraan soittaessaan. Muuten ei olisi pystynyt seisomaan. Joutui kävelemään kävelykepin kanssa, ja huonosti silloinkin. Kävi muutamallakin lääkärillä, eikä kukaan osannut sanoa mistä ongelma johtui. Kunnes yksi lääkäri sanoi suoraan, että se johtuu jostain viasta keuhkoissa, kun jalat ei toimi. Onneksi löysivät lopulta syyn ja saivat miehen kuntoon.

Mini-LP Perfect Copy julkaistiin syksyllä 1991 ja sai varsin hyviä arvioita. Soiteltiin keikkoja ja tehtiin joitakin lehtijuttuja. Rumban haastis oli hauska, kun kukaan ei oikein puhunut mitään. Kattelin aikani sitä hiljaisuutta ja ajattelin, että pakkohan jonkun on jotain puhua ja aloin itse höpöttämään kaikenlaista. Tää oli sikäli outoa, koska olin Fucking Worldissä ollut haastatteluissa aina täysin hiljaa.

Ton Rumban jutun otsikkona olikin "Hiljaisten miesten raivo". Todella osuva otsikko.

Mehän soitettiin muutamaa Wiren coveria, esmes 12XU ja Outdoor Miner. Jossain vaiheessa tehtiin yksi keikka, jossa soitettiin pelkästään Wireä. Ai helvetti, kun oli kova sessio saada parikymmentä lähes tuntematonta biisiä haltuun tosi nopeasti. Mä en ollut bändiin jostain syystä koskaan tutustunut niitä paria tunnetuimpaa biisiä enempää. Tän session jälkeen piti ottaa Wire haltuun, loistava bändi! Varsinkin alkuvaiheessa.

Wire-keikalla oli komeaa, kun Jyrkillä oli sanoituslappuina Wiren levyjen sisäkannet, joissa ne sanat oli printattuna. Siinä se keikan aikana käänteli niitä kansia ja etsi oikeita kohtia. Soitettiin siis Wiren kahden ekan levyn biisejä. Loistavia biisejä.

Mini-LP:n mainos Rumbassa

Soitettiin lokakuun alussa 69 Eyesin treenikämppäbileissä. Menin ennen keikkaa lähistöllä asuvan työkaverini Hempan luokse aloittelemaan. Ja kylläpä me aloiteltiinkin hyvin. Niin hyvin, että kun piti alkaa soittamaan, niin mä en saanut kitaraa vireeseen. Edes viritysmittarilla. Bazie sen sit viritti mulle. Mutta eipä siitä ollut juurikaan hyötyä, kun en jumalauta pystynytkään soittamaan. En siis yhtään. Kädet eivät vaan toimineet.

Olin juonut tuona päivänä väkeviä, niinko viskiä, niin sehän pisti kädet off-asentoon. Olipa outoa. Pää kyllä toimi, mutta kädet vaan roikkuivat toimettomina. Noh, pistin sitten kitaran veks ja menin yleisön sekaan katsomaan, kun pojat jäivät soittamaan. Ei vaan aina natsaa.

Onneksi ei ollut mikään “oikea” keikka. Ja naureskellen muut ton homman otti.

Eka vuosi Hitmen 3:ssä oli takana. Olipa ihan hiton hieno vuosi, noin niinko rokkimielessä, omassa elämässä kaikki ei ollutkaan ihan niin hienoa, mutta palataan siihenkin hiukan myöhemmin.

Lisäys: Huvitti, kun tsekkasin Hitmenin loppuvuoden -91 keikkoja. Keikkapäivät oli tiistai, maanantai, maanantai, keskiviikko, torstai ja lauantai. Eipä nykyään taideta enää tehdä keikkoja ihan jokaisena viikonpäivänä.

24. Leikin loppu (The Fucking World)

1990-1991

Oltiin siis sovittu Stupido Twinsin kanssa, että siirrytään heidän talliin. Ja kuten aiemmin kerroin, niin samalla päätettiin myös jyrätä Lepakolla äänitetyt sessiot ja aloittaa kakkos-LP:n teko alusta. Tulevan singlen biisit otettiin kuitenkin noista Lepakon sessioista. Tässä vaiheessa, tai saattoi olla jo aiemminkin, Kirvesmäen Antti tuli äänittäjäksi/miksaajaksi.

Single Day by Day / Godtrap julkaistiin helmikuussa. Mä itse olin alkuvuoden muissa ympyröissä (sain ensimmäisen lapsen helmikuun alussa), eli en osallistunut sinkun miksaukseen, tai mihinkään muuhunkaan millään tavalla. En edes tiedä/muista missä se tehtiin loppuun. Olisiko ollut siellä Lepakolla? Jossain vaiheessa mulle vaan tyrkättiin sinkku kouraan ja mä katoin, että jaa, tällainen siitä sit tuli.

Sinkun b-puolella soittaa saksofonia Antti Seppo. Olikohan siinä biisissä kans lehmänkello? Huh.

Me oltiin jotenkin saatu välit poikki myös keikkamyyjän Welldonen (entinen S-Tuotanto) kanssa. En oikeasti muista/tiedä mikä kuvio siinä oli, mutta tästä eteenpäin meitä möi Niina, joka oli aiemmin ollut Welldonellakin töissä. Osaksi myös tästä johtuen meidän keikat väheni valtavasti. Toki me haluttiin myös keskittyä uuden levyn tekemiseen. Kun oli tottunut tekemään keikkaa koko ajan, niin keikkailemattomuus oli tosi tylsää aikaa. Noh, olihan meistä kolmella juuri joko tullut, tai tulossa jälkikasvua, eli kotonakin olisi ollut hyvä olla edes joskus...

Tuosta keikkamyyntisotkusta oli maininta Rumban haastattelussa myöhemmin. "On aika vittumaista huomata saavansa kusipääbändin maine, kun toiset tekee ohareita ja me ollaan täysin tietämättömiä siitä, mitä tapahtuu."
Jossain muussakin yhteydessä oli maininta siitä, että meille myydyt keikat meneekin jollekin toiselle bändille. Mulla itsellä ei ole muistikuvaa/tietoa oliko asia näin.

Aloitettiin uusien sessioiden tekeminen vanhassa tutussa Equaliz studiossa Kirvesmäen Antin johdolla.
Nää sessiot olivatkin sitten ihan eri meininkiä, mihin aiemmin oltiin totuttu. Kukaan ei oikein ottanut tilannetta haltuun, tehtiin kaikki "vihdoinkin" itse, ilman sitä ilkeää tuottajaa, joka sanoo mitä pitää tehdä. Voi kun siellä olisikin ollut joku hiukan katsomassa meidän perään.

Rytmiryhmä halusi soittaa pohjat kahdestaan, “ettei kukaan pääse sanomaan, etteikö olisi taimissa”. Hmm, mun mielestä biisit saa nopeutua tarvittaessa, jos on hyvä meininki päällä ja jos se sopii biisiin. Sleebaaminen taas on ihan eri juttu (siis, että biisi hidastuu/laiskistuu). Mun mielestä biisien pohjat jäi hiukan kliiniksi, enkä todellakaan ole tyytyväinen kaikkien biisien tempoihin. Osa menee ihan liian hitaasti. Mutta suurin ongelma oli siinä, ettei biisejä soitettu bändinä sisään. En tiedä kuuleeko tavan kuulija sitä, vai onko se vaan mun omassa päässä. Luulen kuitenkin, että biiseihin olisi saatu ihan erilainen lataus jos oltais soitettu ne kimpassa, eli livenä purkkiin.

Me haluttiin Janin kanssa räimiä levylle kitaroita, mutta jotenkin niitä soittaessa oli jo sellainen tuntuma, että biisien kertsit ei nouse/lähde lentoon tarvittavalla tavalla. Koitapa siinä sitten kitaraa soittamalla saada biisi lentoon…

Fuckareiden yksi tavaramerkki oli vahvat laulut taustalauluineen. Ja kyllähän pojat paljon lauloivatkin tälle levylle. Pääosin hyvää laulua, mutta on siellä aika paljon kehnoakin laulantaa. Jani esimerkiksi halusi miksausvaiheessa laulaa joitain juttuja uusiksi. Se oli mun mielestä virhe. Ajatukset oli jo täysin miksauksessa ja ne nopeasti kokeillut uudet jutut ei vaan tuntunut toimivalta. Mutta sinne ne levylle jäi. Ymmärrän kyllä Janin pointin, että haluaa levylle just oikeat sanoitukset, kun niitä on paljon mielessään pyöritellyt. Saattaisi muuten tekstittäjänä ja laulajana jäädä harmittamaan. Noh, nyt jäi ihan muut asiat harmittamaan.

Rumpali Jypä lauloi levylle paljon juttuja, hyvä laulaja kun on. Osa niistä toimii todella hyvin, osa ei yhtään. Joistain hänen laulamistaan jutuista tulee valitettavasti mieleen päihteiden käyttäjän ärsyttävä nariseva ääni.

Myös jotkin Janin ääntämykset särähtää edelleen korvaan. Esim. 'boogeyman'. Nyt siellä yhdessä biisissä lorvii letkeä boogie-mies, eikä pelottava mörökölli. Tästä sessioissa mukana ollut Puka Oinonen mainitsi biisin kuullessaan, mutta Jani vaan nauroi ja oli sitä mieltä, että se on hyvä just noin. Ehkä se sillä hetkellä tuntui hyvältä idealta, mutta ei näin jälkikäteen kuunneltuna, eikä varsinkaan tavallisen hemmon mielestä, jolle “vitsi” ei aukea.

Niin, Puka tuli soittamaan levylle kitaroita. Oltiin todettu, että mies on Suomen tyylikkäimpiä ja parhaimpia soittajia, eli tottakai hänet piti saada mukaan levylle. Mutta eihän meillä ollu mitään ajatusta mitä Pukan olisi pitänyt soittaa. Sanottiin vaan, että vedä vaan jotain, sillain "Pukamaisesti". Kyllähän Puka sitten soittikin hienosti.

Pyydettiin myös Shadowplayn Marcoa soittamaan trumpettia joihinkin biiseihin. Ja sama juttu ku Pukalla, “soita nyt jotain johonkin”. Kyllähän Marco ja Puka oli jo silloin niin ammattimiehiä, että pystyivät soittamaan hyviä juttuja vajavaisesta ohjeistuksesta huolimatta.

Kuva: Pentti Hokkanen

Noi sessiot oli kyllä aikamoiset pilvisessiot. Tuntui, että hemmot oli koko ajan ihan pöllyissä. Sekavaa meininkiä se kyllä oli. Taisi olla bändillä homma hukassa pahemman kerran. Kirvesmäen Antti teki sen mitä pystyi, ja koitti pitää sessiot edes jotenkin kuosissa.

Lopputulema olisi voinut olla kaikkeen siihen sekoiluun nähden vieläkin huonompi. Ja ne sessiot vaan lykkääntyi ja venyi. Ja samalla venyi siis levyn julkaisukin. Alun perin levyn piti tulla maaliskuussa, mutta tuli lopulta vasta lokakuussa.

Noissa sessioissa äänitettiin eräskin Coke -niminen blues (!!!) -biisi. Mä en oikeasti osannut soittaa perinteistä bluesia/rokkia, joten en suostunut soittamaan tossa biisissä. Ja oli se biisikin ihan kauhea mun mielestä. Hyvä, että kieltäydyin, olisi saattanut mun punkin soitto "kontaminoitua" ja ties mitä siitä olisi seurannut. Olisinkohan mä alkanut boogie-mieheksi ja innoissani opetellut soittamaan sooloja? 

Maaliskuun lopussa soitettiin keikka Vanhalla. Pyydettiin Antti Seppoa mukaan soittamaan pariin biisiin saksofonia, Anttihan siis soitti meidän Day by Day -singlen B-puolen biisissä Godtrapissä fonisoolon.

Keikat yleensä aloitettiin Rockabilly-nimisellä biisillä, jonka Jypä aloitti rummuilla yksin ja sit Kenttu meni bassonsa kanssa mukaan. Me kitaristit odoteltiin lavan sivussa aikamme ja jossain vaiheessa mentiin räimimään sinne sekaan.

Tällä kertaa biisin alettua odottelin siinä lavan takana Antin kanssa, kun Ana kysyi multa, että "mikä laatikko?".

Mä olin, että häh?!?!

Antti huomasi, etten tajua laatikko -hommasta yhtään mitään, joten kysyi perään, että "mistä sävellajista tää biisi menee?"

Mä olin taas, että häh, mikä on sävellaji?

Lopulta Antti kysyi, että mistä soinnusta kertsi menee.

Mä vastasin, että ei tässä biisissä oikein ole kertsiä.

Siihen Antti jo hiukan turhautuneen oloisena, että "no, kerro mikä on eka sointu".

No nyt mäkin pääsin kärryille: "se menee E:stä!"

Ai miten niin en muka ole ammattimies?

Toukokuun lopussa oli keikka Vammalassa. Keikkapäivä oli lauantai. Tiesin, että osa porukasta oli reissussa ja tulevat omia kyytejä keikalle. Oltiin sovittu, että tullaan Kentun kanssa kimpassa Helsingistä. Perjantai-iltana tuli soitto, että sori vaan, mutta joudut nyt jotenkin hoitamaan itsesi Vammalaan, Kenttu ei olekaan Helsingissä.

Kiva, kiva. Milläs perkeleellä mä nyt sinne Vammalaan pääsen persaukisena?!? Tuo oli vielä aikaa ennen internettiä, eli junien/bussien aikataulua ei selvitetty niin helposti ja nopeasti kuin nykyisin.

Tiesin, että samalla keikalla soittaa Little Mary Mixup. Eli ei muuta kuin metsästämään niiden numeroita. Onnistuin lopulta saamaan jonkun tytöistä kiinni ja sain sovittua, että pääsen heidän kyydillä Vammalaan. Pakko myöntää, että hetken kävi mielessä, että soittakaa keskenään keikkanne, perkele.
Keikalla (jossa miksaajana oli eräskin Horto) oli kuulemma ollut jotain ihme vääntöä yhdellä meidän bändin jäsenellä. Kuulin vasta vuosia myöhemmin asiasta. Jotain tappelun tynkää oli ilmeisesti ollut. Ihan perseestä tuollainen.

Kuva: Pentti Hokkanen

Kesällä haluttiin mennä Janin kanssa Puntala Rockiin soittamaan, mutta Jypä halusi mennä kalaan ja Kentullakin oli jotain muuta puuhaa, tai sit niitä ei vaan huvittanu lähteä punkkibileisiin soittamaan.
Sovittiin sit Janin kanssa, että otetaan tuuraavat ukot kehiin. Basistiksi pyydettiin mun vanhaa bändikaveria ja Fuckareiden roudaria/kuskia Kemisen Timoa, rumpuihin tuli yksi Lepakossa hengaileva hemmo, joka treenas rumpujen soittoa koko ajan. Mä luulen, että se taisi asua Lepakossa silloin. En enää muista sen tyypin nimeä. Kolmanneksi kitaristiksi pyydettiin yhtä Killiä.
Treenattiin lyhyehkö setti nopeasti kasaan. Taidettiin soittaa keikalla kaikki meidän hitaimmat ja huonoimmat biisit, heh. Noh, piti saada joku bändi aikaiseksi, että sai hyvän tekosyyn lähteä Puntalaan juopottelemaan (ihan kuin sinne ei olisi voinut lähteä pelkästään turistimeiningillä). Oltiinhan me oltu siellä soittamassa myös edellisenä kesänä, silloin ihan oikealla kokoonpanolla.
Tuolloin Puntalan yksi puuhamiehistä oli Hyvönen, joka sekoili Klimaxin ekalla keikalla aikoinaan Pieksämäellä. Hyvöseltä ostin sit pari viinipulloa, ja kun meidän soitto oli ohi jo hyvissä ajoin, niin toki aloin kippaamaan sitä viiniä.

Se oli virhe.

Sillä myöhemmin samana iltana siellä soitti eräskin Snuff. Eihän mulla ole mitään muistikuvaa koko bändistä. En ole siis varma näinkö bändin vai en. Mitään en kyllä muista. Silloin ajattelin, että mikäpä tuossa, onhan noita bändejä nähty, mutta kun useat kaverit kehuivat kyseistä orkkaa, niin pitihän minunkin siihen tutustua. Ja perkele, sehän on yksi hienoimmista bändeistä ikinä! Tuleva bändikaveri Huotarin Jyrki oli lähtenyt katsomaan niitä seuraavana päivänä Turkuun, kun oli niin tykästynyt. Mulle kävi taas samalla tavalla kuin aiemmin New Model Armyn kanssa. Pöh.

Snuff on edelleen näkemättä livenä. Jospa tässä jossain vaiheessa saisi korjattua asian.

Kesällä päästiin jotain kautta Bornholmiin, Tanskaan soittamaan. Siellä oli jotkut isot festarit, hippimeinkinkiä, maailmanparannusta. Ja hyvä meininki. Siellä oli myös Jalla Jalla, Kadotetut Greenhouse AC ja vaikka mitä. Viisi päivää kestävät bileet. Kaikki keikat soitettiin ulkolavoilla. Siellä oli aika vapaa meininki soittojen suhteen. Mekin sovittiin yhtenä päivänä Jalla Jallan ja muiden soittajien kanssa, että mennään kimpassa soittamaan keikka ihan ex tempore -meiningillä. Sillä keikalla olikin sitten mukana jos jonkinlaista kolistelijaa, lava täynnä porukkaa. Basistimme Kenttu oli kävellyt siinä teltan ulkopuolella ja ihmetellyt, että kylläpä kuulostaa musiikki jotenkin tutulta. Sit tajusi, että sehän on oma biisi. Ja ei muuta ku mukaan soittamaan. Noi oli sellaiset jamit mitkä mullekin kelpas.

Viimeisenä päivänä ennen laivan lähtöä Jypä meni pakkaamaan majapaikkaan kamojaan ja sanoi siinä samalla pikkasen vielä pötköttävänsä. Sanottiin kyllä, että älä nukahda, jäät vielä laivan kyydistä. Ei kuulemma ole pelkoa moisesta, kuului vastaus.

Ja niinhän siinä kävi, että terminaalissa odoteltiin Jypää aikamme ja lopulta siirryttiin laivaan. Ei näkynyt miestä missään, siellä se majapaikassa varmaan nukkuu, ajattelimme.

Laivan lähdettyä olimme varmoja, että sinne jäi rumpali Bornholmiin, mutta niin vain hetken kuluttua Jypä löysi meidät ja kertoi kuitenkin nukahtaneensa ja oli herännyt aivan viime tipassa. Oli juossut terminaaliin ja oli päässyt laivaan ovien jo mentyä kiinni. Oli kuulemma ollut ihan minuuteista kiinni.

Bornholmissa.
Kuva: Jari Mikkola

Paluumatkalla osa meistä jatkoi juopottelua. Ja kuinka ollakaan, Kadotettujen Tapsalla oli viskipullo! Mikä riemu siitä syntyikään. Mutta jotenkin se pullon suu meni avatessa rikki. Ihmeteltiin siinä, että mitäs nyt. Mieli tekisi juoda, mutta jos siellä on lasinsirpaleita seassa. Mikään ei ole fiksumpi kuin janoinen juoppo. Ei muuta ku sukka pois jalasta ja sen läpi siivilöitiin se viski toiseen pulloon. Ja hyvää oli! Olinhan mä kuitenkin käynyt kerran suihkussa sen viikon aikana. Ja taisin vaihtaa vaatteetkin samalla. Muistaakseni.

Kesällä otettiin promokuvia Hokkasen Penan kanssa Vanhankaupungin koskella. Huvitti, kun yhdellä meistä oli kauhea krapula. Mun mielestä se näkyy aika selvästi noista kuvista.

Tulevan levyn kansienkin kanssa oli vääntöä. Bändillä ei itsellään ollut mitään ideaa, tai edes mielenkiintoa alkaa hahmottelemaan kansia. Levyn nimeäkin ihmeteltiin pitkään.
Lopulta Stupidojen Joose ehdotti kannen kuvaksi niiden Venäjältä (vai Tallinnasta?) salakuljettamaa kuvaa palavasta kirkosta. Se sopi kaikille. Levyn nimikin löytyi lopulta: Gun Policy.

Kun kaikki näytti vihdoin olevan kunnossa levyn julkaisua ajatellen, niin eikös tehtaalta tullutkin versio, jossa kannen kuva on väärinpäin. Näitä virheellisiä painoksia kerkesi menemään Oskun Divarin (ja mun) kautta jonkun verran. Vedettiin painos äkkiä takaisin ja jälleen odoteltiin tovi, että saatiin levy oikealla kannella ulos.

Lokakuun puolessa välissä soitettiin julkkarikeikka Bottalla. Pyydettiin taas Marcoa soittamaan trumpettia muutamaan biisiin. Nää oli hyvät bileet.
Stupidot lupasi juottaa bändiä. Me ajateltiin, että nyt on piikki auki ja kaljaa virtaa. Noh, ukot toi takahuoneeseen meille Viru Valge -vodkapullon. Hyväähän se oli sekin. Kiitti vaan.

Tehtiin aika paljon pressiä levyn tiimoilta. Vielä tuntui olevan kiinnostusta bändiä kohtaan, vaikka oltiinkin levyn kanssa vuosi myöhässä. Ja tässä vaiheessa olisi pitänyt olla kunnon keikkamyyjä, että olisi saanut keikkailemalla tuettua levyn julkaisua.

Soitettiin lokakuun lopussa Tullikamarilla Amnestyn tukibileissä. Olin sopinut, että menen kaverini Ikosen Peten luokse yöksi. Taas osui kuntopiikki vinoon. Pete sai kantaa mun kitaran -ja minut- kotiinsa. Oli sillä ollut raahaamista. Aamulla hävetti. Ja sit junalla takaisin Helsinkiin. Samaan junaan osui myös Jypä, kauheassa kunnossa edelleen. Tuli kauhia härdelli, kun Jypä oksensi junan eteiseen ja konduktööri osui just paikalle. Siivoamalla taisi selvitä. Ja kauhealla huudolla.

Levyn julkaisun jälkeen, kun hommat ei lähtenytkään samalla tavalla lentoon kuin ekan levyn kanssa, ja kun tuli joitain negatiivisiä arvioita, alkoi osalta porukasta kiinnostus hiipumaan. Tai sitten mukaan tulivat “hevimmät” harrastukset? Muistan muutamankin kerran olleeni Janin kanssa kahdestaan treeniksellä odottamassa muita. Eivät tulleet.

Keikkojakin oli vähänlaisesti. Uusia biisejäkään ei taidettu juurikaan treenata.

Homma alkoi selkeästi olemaan loppusuoralla.

Lopetettiin vuosi -90 "perinteisesti", eli soitettiin kaksi peräkkäistä päivää Backstagella.

Alkuvuodesta -91 soitettiin Helsingissä Horizont -ravintolassa bändin viimeinen keikka. Olikohan meillä siinä vaiheessa jo kutinaa, että se on viimeinen keikka? Saattoi olla. Se keikka oli itse asiassa helvetin hyvä.

Ja tiedättekös mihin The Fucking Worldin julkinen ura loppui?

Torvisoittoon saatana!

Oltiin sovittu, että jos saadaan kaksi encorea, niin mennään puhaltamaan aikoinaan Tallinnasta ostamiin pioneeritorviimme niin perkeleesti. Eihän me mitään osattu niillä soittaa, mutta kauhia mekkala niistä lähti. Jypä ja Kenttu eivät suostuneet tulemaan mukaan, joten mentiin Janin kanssa kaksistaan jättämään viimeiset jäähyväiset torvien sulosoinnuilla.

Oltiin itse järkätty toi Horizontin keikka ja siellä olikin ihan pirusti porukkaa ja hyvä meininki. Oze oli siellä lipunmyynnissä ja Salmisen Timppa auttoi kamojen kuljetuksessa, Keminen lavaroudarina. Salmiselle jäi vahingossa mun torvi ja kun vuosien jälkeen muistin kysyä siitä, niin Timppa oli jättänyt sen jonkin vaaran merkiksi johonkin mereen. Tai jotain. En enää muista. Mutta kuulemma torvi teki hyvän teon.

Keikan jälkeen mä nappasin osan rahoista ja kävin maksamassa - ensimmäistä ja viimeistä kertaa? - Hopposelle treenikämpän vuokraa. Mä en ainakaan itse muista ikinä antaneeni rahaa treenivuokraan. Yleensä ne kuitattiin niin, että tehtiin keikka Lepakossa, tai muualla Elmun tapahtumissa. Tai sit joku meistä hoiti asian kaikkien puolesta (tätä epäilen vahvasti).

Pian Horizontin keikan jälkeen sovittiinkin, että eiköhän tää ollut tässä. Muistaakseni ei edes kokoonnuttu porukassa päättämään asiasta. Se vaan tapahtui.

Heh, ennen asian julkistamista mä pummasin Tavastialla kaljaa joltain Rumban toimittajalta luvaten, että saat hyvän jutun Nisse Mannerheimiin. Ja niinpä Nisse osasi kertoa hajoamisesta ennen kuin edes levy-yhtiön sedät siitä tiesivät. Ja mä sain kaljaa.

Rumba uutisoi myös virallisemminkin bändin hajoamisen.

Mitäs mulle jäi käteen The Fucking World -vuosista 1986-1991?
Ihan helvetin hienoa aikaa! Sai tehdä sitä mistä tykkäsi, eli soittaa punk-rokkia! Tehtiin paljon hyviä keikkoja, hyviä levyjä. Tutustuin moneen hienoon ihmiseen. Sain olla mukana pienenä osana Lepakon historiaa. Saatiin autettua Stupido Records alkuun (eikä onneksi saatu sitä nurin ei-niin-hyvällä-levyllä-kuin-oli-tarkoitus).

Fuckareiden kanssa sain maistaa pienen palan kuuluisuutta. Se oli ihan jees, mutta ei se merkannut mulle sen enempiä. Mielestäni mulla on aina ollut terve suhtautuminen kuuluisuuteen, ja varsinkin siihen jos sitä ei ole. Mä olin niin saatanan ujokin tuolloin, että ei noi pressijutut ollu mua varten. Toki oli hienoa olla paikalla mukana, mutta ei mulla tuolloin ollut juurikaan mitään sanottavaa. Tai en siis uskaltanut sanoa mitään.

Osa bändin jäsenistä halusi murtautua ulos punkin saarakkeesta isoksi bändiksi. Kai se ns. (jonkin asteinen) breikkaaminen oli suht lähellä. Näin ainakin on "isot pojat" myöhemmin kylillä puhuneet.

Joskus aikoinaan olin sitä mieltä, että Fuckarit meni vähän väärille urille, kun baareissa ja keikoilla oli paljon tunnettujakin hemmoja "opastamassa" ja "neuvomassa" kuinka kannattaa toimia, ja ehkä me, tai ainakin osa meistä alkoi kuunnella näiden ulkopuolisten neuvoja. Yllättävän paljon oli selkään taputtelijoita.

Perkele, oltaisi vaan uskottu itseemme ja tehty sitä mitä parhaiten osattiin, eli soittaa sitä hiton punk rockia.
Ja kai me ihan itse oltiin isomman menestyksen esteenä.
Pokon historiikki -kirjassa Epe Helenius toteaa mm. näin: "Se oli todella hyvä bändi ja sellaista jälkipunkkirähinää metallisella otteella (metallinen ote, wtf kysyy blogisti?!?). Ne teki meille kohtuullisen hyvän levyn. Pitkäänhän Fucking World ei meillä viihtynyt ja se on niitä harvoja bändejä, joka on meiltä ovet paukkuen lähtenyt. Janille ja mulle tuli oikein perustavaa laatua oleva riita kustannussopimuksista." Kirjassa lukee myös näin: "Helenius kiteyttää Fucking Worldin olleen lahjakas bändi, mutta havaittavissa oli asenneongelmia, jotka tekivät bändistä oman menestyksensä pahimman esteen."

Jani oli - ja on edelleen - yksi hienoimmista ihmisistä mitä tunnen. Jani opetti mulle paljon, sekä kitaransoittoa, että asennepuolen juttuja. Vaikka mulla onkin rytmiryhmän kanssa myöhemmin välit katkenneet, niin kyllä mä niitä kunnioitan soittajina. Ja olen niille kiitollinen siitä, että sain olla mukana lähes alusta loppuun asti, vaikka en soittajana ollutkaan samalla tasolla kuin muut bändissä käyneet kitaristit.

Tää oli hyvä ponnahduslauta uusiin seikkailuihin.

Jani J Roppola - laulu, kitara

Näkä - kitara

Kenttu - basso, laulu

Jypä - rummut, laulu

Jape - kitara (R.I.P.)

Toni - kitara

Ikonen - kitara