13. Suklaakiisseli -EP (The Fucking World)

1987

Turun Palo oli julkaissut vuonna 1986 Fucking Worldin "esiasteen", tai pikemminkin edeltäjän, FSF:n ja Viimeisen Rakkauden split-ep:n. Yhteistyö koettiin puolin ja toisin sen verran antoisaksi, että Turun Palon kanssa sovittiin uuden, nyt ihan oman EP:n tekemisestä. Levyn tekoa suunnitellessa Jani näki TV:stä, tai kuuli jostain Leidénin Hannusta (Havana Blacks), että siinä ois kova mies tuottajaksi. Saatiin kaivettua miehen numero jostain, joten ei muuta kuin saman tien soittamaan Hannulle. Nähtiin Hannu muutaman päivän päästä Tavastialla, ja hetken juteltuamme sovittiin, että mies tulee tuottamaan meidän tulevan EP:n. Palkkiona annettiin Hannulle ja äänittäjä Ari Hämäläiselle viskipullot. En muista saiko Hannu mitään muuta palkkiota tuottajana olemisesta.

Juuri ennen studioon menoa Tammisen Jape (RIP) liittyi bändiin. Japehan soitti Pieksämäellä Janin Romanttisessa Sementissä, sekä aiemmin Klunssissa. Tuttu mies siis. Ei keretty soittamaan yksiäkään treenejä Japen kanssa ennen studioon menoa. Kovin tuttua touhua meille. Mutta Jape oli tekijämiehiä, se oli opetellut biisit omin päin, eli ei ollut asian suhteen hätää.

Studiossakin voi olla kivaa. Kitaristikaksikko Näkä ja Jape.

 Kuvaaja tuntematon.

Mentiin äänittämään Human Rights -EP:tä (tai “Suklaakiisseli”-EP:tä, kuten levyä yleisesti kutsutaan) Leidénin kanssa tuttuun Equaliz -studioon. Studiossa oli hyvä ja vapautunut ilmapiiri. Ja se kyllä mielestäni kuuluu levyllä. Yksi parhaita sessioita, missä olen ollut mukana.

Kenttu, Hannu Leidén ja Ari Hämäläinen
Kuva: Katriina Etholén

“Suklaakiisseli” -nimi tulee siitä, kun oltiin Janin kanssa tekemässä/suunnittelemassa EP:n etikettiä kirjapainossa, niin siellä oli joku naistenlehti, jossa oli suklaakiisselin ohje. Meidän mielestä oli hyvä idea laittaa se ohje hiukan muunneltuna siihen etikettiin.

Mukana olleella Turun Palon Jussi Soinisella sattui olemaan mukana kirja anarkismista, myös siitä napattiin hyvältä kuulostavia lauseita etikettiin. Oltiin siis tosi hyvin suunniteltu etikettiä etukäteen.

Kenttu, Hannu ja Jani
Kuva: Katriina Etholén

Kansiahan me ei tehty EP:lle laisinkaan. Haluttiin pitää kustannukset niin alhaisena kuin vain mahdollista. EP:tähän myytiin omakustannehinnalla, muistaakseni 7 tai 8 markkaa kappale, kenenkään ei pitänyt saada levystä voittoa. Paitsi tietty kauppojen, jotka sitä möi. Mutta niillekin sanottiin, ettei sille saa laittaa liian kovaa hintaa. Tai me mitään millekään kaupoille sanottu, Turun Palon tyypithän sen homman hoiti. Mietittiin siis, että tehdäänkö levyyn kannet vai etiketti, niin jostain syystä päädyttiin etikettiin. Ja fontin piti olla mahdollisimman “kaunis” ...ja vaikealukuinen.

Levyn kataloginumeroksi on useissa yhteyksissä virheellisesti mainittu ‘Fucking A’. No, se ei ole se, vaan jos tarkasti katsoo, niin levyn etiketissä ja matriisissa lukee A-puolella ‘Fucking A’ ja B-puolella ‘Fucking A again’. Tää oli mun ajatus kertoa, että kyseessä on levy, jossa on kaksi A-puolta. Ilmeisen huono idea, koska se on tulkittu täysin väärin.

Mullahan oli enemmänkin näitä “outouksia” levyjen kansissa, mutta niistä myöhemmin. Tai no, tän vois tässä vaiheessa kertoa: Mulla oli ajatuksena, että Fuckareiden levyjen puoliskot olisi laitettu niin, että ekassa julkaisussa olisi ollu A ja B -puolet, toisessa C ja D -puolet, ja niin edelleen. Olisi tullut hieno jatkumo. Itse asiassa tällä idealla oltaisi päästy L ja M -puoliin asti. Toki välistä olisi jäänyt I ja J -puolet julkaisematta jääneen singlen takia. Tää idea taisi tulla liian myöhään, eli ekan Pokon sinkun julkaisun jälkeen, eli silloin oli jo myöhäistä. Kyllä minnuu harmitti. Onkohan kyseistä ideaa käytetty kenenkään toimesta?

Ari, Hannu ja Jypä
Kuva: Katriina Etholén

Suklaakiisseli-EP julkaistiin toukokuussa -86. Kävin Katriinan (Etholén, Turun Palon toinen pääpuuhaihminen) kanssa hakemassa levyt Finnvoxilta. Oli hieno tunne saada käsiin vihdoinkin ihan oma levy. Ja se kuulostaa edelleen ihan helvetin hyvältä. Jotkut sanoo, että Fuckarit ei tämän jälkeen päässyt enää samalle tasolle. Se saattaa hyvinkin olla totta. Tuo EP vaan onnistui niin hyvin, siinä on kaikki kohdallaan; biisit toimii, soitto kulkee, Jani laulaa aivan helvetin hienosti ja Leidénin tuotanto on kohdillaan. Tässä vaiheessa lanseerattiin "piipaa"-kitara, joka on kuultavissa esimerkiksi Human Rights ja Shout -biiseissä. Piipaa on pysynyt mun mukana kaikki nämä vuodet.

Oh, It's A Modern Town -biisissä on Janin kehittämä Clash -tyyppinen kitarariffi, joka mun piti soittaa. Ai perkele, että sitä kuviota treenattiin monet kerrat ja kovin hartaasti. En meinannut millään saada sitä haltuun, mutta en antanut periksi. Ja lopulta mä opinkin sen soittamaan. Hatarasti, mutta kuitenkin. Ei ollut helppoa, ei. Toisaalta, vastapainoksi mulle annettiin sit myös ne helpoimmat hommat. Esim. Shoutissa mä soitin pelkästään sitä piipaata. Kysyin treeneissä ihmeissäni, että vedänkö mä ihan oikeasti vaan tätä piipaata. "Joo, joo, anna mennä vaan."

Tältä kuulostaa se hankala Oh, It's A Modern Townin riffi:

Human Rights on monelle ollut se tärkein/paras Fucking Worldin biisi. Ja joo, kyllähän se on biisien aatelia. (Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että vuosia myöhemmin miettiessämme eräälle bändillemme nimeä, sain päähäni sanat Human Rights. Sen perään lisättiin vielä Inc. ja bändillä oli nimi. Mutta tästä lisää myöhemmin.)
En tiedä mikä "nyrjähdys" Janilla oli käynyt tuohon aikaan, kun sai aikaiseksi noin hienon biisi-nelikon. Tämä EP on ehdottomasti yksi parhaita levytyksiä jossa olen saanut olla mukana.

(Kuva napattu Discogsista)

EP:tä painettiin aluksi 1000 kpl, ja myöhemmin 200 kpl lisää. Eka painoksen etiketin väri on punertavan ruskea, toisen painoksen väri on sinertävä. Käsittääkseni molemmat painokset saatiin myytyä suht nopeasti loppuun.

Levyähän myytiin suurimmaksi osaksi kädestä käteen -tyyppisesti. Isoimman työn tekivät tietysti Turun Palon Katriina ja Jussi.

Mäkin sain niitä myytyä esmes saman vuoden Provinssi Rockissa ison läjän. Ja vaikka tarkoitus oli, ettei kukaan ottanut voittoa levyn myynnistä, niin kyllä jotkut ostajat itse halusivat pyöristää hinnan tasarahaksi, eli maksoivat kympin. Joku halusi maksaa jopa 15 markkaa. Kyllähän se mulle sopi.

Ja pentele, sen verran olen hehkuttanut tätä EP:tä, että laitetaan se tähän loppuun kokonaisuudessaan, jos joku sen haluaa kuulla.

EDIT: Tuli vasta nyt mieleen, että vuosia sitten eräs tsekkiläinen tyyppi olisi halunnut julkaista Suklaakiisseli -EP:n uusiksi, mutta tällä kertaa kansien kanssa. Valitettavasti asia ei koskaan edennyt ajatusta pidemmälle.

10. FSF, eli Fucking Finland

1986

Roppolan Jani, tuttu mies muun muassa näistä bändeistä: Blääh, Fucking Finland, Vapaa Kalja ja Romanttinen Sementti, muutti Pieksämäeltä Lempäälän ja Lahden kautta Helsinkiin. Jossain vaiheessa Turun Palon tyypit Katriina Etholén ja Jussi Soininen kysyivät Janilta, josko Fucking Finland, eli FSF voisi tehdä kesällä -86 keikan Turussa ja split-EP:n Viimeisen Rakkauden kanssa.

Jani innostui asiasta ja kysyi mua mukaan bändiin. Tottakai mä lähdin. Olin todella otettu asiasta, olihan Jani yksi eniten muhun vaikuttaneista ihmisistä.

Olin soittanut kerran aiemmin Janin kanssa Fucking Finlandin biisejä. Tämä tapahtui toukokuun lopussa 1984, kun saatiin yhtäkkiä päähämme lähteä Lappeenrannan Monarille katsomaan Kaaosta. Päästyämme perille serkkuni Ilpon (Kinnunen) kyyditsemänä, harmistuksemme oli suuri, kun kuulimme, että Kaaos on joutunut perumaan keikan rumpali Pokon sairastumisen takia.
Jani sai päähänsä, että meillähän on mukana bändi, kun mun ja Janin lisäksi mukana oli Linttu (Kimmo Järvinen), pieksämäkeläinen rumpalimies. Ehdotettiin järjestäjille, että voitais soittaa muutama biisi bileissä, jahka päästäis ensin treenaamaan. Siellähän oli treenikämppä ja siellä kamat, eli ei muuta kuin treenaamaan muutama biisi ja sitten soittamaan. Kylläpä jännitti. Mä soitin tuolla keikalla bassoa. En kyllä muista mitä biisejä tuolloin soitettiin.

FSF Turussa. Näkä, Toby, Jani, Mikko ja Jussi.

Kuva: Katriina Etholén

Takaisin vuoteen 1986. Sovittu keikka oli siis Turussa. Menin Janin luokse Helsinkiin pari päivää aikaisemmin treenaamaan. Tai no, voidaanko sitä kovin treenaamiseksi sanoa… Keikkaa edeltävänä iltana näin ekaa kertaa bändin rumpalin Haapasen Mikon. Basisti Tobyn (Timo Toppari) mä jo tiesinkin entuudestaan Lempäälän jutuista.
Ne “treenit” pidettiin Janin asunnossa akustisesti. Mikko rummutti kapuloilla tyynyyn.

Turun Suurtorilla.

Kuva: Katriina Etholén

Keikka meni hyvin, vaikka olihan se aikamoista hapuilua. Soitettiin muistaakseni osaksi sisällä ja osaksi ulkona, koska silloin oli sateen uhka.
Jani oli sanonut, että keikkapalkkion pitää sisältää matkat ja kymmenen pulloa viiniä. Joku sekaannus siellä Turussa oli, koska viiniä ja viinaa oli paljon enemmän kuin se kymmenen pulloa. Ja sehän sopi varsin hyvin nuorille punkkareille.

EDIT: Tuolla Turun keikalla, joka oli 11.7.1986, soittivat myös nämä bändit: Evulaatio, Painajainen ja Kumikristus.

Splitin biisit, eli Jazz My Time ja Cause I Will Pay About My Woman äänitettiin myöhemmin kesällä Helsingissä Equaliz -studiossa. Ilman treenausta tietty.

Studiossa Jani pakotti kaikki paikalla olevat laulamaan taustakööriä. Kyllä mä siellä olin mukana suuta aukomassa, mutta enhän mä oikeasti mitään laulanut. Mutta Jazz My Timen alussa olevaan vihellyskuoroon mä kyllä osallistuin!



Heinäkuun lopussa oli toinen keikka Liedon Punk Festareilla. Sinne matkaaminen olikin oma tapaus. Olin persaukisena Pieksämäellä. Jani oli luvannut laittaa mulle sen verran rahaa, että pääsen Lietoon. Tuohon aikaan rahaliikenne ei kulkenut kauhian rivakasti ja tottakai kävi niin, etten kerennyt saamaan Janin rahoja. Pääsin kuitenkin kaverin kyydissä Tampereelle ja sain samalta kaverilta sen verran rahaa, että sain ostettua junalipun Turkuun. Turussa Jani olisi vastassa ja hoitaisi loppumatkan.

Noh, persaukisena junaan ja kun olin Turussa, niin olin kännissä ja mulla oli rahaa! Samassa junassa sattui olemaan tuttuja punkkareita, jotka juottivat mua. Ja mulla sattui olemaan mukana jotain seiskatuumaisia joita möin heille. Ei paskempi reissu.

Liedon keikka taas ei ollut ihan parhautta. Jossain vaiheessa keikkaa Janin kitarasta katkesi kieli, joten heitti kitaran veks. Ihan keikan loppupuolella mun kitaraan tuli joku vika, piuha tai jakki tai vahvistin pätki niin paljon, että mietin hetken mitä teen. Näin Janin laulavan yleisön seassa. Kitara veks, ja sinnepä minäkin sekaan. Toby ja Mikko hoitivat soittamisen.

Keikan jälkeen mua ja Jania vitutti ne kitarat. Saatiin päähämme,  että heitetään ne kitarat seinään. Näin tehtiin. Mulla sattui olemaan kova laukku, eli kitaralle ei tapahtunut mitään, mutta Janilla oli vain pussi, joten sen kitaraan tuli jotain vaurioita sen heittämisen takia.

Soitettiin sinä kesänä kolmaskin keikka, nyt Puntala Rockissa. Haapasen Mikko ei päässyt paikalle, joten rumpaliksi tuli Janin ja Tobyn vanha tuttu Köpi (myöhemmin mm. Hank and his Milkmen).

Puntala Rockissa. Rummuissa Köpi.

Kuva: Katriina Etholén

Olikohan oikeasti niin, että FSF teki noilla yksillä olohuonetreeneillä kolme keikkaa ja yhden studiosession?! En ainakaan muista, että oltais treenattu sen enempää.

Myöhemmin syksyllä julkaistiin tuo split-EP. Jani koki jo ennen EP:n julkaisua, että bändiä on turhan hankala pitää kasassa, koska mä asuin Pieksämäellä, Toby oli menossa sivariin, ja Mikon ei ollut tarkoituskaan olla vakijäsen. Janilla oli jo siinä vaiheessa uudet kuviot mielessä, niin kuin EP:n etiketissäkin lukee:

"This is the last FSF product. Thank God. Why? Because our problem is not just fucking Finland, it's the whole fucking world! A new band, a new name. With hand boys... The Fucking World!"



FSF oli hieno, lyhyt tarina mun silloisessa tilanteessa. Pääsin soittamaan suuren innoittajani (Jani) kanssa ja pääsin ainakin hetkellisesti pois Pieksämäeltä. Osaltaan noi sessiot vakuutti, että mun kannattaa muuttaa Helsinkiin. Isot muutokset olivat ihan nurkan takana...