17. Punkkia ja mäkihyppyä (The Fucking World)

1988

Vuodenvaihteessa 87-88 tapahtui henkilökohtaisessa elämässä iso muutos. Meillä oli ollut vuoden kimppa-asunto Sturenkadulla Janin ja yhden kaverin kanssa, mutta - yllätys, yllätys - vuokrasopimusta ei jatkettukaan. En muista enää miksi ei koitettu löytää uutta asuntoa kimpassa, vaan jokainen lähti omilleen, kuka minnekin.
Mulla alkoi tässä vaiheessa parin vuoden asunnottomuus. Aluksi, eli heti vuoden -88 alussa kannoin kassini ja kissani Mariankadulle Krunikkaan, jossa silloinen tyttöystäväni asui HYKSin työntekijöiden asuntolassa. Siellä siis asui kymmenisen naista, jokaisella oli oma pieni huone ja yhteiset suihku- ja keittiötilat. Ja sinne minä siis majoituin ajatuksella "jos mä tässä hetken viivyn kunnes löydän asunnon jostain". No, enhän mä edes etsinyt asuntoa. Jotenkin toi kavereiden nurkissa oleminen tuntui niin tutulta, kun oli asunut jo vuosia jonkun/joidenkin kanssa kimpassa, ettei se oikeastaan haitannut.
Paitsi, että kyllä se välillä vitutti, kun ei ollut mitään omaa. Edes omaa sänkyä. Eikä aina edes avainta.

Kuva: Petri Anttonen

Vuoden ensimmäisessa Rumbassa (1/88) oli vuoden 1987 Rumbapolli, eli lukijoiden äänestämät suosikit. Fucking World oli Uusi kyky -kategoriassa sijalla 3, edellään Boycott ja Clifters. 15 ääntä enemmän ja oltais oltu kakkosia. Human Rights oli Biisit-kategoriassa sijalla 12.
Bändi-kategoriassa jäätiin juuri ja juuri 15:sta ulkopuolelle.

Rumba 1/88.

Helmikuussa mentiin tekemään toista singleä Pokolle. Pyydettiin taas Hannu Leidéniä puikkoihin. Biiseiksi valikoitui Man For Sale ja Bad Hat.
Studiossa ollessamme huomasimme siellä lojumassa erilaisia soittimia. Joku sai idean, että mitäs jos tekisimme A-puolen biisiin intron, jossa jokainen soittaisi jotain itselleen outoa soitinta. Mulle tietysti tyrkättiin helvetin iso haitari kouraan. Enhän mä jaksanut (saati osannut) pitää sitä oikealla tavalla, vaan mä pidin sitä kiinni lattiassa toisella jalalla ja nostelin kahdella kädellä samalla painaen koskettimia (jotka mulle näytettiin, enhän mä olisi oikeita ääniä muuten löytänyt). Sitä paitsi siitä härvelistä lähti niin jumalattoman kova ääni, että mut komennettiin käytävään soittamaan. Olisipa jollain ollut kamera mukana...

A-puolen Man For Sale on suht perinteinen rokkitsipale, joidenkin mielestä liiankin perinteinen. “Pieksämäen Popeda”, tokaisi Salmisen Timppa, kun biisin kuuli.
Hyvä keikkabiisi se kuitenkin oli. Kuuletko muuten keskellä biisiä Janin sanovan: "Buy this record"? Siellä se on, kuuntelepa tarkkaan. Joissain muissakin biiseissä on Janin kuiskauksia, mutta en just nyt muista missä.
B-puolen Bad Hat oli mukana jo joillain Janin aikaisemmilla bändeillä, tosi vanha biisi siis. Itse asiassa tota biisiä soitettiin myös FSF:n keikoilla vuonna 1986.

Aamulehden Allakka-liite 8.10.1988:
"Man for Sale -biisin, joka on singlenä tuottanut yhtyeelle mainetta, Jani sanoo omistaneensa tyhjäpäisille macho -bändeille. -Haluamme soluttautua syvälle rock-bisnekseen ja tuoda julki myös tämän alan epäkohtia, Jani kertoo."  

Alkuvuosi meni keikkojen osalta jotenkin ohi. Tehtiin tammi-maaliskuussa vain kaksi keikkaa (Turku ja Kouvola). Olikohan meillä näihin aikoihin meneillään ohjelmatoimiston vaihto? Lähdettiin Rocktopsista ja mentiin S-Tuotannolle (myöhemmin Welldone). Vaihdon syytä en muista, en ollut siinä hommassa mitenkään aktiivisena mukana. Olisiko syynä ollut keikkojen puute?

Sinkku julkaistiin huhtikuun alussa. Heti perään tulikin meikäläiselle mieluinen keikka; lämpättiin uudelleen aktivoitunutta Sham 69:ä. Muistan ikuisesti, kun istuskeltiin Lepakolla soundcheckiä odottaen ja Jimmy Pursey kävelee meidän luokse, puristaa kättä ja esittelee itsensä. Kyllä oli Pieksämäen poika taas ihmeissään. Ja onnessaan. Ihan samanlainen fiilis kuin edellisenä kesänä, kun Pelle Miljoona kehui keikkaa. Ei noi idolit silloin mitään tavallisia ihmisiä ollut, ne oli staroja.
 
Tuolle keikallehan tuli jonkun verran skinejä. Oli hienoa, kun Jimmy Pursey sanoi lavalta, että eihän niitä ole kuin kourallinen ja teitä on helvetin paljon enemmän, heittäkää ne ulos. Ja näinhän sitten toimittiin. Siellä oli skinien joukossa yksi mun lapsuudenystävä, Kemppainen. Se yritti mulle jotain sönköttää, mä vaan käännyin ja kävelin pois. Sen jälkeen en ole miestä nähnyt. Kuulin kyllä vuosia sitten, että olisi kuulemma ampunut jonkun tyypin jossain baarissa Tampereella. Tiedä sitten onko totta.

Samana viikonloppuna soitettiin Jyrockissa Jyväskylässä. Siellä meille tultiin keikan jälkeen sanomaan, että soitettiin niin lujaa, ettei siellä pystynyt olemaan. Eihän me mitään tarpeettoman lujaa soitettu, ihan normaali voimakkuudella pelattiin, mutta meidän mukana ollut miksaaja (jätetään nyt nimi mainitsematta) oli niin paukuissa, että tykkäsi luukuttaa tosi lujaa. Tai sitten ei tajunnut luukuttavansa niin lujaa. Ihan tutkalla se kyllä oli. Ja ainahan bändi saa nää moitteet, vaikkei sitä soittaessaan tiedä yhtään kuinka lujaa/hiljaa se musa tulee yleisöön päin.

Olin tutustunut Murtomäen veljeksiin Jaakkoon ja Rikuun. Olivat muuttaneen vähän aiemmin Rovaniemeltä Helsinkiin. Heillä oli bändi nimeltä Uni. Ehdottivat, että tehtäis huhtikuussa kimpassa pohjoisen rundi, heillä kun oli kontakteja sinne. Ja heillä oli täysmittainen bussi, jolla päästäisiin näppärästi kulkemaan koko porukka. Lopulta paikoiksi järjestyi Tornio, Rovaniemi (kaksi keikkaa) ja Kemi.
Lähdettiin ajamaan yötä vasten kohti pohjoista, ettei tulisi kiire. Eka keikka oli keskiviikkona Torniossa jossain nuorisotalolla, tai vastaavassa paikassa. Eipä juuri muistikuvia paikasta, eikä keikasta.

Kuvaaja tuntematon.

Rovaniemellä soitettiin kahtena peräkkäisenä päivänä Kesäpaikassa. Tupa oli täynnä mahtavia ihmisiä ja meno oli katossa.
Keikkojen välissä Jalla Jalla haastoi meidät mäkihyppykisaan. Pojat olivat rakentaneet niiden treeniksen viereen hyppyrimäen. "Pikkupäissään" siellä sitten kisailtiin ennen illan keikkaa. Jypä yritti kaksi kertaa hypätä, ekalla kerralla kaatui just ennen hyppyrin nokkaa, toisella kerralla onnistui jotenkin ohittamaan hyppyrin nokan. Ei tulosta.
Kenttu hyppäsi suoraan, tai vinoon, mittakeppien sekaan kaataen ne kaikki. Tulos taisi olla noin puoli metriä.
Meikäläinen leiskautti mahtavan noin 2,5 metrin lennon!
Jani oli meidän ainoa toivo saada edes jonkinlainen tulos aikaiseksi, mies kun oli nuoruudessaan hypännyt enemmänkin mäkeä. Taisi hypätä reilut viisi metriä.
Turha kai sanoakaan, kuinka kisassa kävi. Sanon kuitenkin, hävittiin selvin numeroin. No, Jallan pojat (tai ainakin osa niistä) oli oikeasti hypänneet isoistakin hyppyrimäistä. Melkein ammattilaisia siis. 

Olen hypännyt mäkeä kaksi kertaa, kerran talvella Rovaniemellä, ja kerran kesällä Helsingin Herttoniemessä. Molemmat kerrat tietty Jalla Jallan kanssa, tai oikeastaan niiden pakottamana. Oli hupaisaa, kun Jalla Jalla erään kerran tuli Helsinkiin keikalle mäkisukset mukana. Siis kesällä. Kyllä ihmiset katseli pitkään, kun mentiin metrossa niiden suksien kanssa. "Missäs se hyppyrimäki oikein on?"
Löydettiin oikeaan paikkaan, ja jollain ilveellä muistaakseni Jalla Jallan laulaja Harri sai hoidettua avaimen, jolla saatiin se alastulorinteen yli menevä ketju pois. Ja sitten vaan hyppäämään.
Jani vanhana mäkikotkana sanoi, että "kantapäät ylös, kun ponnistat". Hitto, että mua hirvitti siinä laskun aikana, ai saatana. Mietin, että mihin hittoon sitä on taas tullut lähdettyä. Kaikkea siinä lyhyen liun aikana kerkesikin ajattelemaan.
Mutta hyvin se meni, en edes kaatunut. Pylly taisi ottaa pikkisen maahan kiinni, ja käsillä oli autettava, mutta pystyssä pysyin. Tää Herttoniemen mäki oli siis paljon isompi, kuin se Jallojen oma mäki siellä Rovaniemellä. Enää en moisiin juttuihin suostu lähtemään.

Aijoo, paljastetaanpa tässä yhteydessä tämäkin: aikoinaan (ennen internettiä) Rumbassa oli Mysteeripalvelu -niminen palsta. Lukijat saivat lähettää sinne kaikenmaailman kysymyksiä, ja palstan aina avulias setä niihin vastaili. Aluksi siinä taisi olla isäntänä Santtu Luoto, ja myöhemmin Tomi "Roudi" Hämäläinen. Mä lähettelin paljon hassuja kysymyksiä "Stupid Question" -nimimerkillä. Yksi kysymys oli nimenomaan Jalla Jallan mäkihyppy -ennätyksistä. Laitoinkohan mä kaikkiaan 9 kysymystä. Kaikkiin ei tullut vastausta. Mä kyllä tiesin itse jo etukäteen vastauksen osaan niistä kysymyksistä, mitä sinne lähetin, niinko esim. "Mitä lukee New Model Armyn The Ghost of Cain -levyn kannessa olevan nahkatakin selässä?" (Osa tekstistä jää vyönsoljen taakse piiloon.) Tokihan mä baarissa "paljastin" Roudille olevani nimimerkin takana.

Kuva: Kari Lehtinen

Nyt takaisin tarinaan ja Rovaniemelle. Soitettiin molemmat keikat siis Kesäpaikassa ...keskellä talvea. Ja muistaakseni tehtiin siellä jonkinlainen lipunmyyntiennätyskin. Jälkimmäisellä keikalla soitti tuolloin vielä itselle tuntematon Greenhouse. Silloin vielä ilman AC-päätettä. Näidenkin kanssa on tullut vuosien varrella touhuttua useamman kerran keikkojen merkeissä. Ja muutenkin. Vallan mukavia ihmisiä ovat.

Kauheeta sekoilua siellä Rovaniemellä kyllä oli… Mutta keikat soitettiin hyvin. Jotkut rovaniemeläiset muistelivat vuosienkin jälkeen, kuinka eräs bändimme jäsen oli sammunut ennen keikkaa ja kun se saatiin hereille, veti se blossit ja samantien lavalle soittamaan. Ja soitti niin kuin pitääkin, tosi hyvin.

Ton pohjoisen rupeaman vika keikka soitettiin jossain baarissa Kemissä. En oikein odottanut keikalta juuri mitään, mutta siellähän oli ihan hillitön meininki! Soitettiin pöydillä, tuopit kaatuili ja ihmiset oli ihan sekaisin.
Ja sekaisin olin minäkin. Koko reissun. Kylläpä olikin hiljainen ja pitkä - ihan helvetin pitkä - kotimatka. Mutta hyvä reissu oli kaiken kaikkiaan.

15. Kitaristiliitto (The Fucking World)

1987

Meillähän oli toukokuussa se tilanne, että meitä kosiskeli muutama levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto. Oli jotenkin outoa, kun meistä tosissaan oli kiinnostuttu ja istuttiin palavereissa. Ei niitä palavereja nyt montaa ollut, mutta kuitenkin.

Lepakon "jättömaalla". Kenttu, Jani, Näkä ja Jape. Edessä Jypä.
Kuva: Katriina Etholén

Itse asiassa, kun käytiin Rocktopsin Maria Tarnasen luona neuvottelemassa keikkamyynnistä, niin samassa neuvottelussa sovittiin, että mennään Poko Rekordsille. Maria soitti saman tien Epe Heleniukselle (tai silloiselle A&R:lle Petteri Palkoaholle, joka oli käynyt yhden meidän keikan jälkeen takahuoneessa kosiskelemassa meitä) ja sopi asian meidän puolesta.

Kuva: Katriina Etholén

Valittiin levy-yhtiöksi Poko Rekords, koska ne lupasivat antaa heti studioaikaa demon tekemiseen, ja että pistetään sinkku pihalle heti kun mahdollista. Toisen kilpailevan levy-yhtiön kanssa olisi jouduttu odottamaan jonkun aikaa, kun ne olivat antaneet luvan eräälle toiselle bändille tehdä pitkäsoitto, eikä heidän talous kestäisi kahta samanaikaista sessiota.
Vuosien jälkeen kuulin, että kolmaskin levy-yhtiö oli kiinnostunut meistä, mutta olivat ajatelleet, ettei heidän rahkeensa riitä meihin.
Mulla on sellainen mieli/muistikuva, että me emme käyneet tyrkyttämässä itseämme kenellekään, ajateltiin että kyllä meidät "löydetään".

Katriina Etholén, joka oli Turun Palon puuhaihminen, otti meistä alkuvaiheessa paljon kuvia (joita tässä blogissa on ahkerasti käytetty ja käytetään jatkossakin), auttoi meitä myös tekemällä muutamankin lehtihaastattelun, sekä ainakin yhden radiohaastattelun. Niitä haastatteluja oli ainakin hänen omassa zinessään Valtiokauhussa, Elanto -lehdessä (!) sekä Suomen Sosiaalidemokraatissa. Soundiinkin tehtiin Katriinan kanssa juttu, mutta meidän puolelta oli viime tingassa pyydetty vetämään se pois. Ei mitään muistikuvaa miksi. Ilmeisesti juuri sovitulla Poko-diilillä oli osuutta asiaan.
Ja mikä tärkeintä, Katriina oli mukana julkaisemassa Human Rights -EP:tä.

Itse en muista miksi emme jatkaneet levyjen julkaisemista Turun Palon kanssa. Eikä muista Katriinakaan. Ehkä kyse oli siitä, että meidän pojat halusivat astetta isompiin ympyröihin. Niinko ihan oikeaan levy-yhtiöön.

Turku -87. Jani, Jape ja Näkä.

Kuva: Tapsa Ristaniemi

Toukokuun puolessa välissä mentiin ekaa kertaa Turkuun keikalle. Siellä joku perkeleen punkkari sylki mun päälle kaljaa kesken keikan. Biisin loputtua otin olutpullon ja kaadoin olutta sen hemmon päähän. Keikan jälkeen tää sama tyyppi tulee mun luo. Ajattelin, että nyt tulee turpiin. Mutta ei, se oli vaan, että hyvä meininki! Tää perkeleen punkkari oli Oze (tuttu mm. Painajainen, The Stairs of Odessa ja yleinen sekoilu).

Keikkailun glamouria. Keikan jälkeinen aamu Katriinan luona Turussa.

Samassa läjässä viisi tyyppiä. Hyvin mahtuu.

Kuva: Katriina Etholèn

Kesäkuussa Poko sitten passittikin meidät studioon tekemään demoa. Mentiin taas tuttuun studioon, eli Equaliziin. Leidénin Hannu oli taas äänittäjänä/tuottajana. Soitettiin livenä sisään lähes kaikki biisit mitä meillä siinä vaiheessa oli. En kylläkään tajua miksi me soitettiin nauhalle myös Human Rights -EP:n biisejä. Meillähän oli tarkoitus, että sinkkubiisejä ei pitkäsoitoilta löydy. Tästä kylläkin jouduimme myöhemmin valitettavasti joustamaan.
Osa näistä demon biiseistä on mukana vuonna 2012 julkaistulla kokoelmalla "This was The Fucking World" (2CD, Stupido Records).
Pistetään tähän saman tien kolme biisiä, joita ei tuolta kokoelmalta löydy:
- Charming Day (levytettiin myöhemmin kakkos-LP:lle)
- Rockabilly (löytyy ekalta pitkäsoitolta)
- Jazz My Time (oli mukana FSF:n ja Viimeisen Rakkauden split-EP:llä)

 
Kesäkuussa oli myös eka festarikeikka: Koivu ja tähti. Mä lähdin sinne päivää aikaisemmin sekoilemaan Poliisivaltion tyyppien kanssa (joo, tiedän, että ne oli vaihtaneet siinä vaiheessa jo nimen Damageksi, mutta mulle nää tyypit ja se bändi oli aina Poliisivaltio).

Koivu ja tähti -festarit.

Meinattiin saada Japen kanssa siellä turpaan joiltain junteilta. Jotenkin päästiin onneksi eroon niistä hemmoista. Mutta muuten siellä oli hyvä meininki. Muistaakseni...

Heinäkuun alussa soitettiin Sonic Youthin lämppärinä Natsalla. Tää oli hieno kokemus. Kyllä oli taas Pieksämäen pikkupoika ihmeissään...

Heti sen jälkeen mentiin äänittämään ekaa Poko-sinkkua This is the Fucking World/Maggie TT Oksalan kanssa Finnvoxiin.
Olihan se hienoa päästä kuuluisaan studioon, kuuluisan tuottajan kanssa. Mutta TT Oksala oli mun mielestä meille ihan väärä mies. Siis kyllähän TT oli todella hyvä tuottaja, mutta meille se ei vaan sopinut. Ja kun mies vielä siinä meidän ajalla miksasi Boycott-yhtyeen levyä, tuli fiilis, että mitä vittua…
Toisaalta, eipä siinä meidän hommassa kauaa mennyt. Pistettiin kamat kasaan ja soitettiin biisit purkkiin. Siinäpä se. Mutta jotenkin me siellä kaksi päivää kuitenkin saatiin vietettyä. Katseltiin seinillä olevia kultalevyjä ja juotiin kahvia.

Maggiesta sen verran, että alunperinhän se oli nimeltään Sissy, mutta mä ehdotin, että eikös sen voisi muuttaa Maggieksi, Englannin rautarouvan Thatcherin “kunniaksi”. Tästä biisistä on monet tykänneet. Esim. suuresti kunnioittamani Sampsa Sarparanta on toisinaan soittanut biisiä akustisilla keikoillaan.

Elokuussa soitettiin ensimmäisessä Ankka-Rockissa. Silloin se oli vielä siinä Ankkalammella. Eihän siellä paljoa porukkaa ollut, vettäkin taisi sataa. Keikan jälkeen tuli niin kiire läheiseen baariin, josta saatiin ilmaista olutta, että taisi jäädä kitarakotelokin auki sinne lavan reunalle vesisateeseen.

Seuraavana päivänä soitettiin sit Elmun Kaivarin -konsertissa. Edellisen illan juhlinta kostautui; muistan kuinka toisen biisin aikana tuli karsea olo, päätä alkoi särkemään ja oksetti. Muuten oli kyllä hyvä keikka. Porukkaakin oli saapunut paikalle iso läjä.
Keikan jälkeen Pelle Miljoona käveli puistossa vastaan ja sanoi, että oli hyvä keikka. Ai että mä olin onnessani! Pelle Miljoona puhui mulle! Olin, ja olen edelleen kova Pellen fani.

Sit lähdettiinkin ekalle Tukholman reissulle. Soitettiin ilmaisfestareilla, Gärdefestillä. Siellä oli Suomesta myös Kauko Röyhkä & Narttu. Ja hiton iso kasa ruotsalaisia bändejä. Joita ei kylläkään tullut seurattua, jurnutettiin autossa peri suomalaiseen tapaan.

Kun tultiin laivalla takaisin Suomeen, niin vastassa oli tullimiehet huumekoiran kanssa. Kenttu oli meistä ensimmäisenä tulossa ulos. Toki pyysivät sivuun. Kentun bassokoteloon oli aiemmin kissa kussut, joten koira nuuhki koteloa hiukan tarkemmin, ja kun me muut soittajat tultiin paikalle, niin pyysivät “koko orkesteria” astumaan sivuun ja eikun koira nuuhkimaan kitaraboksit ja reput. Eihän meiltä tietenkään mitään löytynyt ...kaikki roina oli mukana olleella kaverilla, joka tuli eri aikaan -ja yksin- laivasta ulos.

Gärdefestin keikka oli Japen viimeinen Fuckareissa. Tavallaan harmitti, että Jape lopetti/sai kenkää, koska mä tulin sen kanssa hyvin toimeen. Japellahan ei ollut tuohon aikaan mitenkään helppoa, sillä ei ollut asuntoa, nukkui kavereiden nurkissa, eikä sillä ollut ikinä rahaa.

Mun mielestä Jape oli ehdottomasti paras kitaristi, joka bändissä oli.

Kuva: Katriina Etholén

Kuuntelin juuri Pokolle tehdyn demon, jolla Jape on mukana, ja en voinut välttyä ajatukselta, että miltä Fuckareiden eka LP olisi kuulostanut, jos Jape olisi pysynyt bändissä siihen asti. Jape oli niin tyylitietoinen, ja helvetin hyvä kitaristi, että levy olisi varmasti kuulostanut ihan erilaiselta. Todennäköisesti paljon paremmalta.

Japen poistumisen jälkeen ei taidettu enää kertaakaan soittaa This Is The Fucking World -biisiä, koska siinä oli niin tärkeä Japen soittama kitarakuvio, eikä me muut osattu soittaa sitä. (EDIT: löysin jonkin keikka-arvion vuodelta -89, jossa mainittiin meidän soittaneen tuo kyseinen biisi. Vaan näinköhän oli?)

Mua on aina ihmetyttänyt, että miten hitossa mä olin mukana (lähes) alusta loppuun, vaikka parempia kitaristeja oli nurkat pullollaan. Noh, kai mä hoidin oman tonttini mallikkaasti. Taisi olla Jypä, kun kerran tokaisi: mielummin hyvä komppikitaristi, kuin huono soolokitaristi.

Meillähän oli Japen kanssa “Kitaristiliitto”. Siinä oli tasan kaksi jäsentä, minä ja Jape. Monet kyllä halusi mukaan. Otettiinkohan me joitain tyyppejä “hangaround”-jäseniksi? Kitaristiliiton tärkein ohje oli, että kitaristiliiton jäseniä ei koskaan jätetä pulaan.
Japen elämä oli suht kostea ja muutenkin sekava, eikä hänen elimistönsä kestänyt sitä kaikkea. En muista minä vuonna Jape kuoli, mutta joskus 2000-luvulla se taisi olla. Lepää rauhassa, kaveri.

Valtiokauhu -lehti. RIP Jape. Kuva: Katriina Etholén

Ekan sinkun kansikuvat otettiin Tukholman keikalta. Oli jotenkin tosi hienoa päästä ulkomaille keikalle. Muutenkin tuntui, että oli päässyt tosi nopeasti kauhean pitkälle. Vajaa vuosi sitten asuin Pieksämäellä, sieltä muuton jälkeen olin ollut telkkarissa, soittanut esim. Tavastialla ja festareilla, lämpännyt Sonic Youthia, äänittänyt Finnvoxilla TT Oksalan kanssa, päässyt levylle, saatu oikea levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto, saatu treenis Lepakolta, soittanut keikan ulkomailla… Ei olisi ihme, jos kusi olisi noussut päähän, mutta en ainakaan myönnä, enkä huomannut, että mulla olisi mitään tollasta ollut. Mä vaan halusin soittaa punkkia...

Tuli vielä yksi juttu mieleen kesältä 1987, niin laitetaapa se tähän loppuun.
Sain eräs kaunis päivä Helsingin Poliisilta kirjeen, jossa pyydettiin tulemaan tiettynä ajankohtana Pasilaan kuulusteluihin. Noh, minä tietty menen paikalle ihmeissäni. Poliisi kyseli, että olenko tiettynä viikonloppuna ollut Hietaniemen hautausmaalla. Siellä oli silloin kuulemma kaadettu hautakiviä.
Ja joo, olinhan minä siellä käynyt. Tai oikeammin yrittänyt käydä. Lähdimme nimittäin Japen kanssa Lepakolta tarkoituksena mennä Hietsuun, siellä kun oli jotkut Beach Partyt, vai mikä sen tapahtuman nimi olikaan. Käveltiin siinä Hietaniemen hautausmaan kohdalla, kun Jape ehdotti, että tuostahan me muuten oikaistaan näppärästi. Ja saman tien kun päästiin aidan yli, niin vastassa oli pari isoa vartiointiliikkeen ukkoa. Pyysivät meidän yhteystiedot ja passittivat takaisin kadulle.
Ja nyt meitä epäiltiin niiden hautakivien kaadosta!
Paitsi että kun se poliisi kattoi mua ja kuunteli tarinan, niin sanoi, että hän kyllä uskoo, ettei me olla niitä kaadettu.

13. Suklaakiisseli -EP (The Fucking World)

1987

Turun Palo oli julkaissut vuonna 1986 Fucking Worldin "esiasteen", tai pikemminkin edeltäjän, FSF:n ja Viimeisen Rakkauden split-ep:n. Yhteistyö koettiin puolin ja toisin sen verran antoisaksi, että Turun Palon kanssa sovittiin uuden, nyt ihan oman EP:n tekemisestä. Levyn tekoa suunnitellessa Jani näki TV:stä, tai kuuli jostain Leidénin Hannusta (Havana Blacks), että siinä ois kova mies tuottajaksi. Saatiin kaivettua miehen numero jostain, joten ei muuta kuin saman tien soittamaan Hannulle. Nähtiin Hannu muutaman päivän päästä Tavastialla, ja hetken juteltuamme sovittiin, että mies tulee tuottamaan meidän tulevan EP:n. Palkkiona annettiin Hannulle ja äänittäjä Ari Hämäläiselle viskipullot. En muista saiko Hannu mitään muuta palkkiota tuottajana olemisesta.

Juuri ennen studioon menoa Tammisen Jape (RIP) liittyi bändiin. Japehan soitti Pieksämäellä Janin Romanttisessa Sementissä, sekä aiemmin Klunssissa. Tuttu mies siis. Ei keretty soittamaan yksiäkään treenejä Japen kanssa ennen studioon menoa. Kovin tuttua touhua meille. Mutta Jape oli tekijämiehiä, se oli opetellut biisit omin päin, eli ei ollut asian suhteen hätää.

Studiossakin voi olla kivaa. Kitaristikaksikko Näkä ja Jape.

 Kuvaaja tuntematon.

Mentiin äänittämään Human Rights -EP:tä (tai “Suklaakiisseli”-EP:tä, kuten levyä yleisesti kutsutaan) Leidénin kanssa tuttuun Equaliz -studioon. Studiossa oli hyvä ja vapautunut ilmapiiri. Ja se kyllä mielestäni kuuluu levyllä. Yksi parhaita sessioita, missä olen ollut mukana.

Kenttu, Hannu Leidén ja Ari Hämäläinen
Kuva: Katriina Etholén

“Suklaakiisseli” -nimi tulee siitä, kun oltiin Janin kanssa tekemässä/suunnittelemassa EP:n etikettiä kirjapainossa, niin siellä oli joku naistenlehti, jossa oli suklaakiisselin ohje. Meidän mielestä oli hyvä idea laittaa se ohje hiukan muunneltuna siihen etikettiin.

Mukana olleella Turun Palon Jussi Soinisella sattui olemaan mukana kirja anarkismista, myös siitä napattiin hyvältä kuulostavia lauseita etikettiin. Oltiin siis tosi hyvin suunniteltu etikettiä etukäteen.

Kenttu, Hannu ja Jani
Kuva: Katriina Etholén

Kansiahan me ei tehty EP:lle laisinkaan. Haluttiin pitää kustannukset niin alhaisena kuin vain mahdollista. EP:tähän myytiin omakustannehinnalla, muistaakseni 7 tai 8 markkaa kappale, kenenkään ei pitänyt saada levystä voittoa. Paitsi tietty kauppojen, jotka sitä möi. Mutta niillekin sanottiin, ettei sille saa laittaa liian kovaa hintaa. Tai me mitään millekään kaupoille sanottu, Turun Palon tyypithän sen homman hoiti. Mietittiin siis, että tehdäänkö levyyn kannet vai etiketti, niin jostain syystä päädyttiin etikettiin. Ja fontin piti olla mahdollisimman “kaunis” ...ja vaikealukuinen.

Levyn kataloginumeroksi on useissa yhteyksissä virheellisesti mainittu ‘Fucking A’. No, se ei ole se, vaan jos tarkasti katsoo, niin levyn etiketissä ja matriisissa lukee A-puolella ‘Fucking A’ ja B-puolella ‘Fucking A again’. Tää oli mun ajatus kertoa, että kyseessä on levy, jossa on kaksi A-puolta. Ilmeisen huono idea, koska se on tulkittu täysin väärin.

Mullahan oli enemmänkin näitä “outouksia” levyjen kansissa, mutta niistä myöhemmin. Tai no, tän vois tässä vaiheessa kertoa: Mulla oli ajatuksena, että Fuckareiden levyjen puoliskot olisi laitettu niin, että ekassa julkaisussa olisi ollu A ja B -puolet, toisessa C ja D -puolet, ja niin edelleen. Olisi tullut hieno jatkumo. Itse asiassa tällä idealla oltaisi päästy L ja M -puoliin asti. Toki välistä olisi jäänyt I ja J -puolet julkaisematta jääneen singlen takia. Tää idea taisi tulla liian myöhään, eli ekan Pokon sinkun julkaisun jälkeen, eli silloin oli jo myöhäistä. Kyllä minnuu harmitti. Onkohan kyseistä ideaa käytetty kenenkään toimesta?

Ari, Hannu ja Jypä
Kuva: Katriina Etholén

Suklaakiisseli-EP julkaistiin toukokuussa -86. Kävin Katriinan (Etholén, Turun Palon toinen pääpuuhaihminen) kanssa hakemassa levyt Finnvoxilta. Oli hieno tunne saada käsiin vihdoinkin ihan oma levy. Ja se kuulostaa edelleen ihan helvetin hyvältä. Jotkut sanoo, että Fuckarit ei tämän jälkeen päässyt enää samalle tasolle. Se saattaa hyvinkin olla totta. Tuo EP vaan onnistui niin hyvin, siinä on kaikki kohdallaan; biisit toimii, soitto kulkee, Jani laulaa aivan helvetin hienosti ja Leidénin tuotanto on kohdillaan. Tässä vaiheessa lanseerattiin "piipaa"-kitara, joka on kuultavissa esimerkiksi Human Rights ja Shout -biiseissä. Piipaa on pysynyt mun mukana kaikki nämä vuodet.

Oh, It's A Modern Town -biisissä on Janin kehittämä Clash -tyyppinen kitarariffi, joka mun piti soittaa. Ai perkele, että sitä kuviota treenattiin monet kerrat ja kovin hartaasti. En meinannut millään saada sitä haltuun, mutta en antanut periksi. Ja lopulta mä opinkin sen soittamaan. Hatarasti, mutta kuitenkin. Ei ollut helppoa, ei. Toisaalta, vastapainoksi mulle annettiin sit myös ne helpoimmat hommat. Esim. Shoutissa mä soitin pelkästään sitä piipaata. Kysyin treeneissä ihmeissäni, että vedänkö mä ihan oikeasti vaan tätä piipaata. "Joo, joo, anna mennä vaan."

Tältä kuulostaa se hankala Oh, It's A Modern Townin riffi:

Human Rights on monelle ollut se tärkein/paras Fucking Worldin biisi. Ja joo, kyllähän se on biisien aatelia. (Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että vuosia myöhemmin miettiessämme eräälle bändillemme nimeä, sain päähäni sanat Human Rights. Sen perään lisättiin vielä Inc. ja bändillä oli nimi. Mutta tästä lisää myöhemmin.)
En tiedä mikä "nyrjähdys" Janilla oli käynyt tuohon aikaan, kun sai aikaiseksi noin hienon biisi-nelikon. Tämä EP on ehdottomasti yksi parhaita levytyksiä jossa olen saanut olla mukana.

(Kuva napattu Discogsista)

EP:tä painettiin aluksi 1000 kpl, ja myöhemmin 200 kpl lisää. Eka painoksen etiketin väri on punertavan ruskea, toisen painoksen väri on sinertävä. Käsittääkseni molemmat painokset saatiin myytyä suht nopeasti loppuun.

Levyähän myytiin suurimmaksi osaksi kädestä käteen -tyyppisesti. Isoimman työn tekivät tietysti Turun Palon Katriina ja Jussi.

Mäkin sain niitä myytyä esmes saman vuoden Provinssi Rockissa ison läjän. Ja vaikka tarkoitus oli, ettei kukaan ottanut voittoa levyn myynnistä, niin kyllä jotkut ostajat itse halusivat pyöristää hinnan tasarahaksi, eli maksoivat kympin. Joku halusi maksaa jopa 15 markkaa. Kyllähän se mulle sopi.

Ja pentele, sen verran olen hehkuttanut tätä EP:tä, että laitetaan se tähän loppuun kokonaisuudessaan, jos joku sen haluaa kuulla.

EDIT: Tuli vasta nyt mieleen, että vuosia sitten eräs tsekkiläinen tyyppi olisi halunnut julkaista Suklaakiisseli -EP:n uusiksi, mutta tällä kertaa kansien kanssa. Valitettavasti asia ei koskaan edennyt ajatusta pidemmälle.