21. Single, jota ei koskaan julkaistu (The Fucking World)

1989

Aloitettiin vuosi 1989 samalla tavalla mihin edellinen vuosi loppui, eli jatkettiin tiivistä keikkailua. Tammi-helmikuussa oli kuukauden aikana 12 keikkaa. Lapua, Jyväskylä, Turku, Tavastia, Kouvola, Tampere, Kokkola, Oulu, Seinäjoki, jne.

Promottiin siis muutama kuukausi aiemmin julkaistua pitkäsoittoa (jota eräs toimittaja kutsui, ilmeisesti Pokon mainokseen viitaten, virheellisesti nimellä "I have seen the future of the world and it's The Fucking World". Katso edellinen postaus, josta mainos löytyy).
Meinasin etten palaa tuohon levyyn, mutta käsiini osui muutamia arvioita, enkä voinut vastustaa kiusausta. Ripottelen otteita eri arvioista tänne oman tekstin sekaan.

"Fucking Worldin ykkönen on levy, joka kannatti tehdä. ... Suomen vihaisimpien livebändien rintamassa raivoavan porukan LP sisältää monenmuotoisia kappaleita. ... Biisejä on oikein hyviä, hyviä ja keskinkertaisia. Ehdoton helmi on tietenkin Något annat, kerrassaan sielun syövereitä raastava tunteenpurkaus." Ari Peltonen, Rumba 21/88

Kuva: Petri Anttonen

Yllä oleva kuva on mun mielestä ehdottomasti paras otos mitä meistä ikinä otettiin. Kuvan ottanut Petri Anttonen on saanut vangittua kuvaan jotain maagista. Ei ihan mikä tahansa live-kuva. Mä en edelleenkään tajua mitä tossa tapahtuu. Jani näyttää kävelevän pois, Jypä soittaa keskittyneesti, Kenttu katsoo ja ihmettelee mitä mä oikein teen. Niin, mitähän mä teen? Kova meininki mulla on, vai oonko mä kaatumaisillani? Vai olisinko kenties polvillani soittamassa sooloa? No ei, enhän mä soita sooloja. Käsikään ei ole otelaudassa kiinni.

Tästä kuvasta tehtiin ihan oikeutetusti juliste, sekä paljon myöhemmin kokoelma-cd:n kansi.

"Fucking Worldin esikois-LP on lyönyt meikäläiseltä jalat punaiseksi, puhekyvyn alta ja korvat sammaltaviksi! ... Laulu-, soitto- ja sävellyspuoli on harvinaisen hyvin hallussa, mutta sanoituspolitiikan fun-, fuck- ja fun-osasto panee epäilemään poikain olevankin tavallisen tyhmiä." Aamulehti 12.11.1988

Oltiin jossain keikkareissulla, kun kuultiin, että Womack & Womack, joilla oli keikka Tavastialla, vaati poistamaan meidän julisteet Tavastian aulasta. Tämähän nauratti meitä kovinkin.

Itse asiassa ihan helvetin hienoa, että on saanut omalla toiminnallaan maailmanluokan tähtien tunteet pintaan.

"Tässä ryhmä, joka on vihainen ja tosissaan, eikä silti kuulosta naurettavalta. ... Vuoden kovimpia kotimaisia rocklevyjä."  Aviisi 2.11.1988

Keikkailu oli mun mielestä ihan parasta. Sai tehdä just sitä, mistä tykkäsi. Eli roudata, istua helvetisti autossa, odotella että jotain tapahtuu, säätää ja sählätä checkin kanssa, odotella vähän lisää ja lopuksi keikka. Ja keikan jälkeen lisää roudausta ja känni päälle. Oikeasti ihan helvetin hienoa. Varsinkin silloin kun oma elämä on solmussa, eikä oikein tiedä missä menee, mikä on meininki, niin keikkailu antaa kaikkeen tuohon hengähdystauon.

Kuva: Janne Mäkinen

Osa reissuista tehtiin isolla bussilla, roudareiden ja miksaajan kanssa. Mut eihän meidän liksat nyt niin kovia ollut, että se olisi koko ajan ollut järkevää. Yleensä mentiin 9-paikkaisella pikkubussilla, johon saatiin just ja just backline mahtumaan. Mukaan lukien HH:n laulukamat, ne kaapit oli oikeasti aika helvetin isot, mut jotenkin me vaan mahduttiin. Kuskeina meillä oli yleensä joku kaveri, joka sattui olemaan vapaana. Ei noita mitenkään ammattimaisesti mietitty, aina oli joku valmiina lähtemään mukaan. Kemisen Timppa oli monella reissulla mukana, kuten myös Mannisen Jussi -vainaa.

Jussista tulikin mieleen, että taisi olla alkuvuodesta -89, kun pääsin asumaan sen luo Maununnevalle. Siitä oli ollut puhetta jo jonkun aikaa, mutta aina siellä oli jo joku sen nurkissa asumassa.
Ja jälleen kerran mulla oli edessä se tilanne, ettei ollut tiedossa mitään paikkaa. Onnekseni Jussi oli juuri päässyt eroon siellä majailevasta tyypistä ja mä pääsin livahtamaan sisään. Muutamien kirosanojen jälkeen Jussi otti asian hienosti. "Kai sun sit on tultava tänne, jos ei muutakaan paikkaa ole." (Se oli jo ehtinyt ajatella pääsevänsä ainakin hetkeksi asumaan yksin).
Jussi oli hieno, suorapuheinen mies, joka kuoli aivan liian aikaisin. RIP Jussi ja fuck cancer.

"...lehdistö suitsuttaa ja kaikki diggaavat, mutta levyjen myynnin kanssa on vähän niin ja näin. ... Fucking World on ylpeä ja peräänantamaton bändi joka pitää päänsä ylhäällä rankkasateessakin. Toisaalta ripaus tervettä itseironiaa ja huumoria olisi varmaan tervetullutta sillekin. Jimi Suménin tuotanto kuulostaa muuten kumman lattealta." T. Ranta, Kouvolan Sanomat 4.11.1988

Tähän Tamin arvioon on pakko kommentoida, että levyhän myi muistaakseni noin 2500-3000 kappaletta. Olin ensin hieman pettynyt kuullessani tuon myyntimäärän. Olin kuvitellut, että kyllähän sen nyt pitää ainakin 5000 kpl myydä. En kyllä tiedä mihin ajatukseni perustui. Hyvä määrähän toi 2500 kpl kuitenkin on.
Myös levyn tuotannon latteuteen otti Tami ihan oikeutetusti kantaa.
Meidän touhu varmaan näyttäytyi ulospäin kovin vakavahenkisenä ja totisena, mikä on hyvin ymmärrettävää, koska otimme homman vakavasti ja totisesti. Varsinkin kun nauhuri pyöri, kamera kävi tai olimme keikalla. Mutta kyllä me osattiin myös nauraa itsellemme.

Kuva: Kari Lahtinen

Takaisin keikkoihin. Jossain vaiheessa Jani sai päähänsä, että mä saan ottaa vastuun siitä, polttaako hemmot keikalle mennessä pilveä vai ei. Mä kun olin ainut, joka ei polttanut. Ja voi vittu mitä narinaa se oli. “Eiks me nyt voitais polttaa ihan pienet paukut, kun keikka on niin kaukana ja tässä on monta tuntia aikaa? Kyl me sit keikalla ollaan jo ihan kuosissa. Eiks nyt vois…?!? Ihan pienet vaan…?!?” 

Aaargh!!! Toi oli ihan tuhoon tuomittu ajatus, enkä mä jaksanut todellakaan kuunnella moista rutinaa, senkun polttavat, kunhan ovat keikalla kuosissa. Mä itse olin olut/känni -miehiä. Eikä me kyl keikkoja mokailtu krääsän tai kännin takia. Tai ainakaan mä en muista sellasta, eh.

"Levyn pääasiassa tuottanut Jimi Sumén olisi voinut paneutua työhönsä suuremmalla antaumuksella. Myös bändi itse joutaisi vähän skarppaamaan. Se voisi vaikkapa lakata elämästä "rokkiunelmaansa", ja yrittää välillä tehdä siitä totta." Kuusankosken Sanomat 7.11.1988

Tässäkin arviossa otettiin kantaa Suménin tuotantoon. Toi loppu jää mulle pikkasen arvoitukseksi. Miksi pitäisi skarpata? Sen takiako, kun me elettiin kirjoittajan mielestä "rokkiunelmaa"? Ja miten siitä tehdään totta? Jätetäänkö pois "rokkiunelma" ja eletään vaan elämää? Eikö meidän elämä ollutkaan totta? En ymmärrä.

Helmikuussa mentiin jälleen studioon äänittämään uutta singleä. Ei mitään muistikuvaa mikä studio oli kyseessä, enkä muista edes missä se sijaitsi. Saattoi olla Pitäjänmäellä.
EDIT: Hei pöljä, kannattaa tsekata kalenterista: studio oli Soundtrack, joka sijaitsee Pitäjänmäellä.

Tällä kertaa äänittäjänä oli Tegelmanin Jussi, joka oli miksannut meitä livenä. Varsin mainio mies.
Biisit oli Sex (Is Always Good For The Heart) ja Angels In The Room.
Nää sessiot ei vaan jotenkin onnistunut yhtään. Biisit ei mun mielestä ollu parhautta. Mä en ikinä tykännyt Sexistä (ehe ehe), se oli jotenkin niin erilainen, eikä mun mielestä meidän oloinen biisi. Kyl se keikalla meni ihan ok, mutta ei siitä sinkkubiisiksi ollut. Siis mun mielestä.

Enhän mä TIETENKÄÄN näitä asioita sanonut kenellekään silloin aikoinaan. Mä tyytyväisenä tein sen mitä pyydettiin. Olin omasta mielestä pelkkä rivisoittaja. Ja se riitti mulle varsin mainiosti. Jälkeenpäin on helppo todeta, että olisi ehkä pitänyt ottaa enempi kantaa kaikkiin päätöksiin. Turha nyt jälkikäteen russuttaa. Mutta täytyy myös todeta se, että ei niitä russutuksen aiheita kuitenkaan ollut kovin paljoa.

Nyt kun kuuntelin tuon A-puolen biisin pitkästä aikaa uudelleen, niin ei se nyt niin kauhea olekaan. Toki se on erilainen kuin meidän siihenastinen linja. Itse asiassa tähän väliin voisi mainita sen, että Janihan ei koskaan halunnut asettaa itselleen tai bändille rajoja musiikin suhteen. Jani on aina ollut avarakatseinen musiikin suhteen ja halukas kokeilemaan kovinkin erilaisia lähestymistapoja. Me muut oltiin enempi perinteisemmän (punk)linjan kannalla.
Tässä muutama poiminta Janin kommenteista eri lehtien jutuista:

"Mä en haluaisi asettaa mitään rajoja. Jos me tehtäis vaikka lastenlaululevy, niin se olis Fucking Worldia." 

"Tiettyjen rajojen rikkominen on meidän tavoitteemme. Meillä ei ole mitään musiikillisia tai kielellisiä rajoja. Fucking Worldin seuraava levy voi olla vaikka jazzia!" 

"Toimittaja löytää bluesin pohjaa ja luulen kuulevani jatsia. Fucking World?
Jani: Ensinnäkään sillä ei ole mitään väliä, mitä musiikkia me soitetaan, me voidaan ottaa vaikutteita vaikka mistä, mutta silti me soitetaan Fucking Worldia." 

"Kyllä mä haluaisin tehdä sovituksellisesti vähän rohkeampia biisejä. ... Mua kiinnostaisi periaatteessa kokeilla aivan erilaisia systeemejä, koittaa hiukan avartaa tätä; vaikka turhaahan se olisi, nää jätkät soittaisivat kuitenkin omalla tavallaan." 

Studiossa oltiin yöaikaan, koska se tuli paljon halvemmaksi. En mä kyl oikein tiedä oliko se kauhean hyvä idea. Kyllähän pohjat saatiin nopeasti soitettua, mutta kun aamuyöstä piti soittaa B-puolen Angels In The Roomiin kitaranäppäilyä, niin eipä se mennyt Janilta eikä multa ihan putkeen. Kauheata räpeltämistä molemmilla. Sanoin Janille, että tää on ihan hirveän kuuloista, mutta Jani vaan nauroi, että noin se on just hyvä. Ja sinne se huojuva kitarointi jäi.

Ihan turha luulla, että laittaisin siitä tänne näytettä. Hävettää edelleen.

No joo, kuuntelin nyt kuitenkin tuon Angels In The Room -biisin ja jos ei lasketa niitä kämmäilyjä kitaranäppäilyjen kanssa, niin tää on kyl paljon parempi versio, kuin mikä me tehtiin toka LP:lle. 

"Oikeita kapinallisia tapaa nykyään valitettavan harvoin. Sellaisia, joiden mielipiteistä löytyy yhteiskunnallisen leveyden lisäksi myös syvyyttä. Tai oikeita anarkisteja, ne ovat vielä harvemmassa. Fucking World on ajoittain niin vahvasti ajassa kiinni, että ajoittainen kliseenomaisuus voidaan kuitata käännösvirheeksi." MU, Karjalainen 23.10.1988

Single oli siis tarkoitus julkaista lopputalven aikana. Mutta sitten alkoi kuulumaan kummia. Poko vaati Janilta kustannussopimuksen tekemistä, johon Jani ei ollut halukas. Pian oltiin tilanteessa, jossa Poko sanoi, että jos kustannussopimusta ei tehdä, niin sinkkua ei julkaista.

No ei julkaistu. Jani siis ei tehnyt sopimusta. Mulle se oli varsin ok. Ja olihan se julkaistava sinkkukin ihan paska.
Siitä oltiin jo keretty tekemään koelevyt, taidan olla bändistä ainoa kellä on se edelleen tallessa.

Olin jo laittamassa tähän sinkun A-puolen, mutta laitanpa nyt kuitenkin ihan piruuttaan B-puolen, eli Angels In The Roomin, jossa on niitä kämmäilyjä.

Yhtäkkiä oltiin siis tilanteessa, ettei meillä ollut enää levy-yhtiötä. Eikä me alettu edes aktiivisesti etsimään uutta yhtiötä, vaan jatkettiin keikkojen tekemistä, olihan meillä sentään ohjelmatoimisto ...vielä.
"Ainekset ovat varsin tutut. Vahvat kitarat, uhmakas laulu ja komeat chorukset. Pojat ovat tätä kauraa vääntäneet varsin pitkään ja se kuuluukin. Sitä paitsi toisen taustakööriläisen ääni kuulostaa ilmiömäisesti Clash-mies Mick Jonesilta." Raketti 11/88

18. Paluu nelimiehiseksi ja eka LP (The Fucking World)

1988

"Nimi on sekä herja, että kommentti maailman menolle. Me ollaan aika kriittinen bändi, epäkohtiin on otettava kantaa, sanoo solisti ja biisinikkari Jani."

Näin tarinoi Jani yllä olevassa jutussa. Lehti taisi olla Ilta-Sanomat.

Kuva: Marja-Leena Helin

Toukokuussa Tavastian keikalla tehtiin hiukan erilainen keikan aloitus. Roudattiin meidän HH:t, eli laulukamat baarin puolelle ja soitettiin siinä muutamia biisejä “semi-akustisesti”, eli kaikki kitarat, bassot ja laulut tuli niiden laulukamojen kautta, sillain plonk-plonk -soundeilla. Jypällä oli jotain kilkuttimia. Yhden biisin aikana mä ja Jani juostiin oikealle lavalle, ja aloitettiin siellä kaksistaan biisi samaan aikaan kun muut soittivat vielä baarin puolella. Yleisö oli ihmeissään, kun eivät tienneet minne mennä. Pojat lopettivat biisin baarin puolella ja tulivat nopsaan lavalle jatkamaan meidän aloittamaa biisiä.

Keväällä Toni lopetti/sai kenkää. Jotain kränää Tonilla taisi Janin kanssa olla. Mä en edelleenkään ihan varmaksi tiedä syytä eroon. Sama juttu edellisen kitaristin (Jape Tamminen) kanssa. Joko mulle ei kerrottu, tai sitten en vaan muista. Tai sit se vaan käytiin läpi tyyliin: "Toni ei enää oo messissä." Ja siinä se.

Kuva: Petri Anttonen

Sovittiin, että enää ei etsitä uutta miestä bändiin, vaan jatketaan neljästään. Jani alkoi taas soittamaan kitaraa laulun ohessa. Mä tykkäsin tästä ratkaisusta. Näin mentiinkin sitten ihan loppuun asti.

Kesäkuussa soitettiin Provinssi Rockissa. Alun perin oli sovittu, että soitetaan perjantaina Sorsanpesässä klubikeikka. Ja niin toki tehtiinkin. Sillä keikalla meidän kanssa soitti Santa Lucia, Teenage Kicks ja Dreadline. Oli hieno ja hikinen ilta.

Sitten tuli tieto, että Saara Suvanto on joutunut perumaan oman keikkansa ja meiltä kysyttiin, halutaanko mennä paikkaamaan. Tottakai haluttiin. Soitettiin sitten myös lauantaina teltassa. Tuolloin elettiin ilman Internettiä ja muuta somea, eli en tiedä kuinka hyvin tieto oli saavuttanut ihmiset, mutta hyvin siellä teltassa oli porukkaa.

Meillähän oli hotellihuoneet käytössä tuona viikonloppuna, mutta mä vietin tietysti molemmat yöt leirintäalueella.

Keväällä oltiin puhuttu Pokon kanssa pitkäsoiton tekemisestä ja mietittiin mahdollisia tuottajia. Yksi esille tullut nimi oli Nicky Tesco, eli Membersin laulaja. Mähän innostuin asiasta valtavasti, olihan Members yksi mun lempparibändeistä. Mutta valitettavasti aikataulut eivät natsanneet. Lopulta sovittiin, että Jimi Sumén tulee tuottajaksi.

Alettiin äänittämään pitkäsoittoa kesäkuun puolivälissä MTV:n ykkös-studiossa. Taidettiin olla studiossa kahdeksan päivää. En tiedä mikä hoppu meidän oli just tuolloin mennä studioon (varmaan Suménin aikataulujen ja studion varauksien takia), koska me peruttiin äänitysten takia muutama keikka, mikä on ihan persiistä. Yksi perutuista keikoista oli Ämy-Rock. Tää ärsytti kyl tosi paljon.

Jälkikäteen ajatellen Sumén oli meille ihan väärä mies tuottajaksi. Mieshän oli ihan perkeleen kova tuottaja ja varsin mukava mies, mutta se ei vaan sopinut meille. Mä olisin halunnut paljon enemmän räkää, kitaroita ja punkkia. No niitä ei saatu.
Muistan, kun oltiin soitettu pohjat sisään ja mä jossain vaiheessa kysyin Jimiltä, että milloinkas me aloitetaan soittamaan kitaroita, niin hää sanoi, että nehän on jo soitettu. Jotenkin mä menin ihan lukkoon, enkä osannut/uskaltanut pyytää, että ne olisi soitettu uudestaan paremmalla soundilla ja tarkemmin. Eli levylle jäi periaatteessa demokitarat. Eipä niissä kyllä mitään vikaa ole, mutta jotenkin olisin halunnut tehdä ne kunnolla niin, että oltais oikeasti mietitty soundia ja soittamista. Toisaalta, ehkä mä olisin tuossa tilanteessa mennyt lukkoon, enkä olisi pystynyt soittamaan yhtään sen paremmin kuin pohjien soiton yhteydessä. Noi biisit oli kuitenkin treenattu niin hyvin, ja mun osuus oli aika simppeliä komppausta, että mä soitin ne aina samalla tavalla. Ehkä mä odotin sitä "tuottamista" olevan enemmän, mutta me vaan soitettiin biisit sisään ja siinä se. Toisaalta, jos Jimi olisikin alkanut tuottamaan meitä, niin nyt mä varmaan kiroilisin, kuinka meitä tultiin neuvomaan miten sitä punkkia oikein soitetaan.

Jani oli ostanut Nights Of Iguanan Delayltä puoliakustisen kitaran. Se sit jotenkin hajosi aika lailla heti sessioiden alussa. Tavallaan onneksi, koska se akustinen soundi oli mun mielestä ihan liian kilttiä meidän musaan. Tai olisi se voinut olla siellä ärjykitaroiden seassa, kunhan ei yhtenä "pääkitarana".

Jani vauhdissa. Kuva: Marja-Leena Helin

Levyltä kuulee hyvin ne biisit, joilla noi sessiot aloitettiin (eli millä biiseillä Jani kerkesi soittamaan sitä akustista kitaraa), eli soitettiin ekana alta pois "helpoimmat" biisit, eli Rockabilly ja Jimmy.

 Kitaran hajoamisen jälkeen otettiin saman tien yhteys Pokoon ja ne antoi luvan käydä hakemassa jostain liikkeestä uuden kitaran vuokralle. Vai saiko Jani jopa ostaa kitaran Pokon laskuun, en muista enää.

Levy tehtiin siis MTV:n studiolla. Osa noista äänityspäivistä osui mun yövuoroille. Nukuin muutaman tunnin töiden jälkeen ja nopeasti studiolle ja sessioiden jälkeen kävelin siihen naapuriin, eli Ilmalaan Postiin heittelemään paketteja.
Mähän olin tuolloin tosiaan töissä Postissa, jossa tein kolmivuorotyötä, viikko aamua, viikko iltaa, viikko yötä. Pikkisen meinas välillä varsinkin noi yövuorot haitata rokin soittamista. Muistan monta viikkokeikkaa, joista lähdin heti keikan jälkeen yöksi töihin. Joskus saattoi olla samana päivänä kaksikin keikkaa ja yövuoro. Noh, nuorena sitä jaksoi.

Oltiin mielestämme jo soitettu kaikki biisit levylle ja alettu purkamaan kamoja, kun joku muistaa, että hei, mehän ollaan unohdettu soittaa Något Annat -biisi. Soitettiin ja laulettiin se saman tien livenä sisään. Siihen ei ole lisätty mitään jälkikäteen, ei lauluja, ei kitaroita. Tää biisi oli jossain vaiheessa jollain tukholmalaisen radioaseman soittolistalla.

Jimi miksasi levyn yksin, tai ainakaan mä en osallistunut siihen operaatioon. Nyt jälkikäteen mua harmittaa, että äänimaisema on liian kesy ja kevyt. Sitä punkkia olisi pitänyt olla mukana paljon enempi. Toki silloin oltiin levyyn tyytyväisiä, minäkin (ja olen oikeasti edelleenkin tyytyväinen siihen). Olihan se kuitenkin bändin - ja mun - ensimmäinen pitkäsoitto.

Lopetetaan tämän kertainen tarina "kamarunkkaus"-asioilla.
Noita vanhoja kuvia katsellessa tuli mieleen, kuinka sain hoidettua jossain vaiheessa 1987-1988 itselleni sellaisen kitara ja vahvistin -yhdistelmän, jolla sain sellaisen soundin kuin halusin. Mulla oli ollut paska Marshallin Mosfet -vahvistin ja joku ihme 4x12" kaappi. Kävin kerran Janin kanssa MS:llä testaamassa uusia vahvistimia ja tykästyin kovin uuteen Marshallin Jubilee-malliin. Kannoin sitten Mosfetin niiden riesoiksi ja sain siitä jonnin verran välirahaa. Tehtiin osamaksusopimus ja näin olin uuden Marshall Jubilee 2550 combon ylpeä omistaja.

Menin sitten joskus 90-luvun puolivälissä vaihtamaan combon kaverin kanssa päikseen Marsun nuppi+kaappi -yhdistelmään. Tyhmä vaihto.
Onneksi löysin jonkun vuoden päästä halvalla Jubilee nupin. Siitä en ole luopunut, enkä helpolla luovu. Sitä vastoin hankin jokunen vuosi sitten toisen samanlaisen nupin Ropposen Teemulta.

Kitaran kanssa kävi niin, että vietin usein aikaani pyörimällä musaliikkeissä ja kerran ollessani Pro Centerissä Mechelininkadulla näin oudon näköisen Telecasterin. Kokeilin huvikseni ja huomasin heti, että jumalauta, täähän sopii mun kouraan just eikä melkein. Kiroilin siinä paskaa rahatilannetta ja lähdin kävelemään kotia päin. En päässyt kuin parikymmentä metriä, kun pysähdyin miettimään, että saanko ikinä rauhaa, jos en osta sitä kitaraa. Käännyin takaisin ja kokeilin kitaraa uudestaan ja varmistuin siitä, että enhän mä voi olla ostamatta sitä. Ja taas tehtiin osamaksusopimus.
Myyjä ei juurikaan osannut kitarasta kertoa muuta, kuin että se on jonkun itsetekemä ja että se on tullut Amerikasta Pori-Jazzin kautta heille.
Tämä kitara ("Huonekalu") on pysynyt ykköskitarana kaikki nämä vuodet.

Pakko sanoa, että nää (Marsu ja Tele) ovat ihan helvetin hyvä yhdistelmä. Toiset sanoo, että soundi lähtee sormista, ja tavallaan allekirjoitan senkin, mutta kyllä noi vehkeet auttaa ihan pirusti saamaan sen "mun" soundin aikaiseksi.

Laitan vielä tähän alle kuvan, jossa soitetaan Provinssin teltassa 1988. Mulla käsissä Huonekalu ja taustalla Marsu. Janilla on Delaylta ostama kitara, joka hajosi levyn äänityksissä.

Kuvaaja tuntematon