24. Leikin loppu (The Fucking World)

1990-1991

Oltiin siis sovittu Stupido Twinsin kanssa, että siirrytään heidän talliin. Ja kuten aiemmin kerroin, niin samalla päätettiin myös jyrätä Lepakolla äänitetyt sessiot ja aloittaa kakkos-LP:n teko alusta. Tulevan singlen biisit otettiin kuitenkin noista Lepakon sessioista. Tässä vaiheessa, tai saattoi olla jo aiemminkin, Kirvesmäen Antti tuli äänittäjäksi/miksaajaksi.

Single Day by Day / Godtrap julkaistiin helmikuussa. Mä itse olin alkuvuoden muissa ympyröissä (sain ensimmäisen lapsen helmikuun alussa), eli en osallistunut sinkun miksaukseen, tai mihinkään muuhunkaan millään tavalla. En edes tiedä/muista missä se tehtiin loppuun. Olisiko ollut siellä Lepakolla? Jossain vaiheessa mulle vaan tyrkättiin sinkku kouraan ja mä katoin, että jaa, tällainen siitä sit tuli.

Sinkun b-puolella soittaa saksofonia Antti Seppo. Olikohan siinä biisissä kans lehmänkello? Huh.

Me oltiin jotenkin saatu välit poikki myös keikkamyyjän Welldonen (entinen S-Tuotanto) kanssa. En oikeasti muista/tiedä mikä kuvio siinä oli, mutta tästä eteenpäin meitä möi Niina, joka oli aiemmin ollut Welldonellakin töissä. Osaksi myös tästä johtuen meidän keikat väheni valtavasti. Toki me haluttiin myös keskittyä uuden levyn tekemiseen. Kun oli tottunut tekemään keikkaa koko ajan, niin keikkailemattomuus oli tosi tylsää aikaa. Noh, olihan meistä kolmella juuri joko tullut, tai tulossa jälkikasvua, eli kotonakin olisi ollut hyvä olla edes joskus...

Tuosta keikkamyyntisotkusta oli maininta Rumban haastattelussa myöhemmin. "On aika vittumaista huomata saavansa kusipääbändin maine, kun toiset tekee ohareita ja me ollaan täysin tietämättömiä siitä, mitä tapahtuu."
Jossain muussakin yhteydessä oli maininta siitä, että meille myydyt keikat meneekin jollekin toiselle bändille. Mulla itsellä ei ole muistikuvaa/tietoa oliko asia näin.

Aloitettiin uusien sessioiden tekeminen vanhassa tutussa Equaliz studiossa Kirvesmäen Antin johdolla.
Nää sessiot olivatkin sitten ihan eri meininkiä, mihin aiemmin oltiin totuttu. Kukaan ei oikein ottanut tilannetta haltuun, tehtiin kaikki "vihdoinkin" itse, ilman sitä ilkeää tuottajaa, joka sanoo mitä pitää tehdä. Voi kun siellä olisikin ollut joku hiukan katsomassa meidän perään.

Rytmiryhmä halusi soittaa pohjat kahdestaan, “ettei kukaan pääse sanomaan, etteikö olisi taimissa”. Hmm, mun mielestä biisit saa nopeutua tarvittaessa, jos on hyvä meininki päällä ja jos se sopii biisiin. Sleebaaminen taas on ihan eri juttu (siis, että biisi hidastuu/laiskistuu). Mun mielestä biisien pohjat jäi hiukan kliiniksi, enkä todellakaan ole tyytyväinen kaikkien biisien tempoihin. Osa menee ihan liian hitaasti. Mutta suurin ongelma oli siinä, ettei biisejä soitettu bändinä sisään. En tiedä kuuleeko tavan kuulija sitä, vai onko se vaan mun omassa päässä. Luulen kuitenkin, että biiseihin olisi saatu ihan erilainen lataus jos oltais soitettu ne kimpassa, eli livenä purkkiin.

Me haluttiin Janin kanssa räimiä levylle kitaroita, mutta jotenkin niitä soittaessa oli jo sellainen tuntuma, että biisien kertsit ei nouse/lähde lentoon tarvittavalla tavalla. Koitapa siinä sitten kitaraa soittamalla saada biisi lentoon…

Fuckareiden yksi tavaramerkki oli vahvat laulut taustalauluineen. Ja kyllähän pojat paljon lauloivatkin tälle levylle. Pääosin hyvää laulua, mutta on siellä aika paljon kehnoakin laulantaa. Jani esimerkiksi halusi miksausvaiheessa laulaa joitain juttuja uusiksi. Se oli mun mielestä virhe. Ajatukset oli jo täysin miksauksessa ja ne nopeasti kokeillut uudet jutut ei vaan tuntunut toimivalta. Mutta sinne ne levylle jäi. Ymmärrän kyllä Janin pointin, että haluaa levylle just oikeat sanoitukset, kun niitä on paljon mielessään pyöritellyt. Saattaisi muuten tekstittäjänä ja laulajana jäädä harmittamaan. Noh, nyt jäi ihan muut asiat harmittamaan.

Rumpali Jypä lauloi levylle paljon juttuja, hyvä laulaja kun on. Osa niistä toimii todella hyvin, osa ei yhtään. Joistain hänen laulamistaan jutuista tulee valitettavasti mieleen päihteiden käyttäjän ärsyttävä nariseva ääni.

Myös jotkin Janin ääntämykset särähtää edelleen korvaan. Esim. 'boogeyman'. Nyt siellä yhdessä biisissä lorvii letkeä boogie-mies, eikä pelottava mörökölli. Tästä sessioissa mukana ollut Puka Oinonen mainitsi biisin kuullessaan, mutta Jani vaan nauroi ja oli sitä mieltä, että se on hyvä just noin. Ehkä se sillä hetkellä tuntui hyvältä idealta, mutta ei näin jälkikäteen kuunneltuna, eikä varsinkaan tavallisen hemmon mielestä, jolle “vitsi” ei aukea.

Niin, Puka tuli soittamaan levylle kitaroita. Oltiin todettu, että mies on Suomen tyylikkäimpiä ja parhaimpia soittajia, eli tottakai hänet piti saada mukaan levylle. Mutta eihän meillä ollu mitään ajatusta mitä Pukan olisi pitänyt soittaa. Sanottiin vaan, että vedä vaan jotain, sillain "Pukamaisesti". Kyllähän Puka sitten soittikin hienosti.

Pyydettiin myös Shadowplayn Marcoa soittamaan trumpettia joihinkin biiseihin. Ja sama juttu ku Pukalla, “soita nyt jotain johonkin”. Kyllähän Marco ja Puka oli jo silloin niin ammattimiehiä, että pystyivät soittamaan hyviä juttuja vajavaisesta ohjeistuksesta huolimatta.

Kuva: Pentti Hokkanen

Noi sessiot oli kyllä aikamoiset pilvisessiot. Tuntui, että hemmot oli koko ajan ihan pöllyissä. Sekavaa meininkiä se kyllä oli. Taisi olla bändillä homma hukassa pahemman kerran. Kirvesmäen Antti teki sen mitä pystyi, ja koitti pitää sessiot edes jotenkin kuosissa.

Lopputulema olisi voinut olla kaikkeen siihen sekoiluun nähden vieläkin huonompi. Ja ne sessiot vaan lykkääntyi ja venyi. Ja samalla venyi siis levyn julkaisukin. Alun perin levyn piti tulla maaliskuussa, mutta tuli lopulta vasta lokakuussa.

Noissa sessioissa äänitettiin eräskin Coke -niminen blues (!!!) -biisi. Mä en oikeasti osannut soittaa perinteistä bluesia/rokkia, joten en suostunut soittamaan tossa biisissä. Ja oli se biisikin ihan kauhea mun mielestä. Hyvä, että kieltäydyin, olisi saattanut mun punkin soitto "kontaminoitua" ja ties mitä siitä olisi seurannut. Olisinkohan mä alkanut boogie-mieheksi ja innoissani opetellut soittamaan sooloja? 

Maaliskuun lopussa soitettiin keikka Vanhalla. Pyydettiin Antti Seppoa mukaan soittamaan pariin biisiin saksofonia, Anttihan siis soitti meidän Day by Day -singlen B-puolen biisissä Godtrapissä fonisoolon.

Keikat yleensä aloitettiin Rockabilly-nimisellä biisillä, jonka Jypä aloitti rummuilla yksin ja sit Kenttu meni bassonsa kanssa mukaan. Me kitaristit odoteltiin lavan sivussa aikamme ja jossain vaiheessa mentiin räimimään sinne sekaan.

Tällä kertaa biisin alettua odottelin siinä lavan takana Antin kanssa, kun Ana kysyi multa, että "mikä laatikko?".

Mä olin, että häh?!?!

Antti huomasi, etten tajua laatikko -hommasta yhtään mitään, joten kysyi perään, että "mistä sävellajista tää biisi menee?"

Mä olin taas, että häh, mikä on sävellaji?

Lopulta Antti kysyi, että mistä soinnusta kertsi menee.

Mä vastasin, että ei tässä biisissä oikein ole kertsiä.

Siihen Antti jo hiukan turhautuneen oloisena, että "no, kerro mikä on eka sointu".

No nyt mäkin pääsin kärryille: "se menee E:stä!"

Ai miten niin en muka ole ammattimies?

Toukokuun lopussa oli keikka Vammalassa. Keikkapäivä oli lauantai. Tiesin, että osa porukasta oli reissussa ja tulevat omia kyytejä keikalle. Oltiin sovittu, että tullaan Kentun kanssa kimpassa Helsingistä. Perjantai-iltana tuli soitto, että sori vaan, mutta joudut nyt jotenkin hoitamaan itsesi Vammalaan, Kenttu ei olekaan Helsingissä.

Kiva, kiva. Milläs perkeleellä mä nyt sinne Vammalaan pääsen persaukisena?!? Tuo oli vielä aikaa ennen internettiä, eli junien/bussien aikataulua ei selvitetty niin helposti ja nopeasti kuin nykyisin.

Tiesin, että samalla keikalla soittaa Little Mary Mixup. Eli ei muuta kuin metsästämään niiden numeroita. Onnistuin lopulta saamaan jonkun tytöistä kiinni ja sain sovittua, että pääsen heidän kyydillä Vammalaan. Pakko myöntää, että hetken kävi mielessä, että soittakaa keskenään keikkanne, perkele.
Keikalla (jossa miksaajana oli eräskin Horto) oli kuulemma ollut jotain ihme vääntöä yhdellä meidän bändin jäsenellä. Kuulin vasta vuosia myöhemmin asiasta. Jotain tappelun tynkää oli ilmeisesti ollut. Ihan perseestä tuollainen.

Kuva: Pentti Hokkanen

Kesällä haluttiin mennä Janin kanssa Puntala Rockiin soittamaan, mutta Jypä halusi mennä kalaan ja Kentullakin oli jotain muuta puuhaa, tai sit niitä ei vaan huvittanu lähteä punkkibileisiin soittamaan.
Sovittiin sit Janin kanssa, että otetaan tuuraavat ukot kehiin. Basistiksi pyydettiin mun vanhaa bändikaveria ja Fuckareiden roudaria/kuskia Kemisen Timoa, rumpuihin tuli yksi Lepakossa hengaileva hemmo, joka treenas rumpujen soittoa koko ajan. Mä luulen, että se taisi asua Lepakossa silloin. En enää muista sen tyypin nimeä. Kolmanneksi kitaristiksi pyydettiin yhtä Killiä.
Treenattiin lyhyehkö setti nopeasti kasaan. Taidettiin soittaa keikalla kaikki meidän hitaimmat ja huonoimmat biisit, heh. Noh, piti saada joku bändi aikaiseksi, että sai hyvän tekosyyn lähteä Puntalaan juopottelemaan (ihan kuin sinne ei olisi voinut lähteä pelkästään turistimeiningillä). Oltiinhan me oltu siellä soittamassa myös edellisenä kesänä, silloin ihan oikealla kokoonpanolla.
Tuolloin Puntalan yksi puuhamiehistä oli Hyvönen, joka sekoili Klimaxin ekalla keikalla aikoinaan Pieksämäellä. Hyvöseltä ostin sit pari viinipulloa, ja kun meidän soitto oli ohi jo hyvissä ajoin, niin toki aloin kippaamaan sitä viiniä.

Se oli virhe.

Sillä myöhemmin samana iltana siellä soitti eräskin Snuff. Eihän mulla ole mitään muistikuvaa koko bändistä. En ole siis varma näinkö bändin vai en. Mitään en kyllä muista. Silloin ajattelin, että mikäpä tuossa, onhan noita bändejä nähty, mutta kun useat kaverit kehuivat kyseistä orkkaa, niin pitihän minunkin siihen tutustua. Ja perkele, sehän on yksi hienoimmista bändeistä ikinä! Tuleva bändikaveri Huotarin Jyrki oli lähtenyt katsomaan niitä seuraavana päivänä Turkuun, kun oli niin tykästynyt. Mulle kävi taas samalla tavalla kuin aiemmin New Model Armyn kanssa. Pöh.

Snuff on edelleen näkemättä livenä. Jospa tässä jossain vaiheessa saisi korjattua asian.

Kesällä päästiin jotain kautta Bornholmiin, Tanskaan soittamaan. Siellä oli jotkut isot festarit, hippimeinkinkiä, maailmanparannusta. Ja hyvä meininki. Siellä oli myös Jalla Jalla, Kadotetut Greenhouse AC ja vaikka mitä. Viisi päivää kestävät bileet. Kaikki keikat soitettiin ulkolavoilla. Siellä oli aika vapaa meininki soittojen suhteen. Mekin sovittiin yhtenä päivänä Jalla Jallan ja muiden soittajien kanssa, että mennään kimpassa soittamaan keikka ihan ex tempore -meiningillä. Sillä keikalla olikin sitten mukana jos jonkinlaista kolistelijaa, lava täynnä porukkaa. Basistimme Kenttu oli kävellyt siinä teltan ulkopuolella ja ihmetellyt, että kylläpä kuulostaa musiikki jotenkin tutulta. Sit tajusi, että sehän on oma biisi. Ja ei muuta ku mukaan soittamaan. Noi oli sellaiset jamit mitkä mullekin kelpas.

Viimeisenä päivänä ennen laivan lähtöä Jypä meni pakkaamaan majapaikkaan kamojaan ja sanoi siinä samalla pikkasen vielä pötköttävänsä. Sanottiin kyllä, että älä nukahda, jäät vielä laivan kyydistä. Ei kuulemma ole pelkoa moisesta, kuului vastaus.

Ja niinhän siinä kävi, että terminaalissa odoteltiin Jypää aikamme ja lopulta siirryttiin laivaan. Ei näkynyt miestä missään, siellä se majapaikassa varmaan nukkuu, ajattelimme.

Laivan lähdettyä olimme varmoja, että sinne jäi rumpali Bornholmiin, mutta niin vain hetken kuluttua Jypä löysi meidät ja kertoi kuitenkin nukahtaneensa ja oli herännyt aivan viime tipassa. Oli juossut terminaaliin ja oli päässyt laivaan ovien jo mentyä kiinni. Oli kuulemma ollut ihan minuuteista kiinni.

Bornholmissa.
Kuva: Jari Mikkola

Paluumatkalla osa meistä jatkoi juopottelua. Ja kuinka ollakaan, Kadotettujen Tapsalla oli viskipullo! Mikä riemu siitä syntyikään. Mutta jotenkin se pullon suu meni avatessa rikki. Ihmeteltiin siinä, että mitäs nyt. Mieli tekisi juoda, mutta jos siellä on lasinsirpaleita seassa. Mikään ei ole fiksumpi kuin janoinen juoppo. Ei muuta ku sukka pois jalasta ja sen läpi siivilöitiin se viski toiseen pulloon. Ja hyvää oli! Olinhan mä kuitenkin käynyt kerran suihkussa sen viikon aikana. Ja taisin vaihtaa vaatteetkin samalla. Muistaakseni.

Kesällä otettiin promokuvia Hokkasen Penan kanssa Vanhankaupungin koskella. Huvitti, kun yhdellä meistä oli kauhea krapula. Mun mielestä se näkyy aika selvästi noista kuvista.

Tulevan levyn kansienkin kanssa oli vääntöä. Bändillä ei itsellään ollut mitään ideaa, tai edes mielenkiintoa alkaa hahmottelemaan kansia. Levyn nimeäkin ihmeteltiin pitkään.
Lopulta Stupidojen Joose ehdotti kannen kuvaksi niiden Venäjältä (vai Tallinnasta?) salakuljettamaa kuvaa palavasta kirkosta. Se sopi kaikille. Levyn nimikin löytyi lopulta: Gun Policy.

Kun kaikki näytti vihdoin olevan kunnossa levyn julkaisua ajatellen, niin eikös tehtaalta tullutkin versio, jossa kannen kuva on väärinpäin. Näitä virheellisiä painoksia kerkesi menemään Oskun Divarin (ja mun) kautta jonkun verran. Vedettiin painos äkkiä takaisin ja jälleen odoteltiin tovi, että saatiin levy oikealla kannella ulos.

Lokakuun puolessa välissä soitettiin julkkarikeikka Bottalla. Pyydettiin taas Marcoa soittamaan trumpettia muutamaan biisiin. Nää oli hyvät bileet.
Stupidot lupasi juottaa bändiä. Me ajateltiin, että nyt on piikki auki ja kaljaa virtaa. Noh, ukot toi takahuoneeseen meille Viru Valge -vodkapullon. Hyväähän se oli sekin. Kiitti vaan.

Tehtiin aika paljon pressiä levyn tiimoilta. Vielä tuntui olevan kiinnostusta bändiä kohtaan, vaikka oltiinkin levyn kanssa vuosi myöhässä. Ja tässä vaiheessa olisi pitänyt olla kunnon keikkamyyjä, että olisi saanut keikkailemalla tuettua levyn julkaisua.

Soitettiin lokakuun lopussa Tullikamarilla Amnestyn tukibileissä. Olin sopinut, että menen kaverini Ikosen Peten luokse yöksi. Taas osui kuntopiikki vinoon. Pete sai kantaa mun kitaran -ja minut- kotiinsa. Oli sillä ollut raahaamista. Aamulla hävetti. Ja sit junalla takaisin Helsinkiin. Samaan junaan osui myös Jypä, kauheassa kunnossa edelleen. Tuli kauhia härdelli, kun Jypä oksensi junan eteiseen ja konduktööri osui just paikalle. Siivoamalla taisi selvitä. Ja kauhealla huudolla.

Levyn julkaisun jälkeen, kun hommat ei lähtenytkään samalla tavalla lentoon kuin ekan levyn kanssa, ja kun tuli joitain negatiivisiä arvioita, alkoi osalta porukasta kiinnostus hiipumaan. Tai sitten mukaan tulivat “hevimmät” harrastukset? Muistan muutamankin kerran olleeni Janin kanssa kahdestaan treeniksellä odottamassa muita. Eivät tulleet.

Keikkojakin oli vähänlaisesti. Uusia biisejäkään ei taidettu juurikaan treenata.

Homma alkoi selkeästi olemaan loppusuoralla.

Lopetettiin vuosi -90 "perinteisesti", eli soitettiin kaksi peräkkäistä päivää Backstagella.

Alkuvuodesta -91 soitettiin Helsingissä Horizont -ravintolassa bändin viimeinen keikka. Olikohan meillä siinä vaiheessa jo kutinaa, että se on viimeinen keikka? Saattoi olla. Se keikka oli itse asiassa helvetin hyvä.

Ja tiedättekös mihin The Fucking Worldin julkinen ura loppui?

Torvisoittoon saatana!

Oltiin sovittu, että jos saadaan kaksi encorea, niin mennään puhaltamaan aikoinaan Tallinnasta ostamiin pioneeritorviimme niin perkeleesti. Eihän me mitään osattu niillä soittaa, mutta kauhia mekkala niistä lähti. Jypä ja Kenttu eivät suostuneet tulemaan mukaan, joten mentiin Janin kanssa kaksistaan jättämään viimeiset jäähyväiset torvien sulosoinnuilla.

Oltiin itse järkätty toi Horizontin keikka ja siellä olikin ihan pirusti porukkaa ja hyvä meininki. Oze oli siellä lipunmyynnissä ja Salmisen Timppa auttoi kamojen kuljetuksessa, Keminen lavaroudarina. Salmiselle jäi vahingossa mun torvi ja kun vuosien jälkeen muistin kysyä siitä, niin Timppa oli jättänyt sen jonkin vaaran merkiksi johonkin mereen. Tai jotain. En enää muista. Mutta kuulemma torvi teki hyvän teon.

Keikan jälkeen mä nappasin osan rahoista ja kävin maksamassa - ensimmäistä ja viimeistä kertaa? - Hopposelle treenikämpän vuokraa. Mä en ainakaan itse muista ikinä antaneeni rahaa treenivuokraan. Yleensä ne kuitattiin niin, että tehtiin keikka Lepakossa, tai muualla Elmun tapahtumissa. Tai sit joku meistä hoiti asian kaikkien puolesta (tätä epäilen vahvasti).

Pian Horizontin keikan jälkeen sovittiinkin, että eiköhän tää ollut tässä. Muistaakseni ei edes kokoonnuttu porukassa päättämään asiasta. Se vaan tapahtui.

Heh, ennen asian julkistamista mä pummasin Tavastialla kaljaa joltain Rumban toimittajalta luvaten, että saat hyvän jutun Nisse Mannerheimiin. Ja niinpä Nisse osasi kertoa hajoamisesta ennen kuin edes levy-yhtiön sedät siitä tiesivät. Ja mä sain kaljaa.

Rumba uutisoi myös virallisemminkin bändin hajoamisen.

Mitäs mulle jäi käteen The Fucking World -vuosista 1986-1991?
Ihan helvetin hienoa aikaa! Sai tehdä sitä mistä tykkäsi, eli soittaa punk-rokkia! Tehtiin paljon hyviä keikkoja, hyviä levyjä. Tutustuin moneen hienoon ihmiseen. Sain olla mukana pienenä osana Lepakon historiaa. Saatiin autettua Stupido Records alkuun (eikä onneksi saatu sitä nurin ei-niin-hyvällä-levyllä-kuin-oli-tarkoitus).

Fuckareiden kanssa sain maistaa pienen palan kuuluisuutta. Se oli ihan jees, mutta ei se merkannut mulle sen enempiä. Mielestäni mulla on aina ollut terve suhtautuminen kuuluisuuteen, ja varsinkin siihen jos sitä ei ole. Mä olin niin saatanan ujokin tuolloin, että ei noi pressijutut ollu mua varten. Toki oli hienoa olla paikalla mukana, mutta ei mulla tuolloin ollut juurikaan mitään sanottavaa. Tai en siis uskaltanut sanoa mitään.

Osa bändin jäsenistä halusi murtautua ulos punkin saarakkeesta isoksi bändiksi. Kai se ns. (jonkin asteinen) breikkaaminen oli suht lähellä. Näin ainakin on "isot pojat" myöhemmin kylillä puhuneet.

Joskus aikoinaan olin sitä mieltä, että Fuckarit meni vähän väärille urille, kun baareissa ja keikoilla oli paljon tunnettujakin hemmoja "opastamassa" ja "neuvomassa" kuinka kannattaa toimia, ja ehkä me, tai ainakin osa meistä alkoi kuunnella näiden ulkopuolisten neuvoja. Yllättävän paljon oli selkään taputtelijoita.

Perkele, oltaisi vaan uskottu itseemme ja tehty sitä mitä parhaiten osattiin, eli soittaa sitä hiton punk rockia.
Ja kai me ihan itse oltiin isomman menestyksen esteenä.
Pokon historiikki -kirjassa Epe Helenius toteaa mm. näin: "Se oli todella hyvä bändi ja sellaista jälkipunkkirähinää metallisella otteella (metallinen ote, wtf kysyy blogisti?!?). Ne teki meille kohtuullisen hyvän levyn. Pitkäänhän Fucking World ei meillä viihtynyt ja se on niitä harvoja bändejä, joka on meiltä ovet paukkuen lähtenyt. Janille ja mulle tuli oikein perustavaa laatua oleva riita kustannussopimuksista." Kirjassa lukee myös näin: "Helenius kiteyttää Fucking Worldin olleen lahjakas bändi, mutta havaittavissa oli asenneongelmia, jotka tekivät bändistä oman menestyksensä pahimman esteen."

Jani oli - ja on edelleen - yksi hienoimmista ihmisistä mitä tunnen. Jani opetti mulle paljon, sekä kitaransoittoa, että asennepuolen juttuja. Vaikka mulla onkin rytmiryhmän kanssa myöhemmin välit katkenneet, niin kyllä mä niitä kunnioitan soittajina. Ja olen niille kiitollinen siitä, että sain olla mukana lähes alusta loppuun asti, vaikka en soittajana ollutkaan samalla tasolla kuin muut bändissä käyneet kitaristit.

Tää oli hyvä ponnahduslauta uusiin seikkailuihin.

Jani J Roppola - laulu, kitara

Näkä - kitara

Kenttu - basso, laulu

Jypä - rummut, laulu

Jape - kitara (R.I.P.)

Toni - kitara

Ikonen - kitara

15. Kitaristiliitto (The Fucking World)

1987

Meillähän oli toukokuussa se tilanne, että meitä kosiskeli muutama levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto. Oli jotenkin outoa, kun meistä tosissaan oli kiinnostuttu ja istuttiin palavereissa. Ei niitä palavereja nyt montaa ollut, mutta kuitenkin.

Lepakon "jättömaalla". Kenttu, Jani, Näkä ja Jape. Edessä Jypä.
Kuva: Katriina Etholén

Itse asiassa, kun käytiin Rocktopsin Maria Tarnasen luona neuvottelemassa keikkamyynnistä, niin samassa neuvottelussa sovittiin, että mennään Poko Rekordsille. Maria soitti saman tien Epe Heleniukselle (tai silloiselle A&R:lle Petteri Palkoaholle, joka oli käynyt yhden meidän keikan jälkeen takahuoneessa kosiskelemassa meitä) ja sopi asian meidän puolesta.

Kuva: Katriina Etholén

Valittiin levy-yhtiöksi Poko Rekords, koska ne lupasivat antaa heti studioaikaa demon tekemiseen, ja että pistetään sinkku pihalle heti kun mahdollista. Toisen kilpailevan levy-yhtiön kanssa olisi jouduttu odottamaan jonkun aikaa, kun ne olivat antaneet luvan eräälle toiselle bändille tehdä pitkäsoitto, eikä heidän talous kestäisi kahta samanaikaista sessiota.
Vuosien jälkeen kuulin, että kolmaskin levy-yhtiö oli kiinnostunut meistä, mutta olivat ajatelleet, ettei heidän rahkeensa riitä meihin.
Mulla on sellainen mieli/muistikuva, että me emme käyneet tyrkyttämässä itseämme kenellekään, ajateltiin että kyllä meidät "löydetään".

Katriina Etholén, joka oli Turun Palon puuhaihminen, otti meistä alkuvaiheessa paljon kuvia (joita tässä blogissa on ahkerasti käytetty ja käytetään jatkossakin), auttoi meitä myös tekemällä muutamankin lehtihaastattelun, sekä ainakin yhden radiohaastattelun. Niitä haastatteluja oli ainakin hänen omassa zinessään Valtiokauhussa, Elanto -lehdessä (!) sekä Suomen Sosiaalidemokraatissa. Soundiinkin tehtiin Katriinan kanssa juttu, mutta meidän puolelta oli viime tingassa pyydetty vetämään se pois. Ei mitään muistikuvaa miksi. Ilmeisesti juuri sovitulla Poko-diilillä oli osuutta asiaan.
Ja mikä tärkeintä, Katriina oli mukana julkaisemassa Human Rights -EP:tä.

Itse en muista miksi emme jatkaneet levyjen julkaisemista Turun Palon kanssa. Eikä muista Katriinakaan. Ehkä kyse oli siitä, että meidän pojat halusivat astetta isompiin ympyröihin. Niinko ihan oikeaan levy-yhtiöön.

Turku -87. Jani, Jape ja Näkä.

Kuva: Tapsa Ristaniemi

Toukokuun puolessa välissä mentiin ekaa kertaa Turkuun keikalle. Siellä joku perkeleen punkkari sylki mun päälle kaljaa kesken keikan. Biisin loputtua otin olutpullon ja kaadoin olutta sen hemmon päähän. Keikan jälkeen tää sama tyyppi tulee mun luo. Ajattelin, että nyt tulee turpiin. Mutta ei, se oli vaan, että hyvä meininki! Tää perkeleen punkkari oli Oze (tuttu mm. Painajainen, The Stairs of Odessa ja yleinen sekoilu).

Keikkailun glamouria. Keikan jälkeinen aamu Katriinan luona Turussa.

Samassa läjässä viisi tyyppiä. Hyvin mahtuu.

Kuva: Katriina Etholèn

Kesäkuussa Poko sitten passittikin meidät studioon tekemään demoa. Mentiin taas tuttuun studioon, eli Equaliziin. Leidénin Hannu oli taas äänittäjänä/tuottajana. Soitettiin livenä sisään lähes kaikki biisit mitä meillä siinä vaiheessa oli. En kylläkään tajua miksi me soitettiin nauhalle myös Human Rights -EP:n biisejä. Meillähän oli tarkoitus, että sinkkubiisejä ei pitkäsoitoilta löydy. Tästä kylläkin jouduimme myöhemmin valitettavasti joustamaan.
Osa näistä demon biiseistä on mukana vuonna 2012 julkaistulla kokoelmalla "This was The Fucking World" (2CD, Stupido Records).
Pistetään tähän saman tien kolme biisiä, joita ei tuolta kokoelmalta löydy:
- Charming Day (levytettiin myöhemmin kakkos-LP:lle)
- Rockabilly (löytyy ekalta pitkäsoitolta)
- Jazz My Time (oli mukana FSF:n ja Viimeisen Rakkauden split-EP:llä)

 
Kesäkuussa oli myös eka festarikeikka: Koivu ja tähti. Mä lähdin sinne päivää aikaisemmin sekoilemaan Poliisivaltion tyyppien kanssa (joo, tiedän, että ne oli vaihtaneet siinä vaiheessa jo nimen Damageksi, mutta mulle nää tyypit ja se bändi oli aina Poliisivaltio).

Koivu ja tähti -festarit.

Meinattiin saada Japen kanssa siellä turpaan joiltain junteilta. Jotenkin päästiin onneksi eroon niistä hemmoista. Mutta muuten siellä oli hyvä meininki. Muistaakseni...

Heinäkuun alussa soitettiin Sonic Youthin lämppärinä Natsalla. Tää oli hieno kokemus. Kyllä oli taas Pieksämäen pikkupoika ihmeissään...

Heti sen jälkeen mentiin äänittämään ekaa Poko-sinkkua This is the Fucking World/Maggie TT Oksalan kanssa Finnvoxiin.
Olihan se hienoa päästä kuuluisaan studioon, kuuluisan tuottajan kanssa. Mutta TT Oksala oli mun mielestä meille ihan väärä mies. Siis kyllähän TT oli todella hyvä tuottaja, mutta meille se ei vaan sopinut. Ja kun mies vielä siinä meidän ajalla miksasi Boycott-yhtyeen levyä, tuli fiilis, että mitä vittua…
Toisaalta, eipä siinä meidän hommassa kauaa mennyt. Pistettiin kamat kasaan ja soitettiin biisit purkkiin. Siinäpä se. Mutta jotenkin me siellä kaksi päivää kuitenkin saatiin vietettyä. Katseltiin seinillä olevia kultalevyjä ja juotiin kahvia.

Maggiesta sen verran, että alunperinhän se oli nimeltään Sissy, mutta mä ehdotin, että eikös sen voisi muuttaa Maggieksi, Englannin rautarouvan Thatcherin “kunniaksi”. Tästä biisistä on monet tykänneet. Esim. suuresti kunnioittamani Sampsa Sarparanta on toisinaan soittanut biisiä akustisilla keikoillaan.

Elokuussa soitettiin ensimmäisessä Ankka-Rockissa. Silloin se oli vielä siinä Ankkalammella. Eihän siellä paljoa porukkaa ollut, vettäkin taisi sataa. Keikan jälkeen tuli niin kiire läheiseen baariin, josta saatiin ilmaista olutta, että taisi jäädä kitarakotelokin auki sinne lavan reunalle vesisateeseen.

Seuraavana päivänä soitettiin sit Elmun Kaivarin -konsertissa. Edellisen illan juhlinta kostautui; muistan kuinka toisen biisin aikana tuli karsea olo, päätä alkoi särkemään ja oksetti. Muuten oli kyllä hyvä keikka. Porukkaakin oli saapunut paikalle iso läjä.
Keikan jälkeen Pelle Miljoona käveli puistossa vastaan ja sanoi, että oli hyvä keikka. Ai että mä olin onnessani! Pelle Miljoona puhui mulle! Olin, ja olen edelleen kova Pellen fani.

Sit lähdettiinkin ekalle Tukholman reissulle. Soitettiin ilmaisfestareilla, Gärdefestillä. Siellä oli Suomesta myös Kauko Röyhkä & Narttu. Ja hiton iso kasa ruotsalaisia bändejä. Joita ei kylläkään tullut seurattua, jurnutettiin autossa peri suomalaiseen tapaan.

Kun tultiin laivalla takaisin Suomeen, niin vastassa oli tullimiehet huumekoiran kanssa. Kenttu oli meistä ensimmäisenä tulossa ulos. Toki pyysivät sivuun. Kentun bassokoteloon oli aiemmin kissa kussut, joten koira nuuhki koteloa hiukan tarkemmin, ja kun me muut soittajat tultiin paikalle, niin pyysivät “koko orkesteria” astumaan sivuun ja eikun koira nuuhkimaan kitaraboksit ja reput. Eihän meiltä tietenkään mitään löytynyt ...kaikki roina oli mukana olleella kaverilla, joka tuli eri aikaan -ja yksin- laivasta ulos.

Gärdefestin keikka oli Japen viimeinen Fuckareissa. Tavallaan harmitti, että Jape lopetti/sai kenkää, koska mä tulin sen kanssa hyvin toimeen. Japellahan ei ollut tuohon aikaan mitenkään helppoa, sillä ei ollut asuntoa, nukkui kavereiden nurkissa, eikä sillä ollut ikinä rahaa.

Mun mielestä Jape oli ehdottomasti paras kitaristi, joka bändissä oli.

Kuva: Katriina Etholén

Kuuntelin juuri Pokolle tehdyn demon, jolla Jape on mukana, ja en voinut välttyä ajatukselta, että miltä Fuckareiden eka LP olisi kuulostanut, jos Jape olisi pysynyt bändissä siihen asti. Jape oli niin tyylitietoinen, ja helvetin hyvä kitaristi, että levy olisi varmasti kuulostanut ihan erilaiselta. Todennäköisesti paljon paremmalta.

Japen poistumisen jälkeen ei taidettu enää kertaakaan soittaa This Is The Fucking World -biisiä, koska siinä oli niin tärkeä Japen soittama kitarakuvio, eikä me muut osattu soittaa sitä. (EDIT: löysin jonkin keikka-arvion vuodelta -89, jossa mainittiin meidän soittaneen tuo kyseinen biisi. Vaan näinköhän oli?)

Mua on aina ihmetyttänyt, että miten hitossa mä olin mukana (lähes) alusta loppuun, vaikka parempia kitaristeja oli nurkat pullollaan. Noh, kai mä hoidin oman tonttini mallikkaasti. Taisi olla Jypä, kun kerran tokaisi: mielummin hyvä komppikitaristi, kuin huono soolokitaristi.

Meillähän oli Japen kanssa “Kitaristiliitto”. Siinä oli tasan kaksi jäsentä, minä ja Jape. Monet kyllä halusi mukaan. Otettiinkohan me joitain tyyppejä “hangaround”-jäseniksi? Kitaristiliiton tärkein ohje oli, että kitaristiliiton jäseniä ei koskaan jätetä pulaan.
Japen elämä oli suht kostea ja muutenkin sekava, eikä hänen elimistönsä kestänyt sitä kaikkea. En muista minä vuonna Jape kuoli, mutta joskus 2000-luvulla se taisi olla. Lepää rauhassa, kaveri.

Valtiokauhu -lehti. RIP Jape. Kuva: Katriina Etholén

Ekan sinkun kansikuvat otettiin Tukholman keikalta. Oli jotenkin tosi hienoa päästä ulkomaille keikalle. Muutenkin tuntui, että oli päässyt tosi nopeasti kauhean pitkälle. Vajaa vuosi sitten asuin Pieksämäellä, sieltä muuton jälkeen olin ollut telkkarissa, soittanut esim. Tavastialla ja festareilla, lämpännyt Sonic Youthia, äänittänyt Finnvoxilla TT Oksalan kanssa, päässyt levylle, saatu oikea levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto, saatu treenis Lepakolta, soittanut keikan ulkomailla… Ei olisi ihme, jos kusi olisi noussut päähän, mutta en ainakaan myönnä, enkä huomannut, että mulla olisi mitään tollasta ollut. Mä vaan halusin soittaa punkkia...

Tuli vielä yksi juttu mieleen kesältä 1987, niin laitetaapa se tähän loppuun.
Sain eräs kaunis päivä Helsingin Poliisilta kirjeen, jossa pyydettiin tulemaan tiettynä ajankohtana Pasilaan kuulusteluihin. Noh, minä tietty menen paikalle ihmeissäni. Poliisi kyseli, että olenko tiettynä viikonloppuna ollut Hietaniemen hautausmaalla. Siellä oli silloin kuulemma kaadettu hautakiviä.
Ja joo, olinhan minä siellä käynyt. Tai oikeammin yrittänyt käydä. Lähdimme nimittäin Japen kanssa Lepakolta tarkoituksena mennä Hietsuun, siellä kun oli jotkut Beach Partyt, vai mikä sen tapahtuman nimi olikaan. Käveltiin siinä Hietaniemen hautausmaan kohdalla, kun Jape ehdotti, että tuostahan me muuten oikaistaan näppärästi. Ja saman tien kun päästiin aidan yli, niin vastassa oli pari isoa vartiointiliikkeen ukkoa. Pyysivät meidän yhteystiedot ja passittivat takaisin kadulle.
Ja nyt meitä epäiltiin niiden hautakivien kaadosta!
Paitsi että kun se poliisi kattoi mua ja kuunteli tarinan, niin sanoi, että hän kyllä uskoo, ettei me olla niitä kaadettu.