Extra. Klimaxin ensimmäisestä keikasta tänään 40 vuotta!

 Tasan 40 vuotta sitten: Klimaxin ensimmäinen keikka!

Tämä sama tapahtuma on käyty suppeammin läpi jokunen vuosi sitten. Pistetään uudestaan jakoon pidemmällä tekstillä merkkipäivän kunniaksi.

 

Lauantai 23.7.1983. Olimme Klimaxin kanssa soittaneet noin vuoden verran. Basisti Timo Kemisen mukaan tultua kokonaisena bändinä joitakin kuukausia.

Luokkakaverini Kikru Karjula oli mukana Pielmun (Pieksämäen elävän musiikin yhdistys) toiminnassa ja hän vinkkasi, että voisimme tulla soittamaan heidän tapahtumaan. Sen enempiä miettimättä sanoimme joo. Eikös oikeat bändit tee just niin, soita keikkoja? Parempi ehkä olikin olla ajattelematta asiaa, olisi voinut muuten jäädä keikka soittamatta. Joku vietti meitä vei eteenpäin; vaikka tiesimme (vai tiesimmekö?) että emme oikeasti osanneet soittaa juuri mitään ja biisitkin olivat irvikuvia hc-bändien tekeleistä, halusimme päästä keikalle. Olimmehan käyneet katsomassa ihan oikeita bändejä keikalla, joten mekin halusimme olla ihan oikea bändi.

Timo oli jo vanha tekijä tässäkin asiassa, hänellä oli edellisen heavy-bändinsä kanssa takana muutamia esiintymisiä.

Niin, kun puhun vanhasta tekijästä, niin olihan Timo juuri täyttänyt 16 vuotta, ihan niinkuin minäkin. Rumpalimme Nipe (Pasi Niemi) oli 14 vuotias ja laulajamme Tynkä (Tommi Lyyra) 13 vuotias.

Timo oli ollut bändissä vasta niin vähän aikaa, ettei hän ollut juurikaan osallistunut biisien tekemiseen. Biisit, tai oikeastaan “biisit” olivat minun tekeleitä. Jonkunhan niitä piti tehdä, että oli edes jotain soitettavaa. Ja olihan se kätevää, kun aloittaessamme ei ollut basistia ja olin ainoa kitaristi, niin sain soittaa juuri niin kuin halusin. Aina ei tarvinnut soittaa samaa biisiä samalla tavalla. Eihän meillä ollut tietoa millaisia biisien pitäisi olla. Että niissä voisi olla joku rakenne. Yleensä biisit meni niin, että minä aloin sahaamaan jotain kuviota hullun nopeasti, Nipe lähti rumpujen kanssa mukaan ja koitti pysyä perässä. Tommi alkoi huutamaan niitä muutamia rivejä mitä olimme saaneet kirjoitettua paperille.

Ja vaikka Nipe aloitti rummuilla tai tikuilla jonkun biisin, mun tapana oli soittaa niin nopeasti kuin pystyin, ymmärtämättä, että olisi ihan ok, jos kaikki soittaisi samalla nopeudella. Mulla oli yksi ainut nopeus: täysillä.

Timon tullessa mukaan asiaa koitettiin saada kuosiin, hänellä kun oli ymmärrystä yhteensoitosta. Biisien opettaminen Timolle olikin aikamoista; hän tajusi, ettei kannata edes yrittää soittaa samaa sahausta kuin minä, vaan katsoi mikä oli “biisin” ensimmäinen sointu ja pysyi siinä. Joissakin biiseissä oli jopa kaksi eri kohtaa; siinäkin oli hommaa, kun piti koittaa osua samaan aikaan kertosäkeeseen. Yleensä biiseissä sahattiin yhtä ja samaa koko biisin ajan, eli noin 30–40 sekuntia. Biisit loppuivat kaikilla eri aikaan, yleensä minä pääsin maaliin ensimmäisenä ja muut katselivat, että jaa, nyt se siis loppui.

 

Niin, se keikka.

 

Tapahtuma pidettiin Pieksämäellä Heikinlammen lavalla. Lava oli tosiaan lammen päällä. Tuolla samalla lavalla oli soittanut vuotta aiemmin Hassisen Kone yhden viimeisistä keikoistaan.

Olimme paikalla hyvissä ajoin, siis todella hyvissä ajoin. Haluttiin olla ajoissa. Ja siellä me sitten odottelimme, että jotain tapahtuisi. Jänskätti ihan älyttömästi. Varsinkin kun paikalle saapui X-nimellä mainostettu bändi. Siinähän soitti bassoa ja lauloi suuri kuuluisuus: Pieksämäelle sivariin tullut Fucking Finlandin laulaja Jani Roppola. Eikä siinä vielä kaikki: Bastardsin laulaja Lahti ja basisti Roitsu olivat tulleet Janin vieraiksi juuri tuona viikonloppuna. Ja tuossa nuo kuuluisuudet olivat ihan vieressä. Eihän me niille mitään uskallettu puhua. Paitsi kun kysyivät, onko kellään jotain, jolla saisi hiukset pystyyn. Silloin uskaltauduin sanomaan, että mulla on viiksivahaa. Sehän kelpasi. Ja niin me katseltiin, kun isot pojat käyttivät mun vahaa. Vähänkö olin ylpeä.

Tuo X-bändi sai heidän keikallaan ihan oikean nimen: Vapaa Kalja. Keikasta sovittaessa heillä ei ollut vielä nimeä, siksi X.

 

Pikku hiljaa paikalle saapui miksaaja PA-kamojen kanssa ja Klunssi, joka soitti kolmantena bändinä, toi paikalle heidän backlinen.

Soittojärjestys sovittiin Kikrun tultua paikalle, me aloitetaan, se oli kaikille aika selvä juttu.

 

Jossain vaiheessa Kikru sanoi, että menkääs soittamaan. Ja sinnehän me mentiin. Mä ihmettelin Tammisen Japen (Klunssi ja myöhemmin Fucking World)) kitaravahvistinta, että onpa outo vekotin. Mähän olin soittanut itse tehdyillä paskoilla vahvistimilla, eikä niissä lukenut mitä mistäkin napista tapahtuu. Tai ei niissä oikeastaan ollut juurikaan eri nappuloita. Ja nyt mä olin ihan oikean vahvistimen edessä ihmettelemässä mitä noi ihmeelliset sanat nappuloiden alapuolella tarkoittaa. Reverb, intensity, speed, master… Missä särö? Enhän mä muuta olisi tarvinnut. Enkä sitä juurikaan saanut, kun en uskaltanut nappuloihin koskea. Enkä uskaltanut kysyä keltään neuvoakaan. Noh, sillä mentiin mitä vahvistimesta sattui tulemaan.

Aloitettiin keikka. Sahattiin eka biisi kauheaa vauhtia läpi. Ihmiset ihmettelivät mitä oikein tapahtui. Lavalla neljä nuorta jannua, pienin ja lyhyin niistä huutaa täysillä jotain, mistä ei saa mitään selvää. Pieni tauko ja sama uudestaan.

 

Jotain kertonee meikäläisen taidoista se, että yhden biisin alussa soitettiin hitaasti introa, jossa soitettiin kahta sointua pienillä tauoilla. Kaikkiaan noita kahden soinnut iskuja tuli 14 kertaa, ja seitsemän kertaa mä soitin ne väärin, eli epätahtiin. Vieläpä kolme ensimmäistä kertaa putkeen väärin. Ei mulle kukaan ollut sanonu, että pitäisi laskea neljään. Mä vedin fiiliksellä. Ja pieleen. Mutta sitten kun taas lähdettiin kaahaamaan, niin kukaan ei pystynyt sanomaan soitinko oikein vai en. Ei siitä voinut ottaa selvää. Eikä sillä ollut mitään merkitystä.

Vielä yksi huomio mun soitosta: yhden suht kohtuullisella tempolla menevän biisin aloitti Timo ja Nipe (basso ja rummut) ja kun mä tulin mukaan, niin biisin tempo pysyy kyllä samana, mutta mä soitan itse sen paljon nopeammin kuin muut, ja silti mun sointuvaihdokset on kohdillaan. Hankala selittää, se pitäisi jokaisen kuulla. Nyt jos tuollaista yrittäisi, niin eipä onnistuisi. 

 

Tuona viikonloppuna oli Pieksämäelle tullut neljä-viisi vanhempaa punkkaria Jyväskylästä ja yksi niistä, eli eniten kännissä ollut Hyvönen, halusi tulla “soittamaan” meidän kanssa. Jostain se sai hoidettua kitaran, olisiko ollut jonkun Fiaskon tyypin kitara, ja sen kanssa se sit tuli meidän kanssa lavalle sekoilemaan. Olisihan se halunnut siihen piuhankin, mutta onneksi sellaista ei löytynyt.

Lyhyesti Hyvösen sekoilusta: koska lava oli lammen päällä, niin tietenkin Hyvönen hyppäsi kitaran kanssa veteen. Jossain vaiheessa se otti meidän laulajan Tommin harteilleen yhden biisin ajaksi. Näytti tietysti persettä ja munaansa lavalla bändien vaihdon aikana.

 

Äänitin tuon keikan broidin mankalla. Kasetilta kuuluu hyvin ihmisten kommentteja: “Älä kastele sitä kitaraa”, “Näittekste, näittekste”, “Heittäkkee järveen se jätkä" (tämä oli isäni kommentti), “Kyllä pitäis hakkee pois”.

Meidän keikan jälkeen, kun Vapaa Kalja laittoi kamojaan valmiiksi, laulaja Jani Roppola pyysi Hyvöstä laulamaan väliaikamusiikkia. Ja mitä teki Hyvönen? Hyppäsi toistamiseen lampeen.

“Se oli hyvä biisi, seuraava”, kommentoi Jani tähän.

Hyvösen kammettua itsensä lammesta lavalle sanoi mikkiin: “Oottakaa, ku en mä oo ennenkään housut jalassa laulanut… Hyvösen perse. Ja kikkeli.” Tämän lisäksi kaikkea tyhjänpäiväistä höpötystä, kunnes lopuksi totesi: “Ja näkemiin. Te ootte varmaan tyytyväisiä, kun mä en enää oo huutelemassa.”

 

Vapaa Kaljan soitettua jonkun aikaa, Jani tokaisi mikkiin: “Kai meidän on sit pakko vetää jotain sellaista mistä kaikki tykkää. Mä pyydän sellasia suuria rock-muusikoita tänne lavalle: Bastardsin Lahti ja Roitsu, kiitos kun tuutte tänne. Vedetään sellanen laulu, jonka voi kaikki laulaa. Mikäli yleisö pystyy.”

Ja yleisöstä huudetaan: “Hei, eiks mua kutsuttu lainkaan? Eiks Hyvönen pääse laulaa?”

“Kaikki jotka haluaa.”

“Mut enkö pääse lavalle?”

“Tänne vaan.”

Ja niin koko Jyväskylän revohka ryntäsi lavalle laulamaan taustoja Kalliolle kukkulalle -biisiin. Hyvönen tietysti meni sinne jälleen lammen kautta.

Miksaaja oli ilmeisen kyllästynyt Hyvösen touhuun ja laittoi taustakuoron mikin kiinni.

 

Seuraavalla viikolla ilmestyi Pieksämäen Lehti, jossa Pertti Ojala kirjoitti keikasta, tässä ote artikkelista:

“Klimax sai nuorimpana aloitusvuoron ja antoi valaisevan esimerkin nykyisen punkrockin luonteesta. Soitto oli primitiivistä ja luotisuoraa sahausta ja lauluosuudet suoraa huutoa ilman vauhtia hidastavia hengenvetoja, nyansseja tai muita hienouksia. Kuin modernia primaaliterapiaa.

Laulut olivat äärimmäisen lyhyitä energiapurkauksia ja tekstit - kuten päivän punkissa on tapana - useimmiten hyökkääviä kannanottoja yksilöllisyyden puolesta ja kaikkia mahdollisia yhteiskunnan valtarakenteita vastaan. “Papit”, “Armeija”, “Nykypäivän orjuus”, “En aio alistua” ja “Politiikka” olivat muutamia esimerkkejä Klimaxin omista lauluista. Ainoana lainakappaleena oli settiin kelpuutettu punkin “esi-isän” Iggy Popin 14 vuoden takainen “I wanna be your dog”.

Klimaxin jäsenten iät paljastivat, että punk on nykyisin yhä yleisempi soittoharjoittelun kimmoke. Joskus muinoinhan samasta yllytyksestä voitiin syyttää mm. Hurriganes-yhtyettä.

14-16 vuotiaiden Kari Närhen (kitara), Timo Kemisen (basso ja laulu) - jolla tosin on “raskaampikin” tausta - ja Pasi Niemen (rummut) soittokokemus on tuskin edes vuosissa mitattavissa. 13-vuotias ja yleisön sympatiat valloittanut vokalisti Tommi Lyyra on aloittanut vielä yhtyetovereitaankin myöhemmin.

Kova vauhti pisti niin soittajien reaktionopeuden kuin myös Tommi Lyyran kurkun kovalle koetukselle. Laulut tuntuivat kestävän vain yhden säkeistön verran, jotta Lyyra ehtisi ne hengittämättä huutaa. Setin ainoan “hitaan” kappaleen “Miksi?” saikin laulaakseen Timo Keminen, koska Tommi Lyyra ei kertomansa mukaan osaa eikä erityisemmin haluakaan laulaa mitään hidasta.

Jännittäminen näytti hiukan häiritsevän ja sekoittavan Klimaxin esiintymistä, mutta valitettavinta oli täysin ulkopuolisen häirikön - joka ystäviensä kannustamana erehtyi pitämään hölmöilyään hauskanpitona - lavalletulo. Omalla kyltymättömällä esiintymishalullaan kaveri hämmensi Klimaxin jäseniä ja lopulta tönäisi bändin setin raiteeltaan.” 

 

Sanotaanko vaikka näin: ei Hyvösen sekoilu lavalla vaikuttanut meidän soittoon mitenkään, ei noita biisejä olisi mitenkään muuten voinut soittaa. Mutta se sekoilu kyllä saattoi antaa vaikutelman, että se olisi vaikuttanut meihin jotenkin.

 

Soitettiin keikalla yhdeksän omaa biisiä ja kahdessa biisissä oli kaksi eri kohtaa, lopuissa soitettiin vain yhtä ja samaa sointukuviota. Aika simppeliä.

 

Olihan se hienoa, kun heti eka keikasta kirjoitettiin lehteen. Kylläpä oltiin polleaa poikaa, melkein julkkiksia.

 

Keikan johdosta tapahtui kaksi merkittävää asiaa: laulaja Tynkä lopetti bändi-uransa. Äitinsä oli vakaasti sitä mieltä, ettei ole soveliasta, että hänen poikansa huutaa julkisesti rivouksia punk-bändissä. Tommin oli siis etsittävä uusi harrastus. Ja uudet ystävät. Pitää muistaa, että Tommi oli tosiaan vain 13-vuotias kiltti poika.

Olimme siis tilanteessa, ettei meillä ollut laulusolistia. Kokeilimme pariakin ulkopuolista laulajaa, mutta ei niistä tullut mitään. Lopulta istuimme kaupungilla erään kaupan rappusilla ja mietimme Nipen ja Timon kanssa bändin jatkoa. Pidimme ns. virallisen kokouksen, kirjoitettiin jopa pöytäkirja, joka on valitettavasti vuosien saatossa kadonnut. Todettiin, että halutaan jatkaa Klimaxia ja ettei koiteta etsiä uutta laulajaa, vaan Timo alkaa laulamaan basson soiton ohessa. Tämä oli todella merkittävä hetki. Silloin syntyi se “oikea” Klimax.

Samalla sovittiin, että unohdetaan kaikki vanhat biisit ja koitetaan jotenkin selkeyttää biisejä.

Eli se toinen merkittävä asia oli Vapaa Kaljan näkeminen. Tajuttiin, että homman voi tehdä toisellakin tapaa, sillain, että homma toimii. Tähän asti oli ollut erillisiä soittajia samassa bändissä, mutta nyt haluttiin olla oikea bändi, jossa yhdessä tekeminen oli kaiken ydin. Alettiin miettimään biisejä eri tavalla, laajennettiin näkökulmaa, ei paljoa, mutta merkittävästi meidän vinkkelistä katsottuna.

 

Vaikka keikka olikin kauheaa sekoilua ja pelotti ihan älyttömästi, niin se jätti fiiliksen, että tätä on saatava lisää.

 

Ja mikä kaikkein hienointa: voin yhä kutsua Nipeä ja Timoa hyviksi ystävikseni. Timon kanssa ollaankin soitettu yhdessä kaikki nämä vuodet, ei aina niin aktiivisesti, mutta kuitenkin. En olisi parempaa soittokaveria voinut saada.

Ja vaikken Nipeä ole vuosiin nähnytkään, niin hän jätti niin mielettömän jäljen mun sydämeen, ettei sellaista voi enää tapahtua. Ne kasvun vuodet, ne tärkeimmät kokemukset sain kokea näiden herrojen kanssa. Sen parempaa en olisi voinut kuvitellakaan.

 

23. Fuckhill invaasio Siperiaan (The Fucking World)

1989

Toukokuun puolessa välissä Natsalla järjestettiin hyväntekeväisyyskeikka, johon meidät oli kutsuttu mukaan soittamaan. Muut bändit oli Reds, Kadotetut, Ne Luumäet ja Pelle Miljoona & Linnunlaulu. Ajateltiin, että soitetaan hiukan erilainen setti, kun oltiin soitettu Helsingissä kuitenkin aika usein. Oltiin aiemmin tutustuttu Sakkeen (Public Reaction), jonka biisejä oltiin joskus kimpassa huvikseen soiteltu Lepakon treeniksellä. Pyydettiin Sakke mukaan kokoonpanoon sillä idealla, että soitetaan jokunen sen biisi ja muutama oma biisi. Soundcheckissä pyydettiin myös Kadotettujen Tejaa ja Vesaa soittamaan percussioita, kaikkia kilikali-juttuja mitä niillä oli mukana.

Meillä oli siis iso kokoonpano (seitsemän henkeä) ja soitettiin muitakin kuin omia biisejä. Ja kuinka kirjoittaa Rumban Jarmo Perälä arviossaan?!
"Fukkarit esittävät yllättävän lyhyen standardiohjelman, jossa ei ole varsinaisia kohokohtia, mutta jota silti tsekkaan mielellään. Janihan on, kuten tunnettua, varsin persoonallinen ja ilmeikäs artisti." (Rumba 11/89)
Olikohan Jarmo oikeasti katsomassa meidän keikkaa? Standardiohjelma? Siinä Jarmo oli oikeassa, että keikka oli lyhyt. Jotain meni sentään oikein.

Kuva: Päivi Sava

Toukokuun lopussa mentiin taas Tukholmaan keikalle. Edellä mainittu Sakke oli tällä reissulla mukana. Kuten myös Rantsilan Repa (soitti silloin Pellen bändissä). Repa kuiskutteli meille, että häntä on pyydetty soittamaan Smackiin, joka on lähdössä Los Angelesiin. Asiasta ei saanut missään tapauksessa puhua ulkopuolisille, koska asia oli vielä kovin kesken. Repa siinä useaan otteeseen mietti, että kannattaako hänen lähteä vai ei. Kovasti kannustettiin miestä lähtemään. Eihän tollasia tilaisuuksia tule usein vastaan. Ja niinhän siinä kävi, että Repa lähti ja olikin Jenkeissä vuosikymmeniä.

Kuva: Päivi Sava

Meillähän oli aina frendejä mukana noilla Tukholman reissuilla. Saatiin Echon, eli järjestävän osapuolen kautta ilmaiset matkat Silja Linellä, niin oli helppoa ja halpaa lähteä meidän mukaan. Mukana oli esim. yksi hullu (jonka nimeä en tilanpuutteen vuoksi pysty kertomaan), Sakke (Public Reaction), Repa (Pelle Miljoona, Smack), Mannisen Jussi (R.I.P.), kadulle unohtunut miksaaja, Otra (Psychoplasma, jne.), Kossu. Yhdelle Tukholman keikalle oli meidän kanssa sovittu Paska, tuo mainio yhden miehen orkesteri. Mutta Tavastia halusi Paskan soittavan heillä edellisenä iltana. Asia järjestettiin niin, että Tavastia maksoi Paskalle lentolipun Tukholmaan, että mies/orkesteri kerkesi seuraavan päivän keikalle.

Sain juuri vähän aikaa sitten käsiini vanhoja kuvia Tukholmasta, joita en itsekään ole aiemmin nähnyt. Vaikkei ne olekaan juuri tältä reissulta, niin laitan niitä tänne sekaan. Kiitti Tossu!

Kuva: Päivi Sava

Kesällä soitettiin Ruisrockissa. Voi vittu. Mua edelleen korpeaa meidän touhu tuolloin. Oltiin mukamas niin kyllästyneitä soittamaan samoja biisejä, joten ajateltiin, että soitetaanpa välillä suomenkielistä kamaa. Ja ruotsinkielistä. Ja olipa mukana biisejä, joissa laulettiin sekä suomea, että englantia samassa biisissä. Ja ihan ihme biisejä ne olikin. Jossakin biisissä laulettiin jotenkin näin: “kauan eläköön tunkiovaappu, kauan eläköön Näkä!” Huh huh. Ja tollanen sekava setti haluttiin soittaa just Ruisrockissa, missä oli helvetisti porukkaa katsomassa. En tajua vieläkään mikä meihin meni. Ja miksei kukaan meistä tajunnut, ettei tää välttämättä ole paras idea. Toisaalta, Janihan oli, ja on edelleen sellainen, että halusi kokeilla kaikkea uutta ja ihmeellistä. Ei halunnut mennä aina saman kaavan mukaan. Toisin kuin minä, joka halusin vaan soittaa punkrokkia.

Sakki 4/89

Dinosaurockissa soitettiin kuitenkin ihan kunnon setti. Niistä festareista on jäänyt mieleen se, että oltiin siellä isolla bussilla ja meikä makaa bussissa lähes tiedottomassa tilassa, kun vieressä soittaa lempparibändi New Model Army. Pahus. En päässyt näköetäisyydelle, mutta kuulin kyllä, että siellä ne nyt soittaa. Ei osunut kuntopiikki kohdilleen.

Hyppäsin festareiden jälkeen sunnuntaina Jalla Jallan bussiin, kun olin sopinut, että menen silloisen tyttöystävän vanhempien luokse Rovaniemelle. Matka meni iloisesti juopotellessa. Jalloilla oli jotain omatekoista viiniä (vai kiljua, en muista). Sitä siinä tuli aikalailla nautittua. Hyvin varhain aamulla perille päästyäni löysin oikean talon ja menen koputtelemaan ikkunaa samalla kun oksennan. Oli lystikästä olla anoppilassa. Anoppi ihmetteli, kun olin kovin vaisu, eikä ruokakaan maistunut. Olin ollut jo pari viikkoa lomalla ja röpötellyt koko sen ajan. Huh ja yök.

Sakki 4/89

Kesällä soitettiin myös Helsingissä Kaivarin konsertissa. Kylläpä oltiin taas väärässä paikassa. Muut bändit oli Albert Järvinen Band ja Miljoonasade. Jälkimmäisen piti soittaa ekana, koska niillä oli myöhemmin samana päivänä keikka jossain toisaalla. Albert Järvinen yritti saada meitä olemaan viimeisenä. Ei suostuttu.

Oli hieno ilma ja paikalla oli ihan perkeleesti porukkaa. Että mua pelotti. En varmaan kertaakaan katsonut keikan aikana yleisöön. Lavalle mennessä vilkaisin, ja meinas paskat tulla housuun…

Mun mielestä me ei vaan oltu tollasten isojen paikkojen bändi. Tai ainakin tuntui siltä, ettei saanut sitä samaa draivia aikaiseksi, kuin pienillä klubeilla. Lava oli niin saatanan iso, ja tuntui, että bändikaverit oli jossain tosi kaukana, oli ihan yksinäinen olokin siellä lavalla… Noh, tulipahan sekin koettua.

Jatkettiin keikkailua. Oli Tamperetta, Puntalaa, Harjun nuorisotaloa, Pieksämäkeä, Oulua, jonne mentiin lentämällä. Ajateltiin, että kun on pistokeikka, niin ei jaksais ajaa. Siispä lentämällä. Oltiin jo menomatkalla taloudellisesti perseellään. Kunnon rokkitähtiä? Ennemminkin kunnon pösilöjä.

No, itse asiassa toi meni niin, että mä olin nähnyt jostain, että lento Ouluun oli tosi halpa. Nuorisolle. Eli mulle. Mutta enhän mä tajunnut, että muut jätkät oli jo sen verran vanhoja, ettei ne saa mitään nuorisoalennusta. Tämä tajuttiin niin myöhään, eli lentokentällä, että oli pakko mennä lentämällä vaikka tiedettiin, että takkiin tulee. No tulipahan tämäkin koettua.

Pieksämäen lehden Pertti Ojala näki tuon meidän Ruisrockin "hassuttelukeikan" ja kirjoitti meidän Pieksämäen keikan jälkeen näin: "Heinäkuisen Ruisrock -keikan perusteella heränneet pahat aavistukset bändin tilasta saattoi sunnuntaina nähdyn ja kuullun ansiosta unohtaa. The Fucking World on kunnossa ja valmiina uusiin haasteisiin."

Kuva Pieksämäen lehdestä. Kuva: Pertti Ojala.

Rumba 16/89

Syksylle oli kaavailtu Fucking Worldin ja Hearthillin kahden viikon yhteistä Neuvostoliiton kiertuetta, joka päättyisi Vladivostokiin. Tästä kerkesi jopa Rumba uutisoimaan numerossa 16/89. Valitettavasti tuo reissu ei ikinä toteutunut. Syytä siihen en muista. Vai oliko se niin, että sinne lähti loppujen lopuksi Sielun Veljet?

Toinen reissu, joka ei toteutunut olisi suuntautunut Koreaan. Taisi olla samoihin aikoihin tuon Vladivostokin kanssa, vai olisiko ollut peräti sama reissu? Kovasti kerettiin suunnittelemaan, että jäädään samalla reissulla johonkin kauko-itään lomalle keikkojen jälkeen. Se olisikin ollut aikamoinen seikkailu, tietäen eräiden innostuksen tiettyihin nautintoaineisiin.

Tuntui, että kaikki muut tiesivät tuosta Siperian reissusta enemmän kuin me. Ollessamme elokuun loppupuolella Pieksämäellä keikalla, kirjoitti Pertti Ojala Pieksämäen lehteen asiasta näin: "...valtakunnan ykköslehti tiesi keikan aattona kertoa sen verran, että bändi olisi yhdessä Hearthillin kanssa menossa ensi kuussa reilun kahden viikon pituiselle Neuvostoliiton kiertueelle. 11 keikan matkan olisi määrä päättyä esiintymiseen Moskovan Gorki -puistossa. Yhtye oli kuitenkin autuaan tietämätön ja vähintään epävarma moisen visiitin toteutumisesta."

Mulla lukee kalenterissa syyskuun 14. päivän kohdalla lyhyesti ja ytimekkäästi: NL. Ja sen alla FUCK. Oli näköjään tiedossa päivä milloin olisi pitänyt lähteä Siperian valloitukseen.

Syyskuun lopussa meillä oli keikka City Marathonissa pitkän sillan kupeessa Helsingissä. Tutut tyypit oli järkänny punk-keikan, jossa soitti useampi bändi. Meidän ei tarvinnut viedä kamoja, kunhan vaan mentäis paikalle kitaroiden kanssa.

Tää keikka jäi mieleen, koska keikan jälkeen kun saatiin jokainen soittaja 50 markkaa kouraan, puhuttiin, että jokainen antaa kympin Kemisen Timolle joka oli taas kerran mukana jeesaamassa meitä, niin että saadaan kaikki saman verran. Reilu meininki ja niin edelleen. Yksi meidän soittajista oli, että hän ei anna mitään, kun saatiin muutenkin niin vähän rahaa. Mä olin, että mitä vittua! En oikeasti meinannut uskoa todeksi. Ajattelin, että vitsailee, mutta ei, oli ihan tosissaan. Tää oli pieni asia, mutta vahvisti sen, millaiseksi meininki oli joillain mennyt.

Kuva: Päivi Sava

Joulukuun alussa lähdettiin Nuorallatanssi-yhdistyksen mukana Leningradiin soittamaan pari keikkaa. Mulla oli työpaikan (Posti) kanssa hiukan vääntöä mun jatkuvasta tarpeesta saada vapaata keikkoja varten. Nuorallatanssin Mia jeesasi ja kirjoitti alla olevan lapun tukemaan mun selityksiä. Huvittaa lapussa oleva maininta: "Matkan kannalta on tärkeää, että yhtye on täysilukuisena paikalla." Niin vähän me tiedettiin tulevasta tuossa vaiheessa...

Lähtöä edeltävänä iltana tuli tieto, että Kenttu ei saa viisumia. Ei ollut mitään tietoa miksi näin kävi. Toki eihän niiden tarvitse asiaa selitellä, eikä kertoa mitään. Olisiko tämä ollut syynä myös aiemmin syksyllä mietinnässä olleen Siperian kiertueen peruuntumiseen meidän osalta?

Mietittiin hetki mitä tehdään. Sovittiin, että lähdetään kolmestaan kuitenkin. Jani soittaisi bassoa toisella keikalla ja mä toisella. Kenttu reiluna jätkänä toi bassonsa aamulla rautatieasemalle, josta bussi kohti Leningradia lähti. Oli kyllä paskamainen fiilis, kun bändikaveri ei päässytkään reissuun mukaan.

Leningradissa oli taas hillitöntä juopottelua. Ainakin meikäläisellä. Meidän paikallisissa "oppaissa" oli joku miliisin kätyri, ja se uhkaili mua putkalla, kun ostin pimeää viinaa joltain tyypiltä. Mulla oli juuri ostettu vodkapullo jemmassa nahkatakin hihassa, kun se koitti kärttää, että ostit juuri viinaa. Mä olin vaan, että enhän mä oo mitään ostanut. Hetken siinä jankattiin asiaa. En antanut periksi. Silloin se uhkasi putkalla ja vaikka millä, mutta mä olin vaan, että en ole mitään ostanut. Sit se kyllästyi, manasi jotain ja lähti menemään.

Samalla reissulla oli mukana Ema ja Teho HC Andersen -bändistä. Oltiin jotenkin aloitettu niiden kanssa leikkimielinen vittuilukisa. Siinä kevyesti vittuiltiin aina kun osuttiin kohdalle. Se kisa loppui siihen, kun jätkät tuli erään meidän bändin jäsenen hotellihuoneeseen, joka oli ihan sikakorkealla. Tällä meidän tyypillä oli pussillinen maria siinä pöydällä, ja HCA:n jätkät sitten vittuilemaan siitä. “Tollasta paskaa pitää poltella!” Meidän hemmo katseli jätkiä hetken hiljaa, avasi ikkunan ja heitti pussin ulos. Hienosti levisi mari tuulen sekaan. HC Andersenin pojat hiljenivät ja lähtivät menemään. Tiedä vaikka olisivat halunneet saada maistiaiset tuosta pussin sisällöstä. Poikien lähdettyä pussin heittänyt musikanttimme naurahtaa ja kaivaa kassistaan vielä isomman pussin maria, sanoen “Tätähän riittää!”

Edellisiltä Viron reissuilta tutuksi tullut kontakti oli hoitanut meidän pojille "tervetuliaislahjan" Leningradiin.

Reissun jälkimmäisellä keikalla mukana ollut miksaaja Kirvesmäen Antti tokaisi, että “Huh, nyt on onneksi turvalliset sähköt.” Mä siinä ihmettelemään, että miten niin NYT on turvalliset sähköt? Antti sitten kertoi, että edellisessä paikassa olisi voinut soittajille käydä huonosti sähköjen kanssa. Kiva kun nyt ilmoitit!

Nähtiinhän me Leningradissa nähtävyyksiäkin. Meidät vietiin Eremitaasiin, jonka aulassa aloimme kyselemään ja etsimään valuuttabaaria. Ei silloin paljoa kulttuuri ja historia kiinnostanut.

Reissusta takaisin tullessa mulla oli ihan järkyttävä olo. Väsytti, vapisutti, pelotti, ahdisti ja oksetti. Jos laittoi silmät kiinni, niin oksennus meinasi tulla heti. Oli siis vain vaikeroitava ja huokailtava silmät auki oksennuspussi kourassa. Oli pitkä matka kotiin.

Kuva: Päivi Sava

Joulukuun lopussa käytiin jälleen kerran Tukholmassa keikalla. Olikohan tää jo neljäs reissu sinne? Tää taisi olla kuitenkin meidän viimeinen Tukholman reissu.

Keikan jälkeen mentiin jatkoille johonkin yökerhoon ja sieltä valomerkin jälkeen aikamoisessa humalassa yöbussiin, jolla piti päästä yöpaikan lähelle. Noh, koko revohka nukahti samantien bussiin, ainoastaan minä ja Otra oltiin valveilla. Eikä meillä tietenkään ollut mitään hajua missä pitäisi jäädä veks. Eikä saatu yöpaikan omistajaa hereille. Siispä me katseltiin ikkunasta ulos, kun bussi ajeli ympyrää ja tyypit nukkui. Jossain vaiheessa varhain aamulla kuski suuttui, kun me vielä vaan istutaan kyydissä. Kai sillä loppui työvuoro, tai jotain. Tuli kiukkuisena ajamaan meidät ulos. Jouduttiin kirjaimellisesti kantamaan osa hemmoista ulos. Jypää kun kannettiin ulos, niin se havahtui hereille ja lähti automaattisesti kävelemään eteenpäin. Äkkiä perään, että älä nyt perkele lähde minnekään, ku ei tiedetty edes missä ollaan. Mukana ollut yöpaikan haltija sen verran heräsi, että osasi johdattaa meidät kotiinsa nukkumaan.

Kuva: Janne Mäkinen

Vuosi 1989 meni siis keikkaillessa. Keikkoja olikin melkein joka viikko. Meillä oli tarkoitus tehdä sinä vuonna toinen LP, mutta se meni mönkään Pokon kanssa tapellessa. Eikä me siinä keikkoja tehdessä ja touhutessa tajuttu (tai haluttu) edes etsiä uutta levy-yhtiötä.

Mulla lukee kalenterissa lokakuulla “Studio”, mutta mulla ei ole ihan varmuutta mikä sessio toi oli. Saattoi olla se, kun ajateltiin, että tehdään levy omakustanteena. Mentiin Örnin studiolle Lepakolle yöaikaan äänittämään uusia biisejä. Otra oli alussa mukana äänittäjänä. Niistä sessioista piti tulla meidän kakkos-LP.
Ajatuksena oli tosiaan tehdä levy omakustanteena, mutta ongelmana oli, ettei kellään ollut rahaa.

“Otetaan laina ja maksetaan se takaisin levyn myynnistä saatavilla tuloilla.”

Pojat sitten saivat päähänsä, että mun pitää hakea sitä lainaa, koska mä saattaisin sen saadakin, kun olin kuitenkin meistä ainoana vakituisessa työsuhteessa. Tuolloin oli R-kioskeilla jonkun tahon esitteitä, josta pystyi hakemaan lainaa ilman takaajia. Sen kun vaan täytti kaavakkeen ja laittoi postiin. Ja korkoprosentti ihan helvetin kova. Sen aikainen pikavippi-yhtiö?

Enhän mä nyt tollaseen halunnut lähteä mukaan. Mietin, että miten hitossa mä saan hoidettua tän asian. Sanoin sit ihan pokkana jätkille, että hain lainaa, muttei mulle myönnetty sitä. Syyksi sanoin, ettei ne varmaan halunneet myöntää mulle lainaa, koska mulla oli vielä armeija käymättä. Toi selitys meni onneksi jätkille läpi. Kyllähän se tietysti harmitti, että joutui valehtelemaan, mutta en mä halunnut ottaa yksin vastuulle isoa lainaa. Ei meillä kuitenkaan ollut mitenkään organisoitua se meininki, yhtä sekoilua vaan.

Armeijasta puheen ollen, sain lopulta vapautuksen vuonna -90, vihreet paperit. Jani ja Kenttu kävi sivarin, mä ja Jypä saatiin vapautus. Se, että sain kutsunnoissa lykkäystä monta vuotta vaikeutti passin saamista. Sai aina väliaikaisen passin, kun haki esikunnasta jonkun lapun. Vitutti hoitaa noita juttuja, ja käydä niissä kutsunnoissa. Pääsin kyllä aina heti lääkärin luokse, kun sanoin, että lähden menemään jos en heti pääse tapaamaan lääkäriä. Lopulta sain hoidettua itselleni ajan psykiatrille/psykologille. Session lopuksi psykologi sanoi, ettei sua kyllä voi päästää armeijaan, hän suosittelee vapautusta. Ja lopuksi vielä tokaisi: "mene hoitoon!". No en mennyt hoitoon, mutta sain onneksi hoidettua itseni ulos armeija-systeemeistä. Oli helpotus.

Kuva: Päivi Sava

Palataanpa takaisin aikajanalle: Stupidothan olivat jo aiemmin tuoneet esiin, että haluaisivat meidät talliinsa, mutta en tiedä miksi ei heti siihen suostuttu. Kai se oli se omakustanteen tekemisen ajatus. Että olisi kaikki langat omissa käsissä.

Törmäsin kerran Tavastialla Joose Berglundiin ja kerroin meidän mietteistä tehdä omakustanne, niin Joose oli, että mitä vittua, miksette tee levyä Stupidoille? Kun ei "saatu" lainaa, niin puhuttiin asiasta poikien kanssa, ja lopulta sovittiin, että unohdetaan omakustanne ja mennään Stupidoille.

Tässä vaiheessa oltiin siis jo aloitettu levyn tekeminen siellä Örnin studiolla. Stupidojen mukaan tulon jälkeen niistä nauhoista valittiin tulevat sinkkubiisit ja loput nauhat jyrättiin, eli äänitykset tuhottiin. Sääli, sillä nää versiot oli paljon paremmat, kuin mitä myöhemmin saatiin aikaiseksi. Useimmissa nauhan biiseissä oli vain demolaulu, ja nauha oli vain raakamiksattu, mutta ehkäpä juuri siksi se kuulosti hyvältä. Otra soitti omia tunnistettavia soolojaan joihinkin biiseihin. Biisien tempot oli kohdillaan ja soitossa oli rento, mutta tiukka meininki.

Mulla on niistä Lepakon sessioista vielä nauha tallessa. Nyt kun kuuntelen tuota jyrättyä nauhaa, niin voi perse, että tehtiin iso virhe, kun ei käytetty tätä nauhaa kakkos-LP:n tekemiseen. Hyvä, raikas, sopivalla tavalla sekava meininki näissä versioissa. Punkkia.

8. Viimeinen Rakkaus

1986

Klimaxin taru loppui siis siihen, kun vuodenvaihteessa 85/86 otettiin mukaan toinen kitaristi, Mika Jantunen. Klimax oli ollut niin tiivis kokonaisuus, ettei voitu ajatellakaan jatkaa samalla nimellä kokoonpanon muuttumisen jälkeen. Uuden bändin nimeksi valittiin Viimeinen Rakkaus. Nimi bongattiin Romanttisen Sementin Malja (niille jotka koskaan ei luopuneet) -biisistä.

Timo, Mika, Nipe ja Näkä
Kuva: Anne Ylisaari

Mikan mukaan tulon jälkeen unohdettiin lähes kaikki Klimaxin biisit ja aloitettiin tyhjältä pöydältä. Musa muuttui vielä enemmän sielunveljet-vaikutteiseksi post-punkiksi, ja ehkäpä jopa suomi-rockiksi.

Kun saatiin tarpeeksi biisejä valmiiksi, tehtiin treenikämpällä demo, joka oli itseasiassa aika hyvä. Soitettiin ja laulettiin livenä kaikki sisään. Silloinen $tyxin kitaristi Jape Tamminen (RIP) äänitti tän session. Demon biisit on mukana bonuksena Hätäapu Recordsin vuonna 1999 julkaisemalla Klimaxin Suvivirsi CD-R:llä.

Tässä noista Työkkärin treenikämpän sessioista Likaiset setelit.



En muista Viimeiseltä Rakkaudelta kuin kaksi tehtyä keikkaa: juhannuksena Konginkankaalla ja myöhemmin kesällä Puntala Rockissa.

Mika ja Näkä

Konginkankaalla oli aikamoinen meininki. Siellä oli kauheasti ihmisiä, oli tanssia, makkaraa ja muuta häppeninkiä. Mutta heti kun me illan päätteeksi tultiin lavalle, hävisi kaikki ihmiset. Siis ihan kaikki. Ainoastaan keikan hoitaneet Jussi ja Sirpa, sekä miksaaja jäivät paikalle. Mika kesken jonkun biisin tiputti kitaransa käsistään ja juoksi lähimmän puun luokse ja alkoi takomaan päätään siihen. Aikansa päätään hakkattuaan palasi lavalle ja jatkoi soittamista.

Mika, Näkä ja Timo Puntala Rockissa 1986

Kuva: Katriina Etholén

Kannattaa kaivella arkistoja. Löysin nimittäin "todisteita", että Viimeinen Rakkaus teki kolmannenkin keikan. Se oli Pieksämäellä Nuorisoseuran talolla. 
Itseasiassa Pieksämäellä dokumentoitiin aika hyvin kaikkia rokkitouhuja; siellä nimittäin asui eräskin Ojalan Pertti, joka kirjoitti juttuja/arvioita Soundiin, sekä teki myös paljon keikkaraportteja paikallisista bändeistä Pieksämäen Lehteen.

Pieksämäen lehdessä Näkä ja Timo.

Keväällä tuli kyselyä, josko tehtäisi split-EP Fucking Finlandin kanssa. Tästä innostuttiin kovasti. Päästäisi ihan oikealle, melkein omalle levylle. Mullehan tää oli tupla-voitto, mä kun satuin soittamaan tuolloin myös Fucking Finlandissa. Soitin siis EP:n molemmilla puolilla.

Mentiin elokuussa Helsinkiin Equaliz -studiolle tekemään EP:n biisit. Jälkikäteen ihmetyttää miksi helvetissä me valittiin levylle bändin kaksi (mun mielestä) huonointa biisiä. Paljon parempiakin biisejä olisi ollut. Niinko esim. kaikki noi aiemmin mainitun demon biisit.
Tää Riettauden oireet on oikeasti aika karsea biisi.



Studiossa ei taaskaan biisien äänittämisessä kauaa nokka tuhissut. Yksi juttu on hiukan hämärän peitossa. Kukaan ei nimittäin muista äänitettiinkö sekä Viimeisen Rakkauden, että FSF:n biisit sama päivänä. Veikkaisin, että näin tehtiin, koska en muista tehneeni erillistä reissua Equaliziin tuona kesänä.
Kun studion jälkeisenä päivänä olimme lähtemässä takaisin kohti Pieksämäkeä, ihmeteltiin miksi joka paikassa on liput puolitangossa. Sitten mä sen tajusin, Urkki on kuollut! Ja niinhän se olikin.

Viimeinen Rakkaus Puntala Rockissa 1986.

Kuva: Katriina Etholén

Olin jo pitempään ollut hankkimassa uutta kitaraa, mutta en vain saanut mitään aikaiseksi. Kerran treeneissä tuli sellainen fiilis, että nyt muuten homma menee eteenpäin. Iskin ihan yllättäen kitaran seinään. Oli muuten vankkaa tekoa se kitara. Joutui ihan kunnolla mätkimään, että sai sen palasiksi. Ja näin mun oli pakko hankkia uusi kitara. Silloin minusta tuli Telecaster-mies. Sellainen olen edelleenkin. Miksi Tele? Koska Joe Strummerillakin oli sellainen.

Mä jotenkin koin, ettei Viimeinen Rakkaus ollut täysin mun juttu. Ehkä siihen vaikutti Mikan mukaan tulo, ehkä mä koin jääneeni jotenkin hänen varjoonsa. Ei tehty enää Timon kanssa biisejä yhdessä, vaan Timo oli alkanut tekemään biisejä yksinään. Ja ne biisit muuttui aika paljon. Se mun mieleinen meuhkaaminen väheni, tai oikeastaan loppui kokonaan. Se Klimaxissa ollut "taika" katosi. Viimeinen Rakkaus ei ollut enää mun visio, muut oli nyt ohjaksissa. Eikä ne biisitkään enää olleet ihan sitä mitä mä halusin.

Mulla on aika vähän muistikuvia koko bändistä, tai ylipäätään tuosta ajasta. Tokihan se oli lyhyt aika, olin mukana reilut puoli vuotta - vajaan vuoden.

Mähän olin tuon kesän mukana myös Fucking Finlandissa, ja bändin laulaja Roppolan Jani oli alkanut houkuttelemaan mua muuttamaan Helsinkiin. Tää ajatus jäi vahvasti muhimaan mun päähäni. Ehkä FSF:ssä soittaminen oli osa syy siihen, ettei Viimeinen Rakkaus tuntunut täysin omalta jutulta.

Yksi Janin mulle lähettämä viesti.

FSF/Viimeinen Rakkaus split-EP julkaistiin myöhemmin syksyllä -86 Turun Palon toimesta. Tässä vaiheessa mä olin jo päättänyt muuttaa Helsinkiin liittyäkseni FSF:n jatkeeseen The Fucking Worldiin. Viimeisen Rakkauden pojat ymmärsivät asian hienosti. Ehkä mun poisjäänti oli myös heille helpotus. Kai kaikki olivat jo huomanneet, etten mä ollut täysillä mukana. Mun eroaminen sujui siis hyvässä hengessä.

Nyt jälkikäteen kun ajattelee, niin on hurjaa kuinka paljon musa muuttui Klimaxin alkuajoista Viimeiseen Rakkauteen. Olen useasti

kironnut bändien liialliset kehityshalut.

Kehityksessä/muuttumisessa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta jos muututaan sen takia, että on pakko muuttua, on se ihan perseestä. Toki ymmärrän, että noin nuorena ajatukset, fiilikset ja musiikilliset ambitiot saattavat muuttua; punk ei välttämättä enää kolise kaikille samalla tavalla kuin aiemmin. Soittotaito kasvaa ja halutaan kokeilla uusia juttuja. Se sama sahaaminen ei välttämättä enää kaikkia kiinnosta. Joskus saattaa tuntua, että itse joutuu sen muutoksen "uhriksi". Jos bändissä yksi, tai useampi haluaa muutosta, on joko mentävä heidän mukaan, tai lähdettävä kävelemään. Harvoin kaikilla bändin jäsenillä on täysin sama näkemys musiikista. Meillä Nipen ja Timon kanssa oli ...jonkun aikaa.

Mä oon aina vaan halunnut soittaa punkkia...

Viimeinen Rakkaus jatkoi toimintaansa siihen asti kunnes Timo ja Nipe muuttivat vuonna 1987 Helsinkiin.

3. Punkin uhoa (Klimax)

1983

Keväällä/alkukesästä oltiin Klimaxin kanssa treenattu kokonaisena bändinä jo puolisen vuotta. Oli mahtavaa, kun mukana oli basistikin. Timo ei vielä tässä vaiheessa tehnyt biisejä, vaan kaikki oli enemmän tai vähemmän mun tekeleitä. Kun ei oikein osannut soittaa covereita, eikä ne tuntuneet täysin omalta jutulta, niin pakkohan se oli alkaa tekemään omia biisejä. Ei ollut paljon vaihtoehtoja. Ja kun mulla ei ollut käsitystä biisien tekemisestä, niin ne saattoi olla mitä tahansa. Aika suoraa ja yksinkertaista kaahausta yleensä. Tässä näyte keväältä -83. Biisin nimi on Tuhotkaa!

Nyt kun Klimax oli oikea bändi, jolla oli nimi ja biisejäkin, niin mietittiin, että eikös oikeat bändit tee keikkoja. Miksei siis mekin.

Mä olin käynyt katsomassa keikkoja jo muutaman vuoden ajan, olin nähnyt esim. Hassisen Koneen, Sleepy Sleepersin, Rattuksen, Säkän, Hanoi Rocksin, sekä liudan koulubändejä.

Eka keikka, jonka näin oli Danny-show, silloin sen mukana ollut naislaulaja oli muistaakseni Vicky Rosti. Kaveri pölli äidiltään rahaa ja osti itselleen, mulle ja broidille liput. Meidän äitee ei tykännyt yhtään, kun joutui jälkikäteen maksamaan ne liput takaisin.

Melkein näin myös Ratsiankin. Ne soitti lähes vastapäätä meidän kotitaloa talvella -79. Olin tuolloin 11-12 vuotias. Kävin talon vieressä ihmettelemässä hienoja värivaloja ja kauhiata meteliä. Kuulin siis Ratsian, mutta en nähnyt. Paitsi niitä valoja.

Pieksämäellä toimi Elävän musiikin yhdistys, Pielmu. Me tunnettiin sen puheenjohtaja Kikru (Anna-Kristiina Karjula), joka oli meidän koulukaveri, ja hänen kanssaan tuli puheeksi, että mekin voitais joskus tehdä keikkoja.

Kesällä -83 Heikinlammen lavalla järjestettiin keikka, johon meidät pyydettiin mukaan. Jumankauta, me päästään keikalle! Ei me edes mietitty, ollaanko me valmiita siihen, vai ei. Sinne vaan veri veti.

Otsikko Pieksämäen lehdessä.

Klimaxin eka keikka soitettiin 23.7.1983 Pieksämäellä, Heikinlammen lavalla. Muut bändit tuolla keikalla oli Vapaa Kalja ja Klunssi.

Klimaxin eka keikka 23.7.1983
Näkä, Nipe, Tommi ja Timo

Mulla oli tuolla keikalla Anti-Nowhere Leaguen paita, jonka yksi kaveri oli tuonut Lontoosta. Paidan selässä luki "I hate people". Minä kun en ihmisiä vihannut, niin vedin maalilla ruksin sen tekstin päälle. Kannanotto sekin.

Mun kitarasoundit tuolla keikalla oli ihan persiistä, kun enhän mä ujona pikkupoikana kehdannut keneltäkään kysyä apua. Ja kun siitä vahvistimesta lähti jonkinlainen ääni, niin sillä oli sit mentävä. Taisi olla jopa ihan ensimmäinen kerta kun soitin oikealla kitaravahvistimella. Siellä luki ihmeellisiä sanoja niin kuin gain, reverb, intensity, volume (sen mä tiesin!), jne. Ei lukenut, että tästä nupista säröä... Eikä mulla vielä tuossa vaiheessa ollut ihmevekotinta, joka olisi tilanteen pelastanut, eli säröpedaalia.

Paahdettiin biisit kauhiata vauhtia, ehkä vieläkin nopeammin, kuin mitä oltiin treenattu. Varmaan siksi, kun pelotti niin paljon ja halusi äkkiä pois. Biisit oli sellaisia vajaan minuutin mittaisia rypistyksiä. Mä sahasin kauhiasti edestakaisin, nopeimmissa biiseissä Timo yleensä soitti yhtä sointua, kun eihän se olisi millään pysynyt mun perässä.

Pieksämäelle oli eksynyt joukko punkkareita Jyväskylästä ja yksi niistä, Hyvönen, sekoili meidän keikan aikana lavalla. Se hyppi mm. lavalta veteen, näytti persettään ja mulkkuaan. Sillä oli joku paska kitara, jota se mukamas soitti meidän mukana. Sen sekoilu vei ihmisten huomion pois meidän paskasta musasta. Ja ihan hyvä niin.

Keikasta on olemassa äänite. Itseasiassa mun isä oli mankan kanssa nauhoittamassa keikkaa. Jossain vaiheessa kasetilta kuuluu, kun faija huutaa "heittäkee järveen se jätkä!" Ei tainnut tykätä Hyvösen sekoilusta. Eipä sen puoleen, ei se kyl tykännyt meidän soitostakaan.

Timo lauloi keikalla yhden biisin. Huvittaa vieläkin, kun se lauloi siinä näin: miksi ihmiset on niin tyhmiä? Koska ne on niin vitun tyhmiä!

Tässä maistiainen tuolta keikalta: Huorat kuolee kuppaan (jossa ei kritisoida huoria, vaan niille kupan tartuttavia liikemiehiä).

Ojalan Pertti kirjoitti keikasta Pieksämäen lehteen mm. näin: "Klimax sai nuorimpana aloitusvuoron ja antoi valaisevan esimerkin nykyisen punkrockin luonteesta. Soitto oli primitiivistä ja luotisuoraa sahausta ja lauluosuudet suoraa huutoa ilman vauhtia hidastavia hengenvetoja, nyansseja tai muita hienouksia. Kuin modernia primaaliterapiaa.
Laulut olivat äärimmäisen lyhyitä energiapurkauksia ja tekstit - kuten päivän punkissa on tapana - useimmiten hyökkääviä kannanottoja yksilöllisyyden puolesta ja kaikkia mahdollisia yhteiskunnan valtarakenteita vastaan.
Jännittäminen näytti hieman häiritsevän ja sekoittavan Klimaxin esiintymistä, mutta valitettavinta oli täysin ulkopuolisen häirikön lavalletulo. Omalla kyltymättömällä esiintymishalullaan kaveri hämmensi Klimaxin jäseniä ja lopulta tönäisi bändin setin raiteiltaan."

Pertti kyllä hieman kaunistelee tilannetta. Ei se meidän setti siitä mihinkään muuttunut, ihan samanlaista se olisi ollut ilman Hyvösen sekoiluakin.

Olipas muuten mahtavaa, kun lehdessä oli meistäkin juttua. Se tuntui jotenkin oudolta. Mutta mahtavalta. Nyt me ollaan todellakin oikea bändi, kun nimi on mainittu lehdessä.

Keikan jälkeen Tommin vanhemmat olivat sitä mieltä, että Tommin on paree etsiä itselleen uusi harrastus, tuollainen julkinen räyhääminen ja rivouksien huutaminen ei sovellu heidän pojalleen. Ja kun siitä vielä lehdessäkin kirjoitetaan... Mitähän naapuritkin ajattelee...

Eli laulaja Tommi lopetti rokkiuransa samantien. Noh, toisaalta ihan ymmärrettävää, kun Tommi oli tuossa vaiheessa vasta 13-vuotias.

Tommin lopettaminen tuntui aluksi ikävän pysäyttävältä jutulta, mutta nyt mun ei tarvinnut olla yksin miettimässä jatkoa. Oli selvää, että jatketaan joka tapauksessa Nipen ja Timon kanssa. Ja olihan se keikalla oleminen sellaista hommaa, että sitä halusi lisää. Vaikka se niin pelottavaa olikin.