23. Fuckhill invaasio Siperiaan (The Fucking World)

1989

Toukokuun puolessa välissä Natsalla järjestettiin hyväntekeväisyyskeikka, johon meidät oli kutsuttu mukaan soittamaan. Muut bändit oli Reds, Kadotetut, Ne Luumäet ja Pelle Miljoona & Linnunlaulu. Ajateltiin, että soitetaan hiukan erilainen setti, kun oltiin soitettu Helsingissä kuitenkin aika usein. Oltiin aiemmin tutustuttu Sakkeen (Public Reaction), jonka biisejä oltiin joskus kimpassa huvikseen soiteltu Lepakon treeniksellä. Pyydettiin Sakke mukaan kokoonpanoon sillä idealla, että soitetaan jokunen sen biisi ja muutama oma biisi. Soundcheckissä pyydettiin myös Kadotettujen Tejaa ja Vesaa soittamaan percussioita, kaikkia kilikali-juttuja mitä niillä oli mukana.

Meillä oli siis iso kokoonpano (seitsemän henkeä) ja soitettiin muitakin kuin omia biisejä. Ja kuinka kirjoittaa Rumban Jarmo Perälä arviossaan?!
"Fukkarit esittävät yllättävän lyhyen standardiohjelman, jossa ei ole varsinaisia kohokohtia, mutta jota silti tsekkaan mielellään. Janihan on, kuten tunnettua, varsin persoonallinen ja ilmeikäs artisti." (Rumba 11/89)
Olikohan Jarmo oikeasti katsomassa meidän keikkaa? Standardiohjelma? Siinä Jarmo oli oikeassa, että keikka oli lyhyt. Jotain meni sentään oikein.

Kuva: Päivi Sava

Toukokuun lopussa mentiin taas Tukholmaan keikalle. Edellä mainittu Sakke oli tällä reissulla mukana. Kuten myös Rantsilan Repa (soitti silloin Pellen bändissä). Repa kuiskutteli meille, että häntä on pyydetty soittamaan Smackiin, joka on lähdössä Los Angelesiin. Asiasta ei saanut missään tapauksessa puhua ulkopuolisille, koska asia oli vielä kovin kesken. Repa siinä useaan otteeseen mietti, että kannattaako hänen lähteä vai ei. Kovasti kannustettiin miestä lähtemään. Eihän tollasia tilaisuuksia tule usein vastaan. Ja niinhän siinä kävi, että Repa lähti ja olikin Jenkeissä vuosikymmeniä.

Kuva: Päivi Sava

Meillähän oli aina frendejä mukana noilla Tukholman reissuilla. Saatiin Echon, eli järjestävän osapuolen kautta ilmaiset matkat Silja Linellä, niin oli helppoa ja halpaa lähteä meidän mukaan. Mukana oli esim. yksi hullu (jonka nimeä en tilanpuutteen vuoksi pysty kertomaan), Sakke (Public Reaction), Repa (Pelle Miljoona, Smack), Mannisen Jussi (R.I.P.), kadulle unohtunut miksaaja, Otra (Psychoplasma, jne.), Kossu. Yhdelle Tukholman keikalle oli meidän kanssa sovittu Paska, tuo mainio yhden miehen orkesteri. Mutta Tavastia halusi Paskan soittavan heillä edellisenä iltana. Asia järjestettiin niin, että Tavastia maksoi Paskalle lentolipun Tukholmaan, että mies/orkesteri kerkesi seuraavan päivän keikalle.

Sain juuri vähän aikaa sitten käsiini vanhoja kuvia Tukholmasta, joita en itsekään ole aiemmin nähnyt. Vaikkei ne olekaan juuri tältä reissulta, niin laitan niitä tänne sekaan. Kiitti Tossu!

Kuva: Päivi Sava

Kesällä soitettiin Ruisrockissa. Voi vittu. Mua edelleen korpeaa meidän touhu tuolloin. Oltiin mukamas niin kyllästyneitä soittamaan samoja biisejä, joten ajateltiin, että soitetaanpa välillä suomenkielistä kamaa. Ja ruotsinkielistä. Ja olipa mukana biisejä, joissa laulettiin sekä suomea, että englantia samassa biisissä. Ja ihan ihme biisejä ne olikin. Jossakin biisissä laulettiin jotenkin näin: “kauan eläköön tunkiovaappu, kauan eläköön Näkä!” Huh huh. Ja tollanen sekava setti haluttiin soittaa just Ruisrockissa, missä oli helvetisti porukkaa katsomassa. En tajua vieläkään mikä meihin meni. Ja miksei kukaan meistä tajunnut, ettei tää välttämättä ole paras idea. Toisaalta, Janihan oli, ja on edelleen sellainen, että halusi kokeilla kaikkea uutta ja ihmeellistä. Ei halunnut mennä aina saman kaavan mukaan. Toisin kuin minä, joka halusin vaan soittaa punkrokkia.

Sakki 4/89

Dinosaurockissa soitettiin kuitenkin ihan kunnon setti. Niistä festareista on jäänyt mieleen se, että oltiin siellä isolla bussilla ja meikä makaa bussissa lähes tiedottomassa tilassa, kun vieressä soittaa lempparibändi New Model Army. Pahus. En päässyt näköetäisyydelle, mutta kuulin kyllä, että siellä ne nyt soittaa. Ei osunut kuntopiikki kohdilleen.

Hyppäsin festareiden jälkeen sunnuntaina Jalla Jallan bussiin, kun olin sopinut, että menen silloisen tyttöystävän vanhempien luokse Rovaniemelle. Matka meni iloisesti juopotellessa. Jalloilla oli jotain omatekoista viiniä (vai kiljua, en muista). Sitä siinä tuli aikalailla nautittua. Hyvin varhain aamulla perille päästyäni löysin oikean talon ja menen koputtelemaan ikkunaa samalla kun oksennan. Oli lystikästä olla anoppilassa. Anoppi ihmetteli, kun olin kovin vaisu, eikä ruokakaan maistunut. Olin ollut jo pari viikkoa lomalla ja röpötellyt koko sen ajan. Huh ja yök.

Sakki 4/89

Kesällä soitettiin myös Helsingissä Kaivarin konsertissa. Kylläpä oltiin taas väärässä paikassa. Muut bändit oli Albert Järvinen Band ja Miljoonasade. Jälkimmäisen piti soittaa ekana, koska niillä oli myöhemmin samana päivänä keikka jossain toisaalla. Albert Järvinen yritti saada meitä olemaan viimeisenä. Ei suostuttu.

Oli hieno ilma ja paikalla oli ihan perkeleesti porukkaa. Että mua pelotti. En varmaan kertaakaan katsonut keikan aikana yleisöön. Lavalle mennessä vilkaisin, ja meinas paskat tulla housuun…

Mun mielestä me ei vaan oltu tollasten isojen paikkojen bändi. Tai ainakin tuntui siltä, ettei saanut sitä samaa draivia aikaiseksi, kuin pienillä klubeilla. Lava oli niin saatanan iso, ja tuntui, että bändikaverit oli jossain tosi kaukana, oli ihan yksinäinen olokin siellä lavalla… Noh, tulipahan sekin koettua.

Jatkettiin keikkailua. Oli Tamperetta, Puntalaa, Harjun nuorisotaloa, Pieksämäkeä, Oulua, jonne mentiin lentämällä. Ajateltiin, että kun on pistokeikka, niin ei jaksais ajaa. Siispä lentämällä. Oltiin jo menomatkalla taloudellisesti perseellään. Kunnon rokkitähtiä? Ennemminkin kunnon pösilöjä.

No, itse asiassa toi meni niin, että mä olin nähnyt jostain, että lento Ouluun oli tosi halpa. Nuorisolle. Eli mulle. Mutta enhän mä tajunnut, että muut jätkät oli jo sen verran vanhoja, ettei ne saa mitään nuorisoalennusta. Tämä tajuttiin niin myöhään, eli lentokentällä, että oli pakko mennä lentämällä vaikka tiedettiin, että takkiin tulee. No tulipahan tämäkin koettua.

Pieksämäen lehden Pertti Ojala näki tuon meidän Ruisrockin "hassuttelukeikan" ja kirjoitti meidän Pieksämäen keikan jälkeen näin: "Heinäkuisen Ruisrock -keikan perusteella heränneet pahat aavistukset bändin tilasta saattoi sunnuntaina nähdyn ja kuullun ansiosta unohtaa. The Fucking World on kunnossa ja valmiina uusiin haasteisiin."

Kuva Pieksämäen lehdestä. Kuva: Pertti Ojala.

Rumba 16/89

Syksylle oli kaavailtu Fucking Worldin ja Hearthillin kahden viikon yhteistä Neuvostoliiton kiertuetta, joka päättyisi Vladivostokiin. Tästä kerkesi jopa Rumba uutisoimaan numerossa 16/89. Valitettavasti tuo reissu ei ikinä toteutunut. Syytä siihen en muista. Vai oliko se niin, että sinne lähti loppujen lopuksi Sielun Veljet?

Toinen reissu, joka ei toteutunut olisi suuntautunut Koreaan. Taisi olla samoihin aikoihin tuon Vladivostokin kanssa, vai olisiko ollut peräti sama reissu? Kovasti kerettiin suunnittelemaan, että jäädään samalla reissulla johonkin kauko-itään lomalle keikkojen jälkeen. Se olisikin ollut aikamoinen seikkailu, tietäen eräiden innostuksen tiettyihin nautintoaineisiin.

Tuntui, että kaikki muut tiesivät tuosta Siperian reissusta enemmän kuin me. Ollessamme elokuun loppupuolella Pieksämäellä keikalla, kirjoitti Pertti Ojala Pieksämäen lehteen asiasta näin: "...valtakunnan ykköslehti tiesi keikan aattona kertoa sen verran, että bändi olisi yhdessä Hearthillin kanssa menossa ensi kuussa reilun kahden viikon pituiselle Neuvostoliiton kiertueelle. 11 keikan matkan olisi määrä päättyä esiintymiseen Moskovan Gorki -puistossa. Yhtye oli kuitenkin autuaan tietämätön ja vähintään epävarma moisen visiitin toteutumisesta."

Mulla lukee kalenterissa syyskuun 14. päivän kohdalla lyhyesti ja ytimekkäästi: NL. Ja sen alla FUCK. Oli näköjään tiedossa päivä milloin olisi pitänyt lähteä Siperian valloitukseen.

Syyskuun lopussa meillä oli keikka City Marathonissa pitkän sillan kupeessa Helsingissä. Tutut tyypit oli järkänny punk-keikan, jossa soitti useampi bändi. Meidän ei tarvinnut viedä kamoja, kunhan vaan mentäis paikalle kitaroiden kanssa.

Tää keikka jäi mieleen, koska keikan jälkeen kun saatiin jokainen soittaja 50 markkaa kouraan, puhuttiin, että jokainen antaa kympin Kemisen Timolle joka oli taas kerran mukana jeesaamassa meitä, niin että saadaan kaikki saman verran. Reilu meininki ja niin edelleen. Yksi meidän soittajista oli, että hän ei anna mitään, kun saatiin muutenkin niin vähän rahaa. Mä olin, että mitä vittua! En oikeasti meinannut uskoa todeksi. Ajattelin, että vitsailee, mutta ei, oli ihan tosissaan. Tää oli pieni asia, mutta vahvisti sen, millaiseksi meininki oli joillain mennyt.

Kuva: Päivi Sava

Joulukuun alussa lähdettiin Nuorallatanssi-yhdistyksen mukana Leningradiin soittamaan pari keikkaa. Mulla oli työpaikan (Posti) kanssa hiukan vääntöä mun jatkuvasta tarpeesta saada vapaata keikkoja varten. Nuorallatanssin Mia jeesasi ja kirjoitti alla olevan lapun tukemaan mun selityksiä. Huvittaa lapussa oleva maininta: "Matkan kannalta on tärkeää, että yhtye on täysilukuisena paikalla." Niin vähän me tiedettiin tulevasta tuossa vaiheessa...

Lähtöä edeltävänä iltana tuli tieto, että Kenttu ei saa viisumia. Ei ollut mitään tietoa miksi näin kävi. Toki eihän niiden tarvitse asiaa selitellä, eikä kertoa mitään. Olisiko tämä ollut syynä myös aiemmin syksyllä mietinnässä olleen Siperian kiertueen peruuntumiseen meidän osalta?

Mietittiin hetki mitä tehdään. Sovittiin, että lähdetään kolmestaan kuitenkin. Jani soittaisi bassoa toisella keikalla ja mä toisella. Kenttu reiluna jätkänä toi bassonsa aamulla rautatieasemalle, josta bussi kohti Leningradia lähti. Oli kyllä paskamainen fiilis, kun bändikaveri ei päässytkään reissuun mukaan.

Leningradissa oli taas hillitöntä juopottelua. Ainakin meikäläisellä. Meidän paikallisissa "oppaissa" oli joku miliisin kätyri, ja se uhkaili mua putkalla, kun ostin pimeää viinaa joltain tyypiltä. Mulla oli juuri ostettu vodkapullo jemmassa nahkatakin hihassa, kun se koitti kärttää, että ostit juuri viinaa. Mä olin vaan, että enhän mä oo mitään ostanut. Hetken siinä jankattiin asiaa. En antanut periksi. Silloin se uhkasi putkalla ja vaikka millä, mutta mä olin vaan, että en ole mitään ostanut. Sit se kyllästyi, manasi jotain ja lähti menemään.

Samalla reissulla oli mukana Ema ja Teho HC Andersen -bändistä. Oltiin jotenkin aloitettu niiden kanssa leikkimielinen vittuilukisa. Siinä kevyesti vittuiltiin aina kun osuttiin kohdalle. Se kisa loppui siihen, kun jätkät tuli erään meidän bändin jäsenen hotellihuoneeseen, joka oli ihan sikakorkealla. Tällä meidän tyypillä oli pussillinen maria siinä pöydällä, ja HCA:n jätkät sitten vittuilemaan siitä. “Tollasta paskaa pitää poltella!” Meidän hemmo katseli jätkiä hetken hiljaa, avasi ikkunan ja heitti pussin ulos. Hienosti levisi mari tuulen sekaan. HC Andersenin pojat hiljenivät ja lähtivät menemään. Tiedä vaikka olisivat halunneet saada maistiaiset tuosta pussin sisällöstä. Poikien lähdettyä pussin heittänyt musikanttimme naurahtaa ja kaivaa kassistaan vielä isomman pussin maria, sanoen “Tätähän riittää!”

Edellisiltä Viron reissuilta tutuksi tullut kontakti oli hoitanut meidän pojille "tervetuliaislahjan" Leningradiin.

Reissun jälkimmäisellä keikalla mukana ollut miksaaja Kirvesmäen Antti tokaisi, että “Huh, nyt on onneksi turvalliset sähköt.” Mä siinä ihmettelemään, että miten niin NYT on turvalliset sähköt? Antti sitten kertoi, että edellisessä paikassa olisi voinut soittajille käydä huonosti sähköjen kanssa. Kiva kun nyt ilmoitit!

Nähtiinhän me Leningradissa nähtävyyksiäkin. Meidät vietiin Eremitaasiin, jonka aulassa aloimme kyselemään ja etsimään valuuttabaaria. Ei silloin paljoa kulttuuri ja historia kiinnostanut.

Reissusta takaisin tullessa mulla oli ihan järkyttävä olo. Väsytti, vapisutti, pelotti, ahdisti ja oksetti. Jos laittoi silmät kiinni, niin oksennus meinasi tulla heti. Oli siis vain vaikeroitava ja huokailtava silmät auki oksennuspussi kourassa. Oli pitkä matka kotiin.

Kuva: Päivi Sava

Joulukuun lopussa käytiin jälleen kerran Tukholmassa keikalla. Olikohan tää jo neljäs reissu sinne? Tää taisi olla kuitenkin meidän viimeinen Tukholman reissu.

Keikan jälkeen mentiin jatkoille johonkin yökerhoon ja sieltä valomerkin jälkeen aikamoisessa humalassa yöbussiin, jolla piti päästä yöpaikan lähelle. Noh, koko revohka nukahti samantien bussiin, ainoastaan minä ja Otra oltiin valveilla. Eikä meillä tietenkään ollut mitään hajua missä pitäisi jäädä veks. Eikä saatu yöpaikan omistajaa hereille. Siispä me katseltiin ikkunasta ulos, kun bussi ajeli ympyrää ja tyypit nukkui. Jossain vaiheessa varhain aamulla kuski suuttui, kun me vielä vaan istutaan kyydissä. Kai sillä loppui työvuoro, tai jotain. Tuli kiukkuisena ajamaan meidät ulos. Jouduttiin kirjaimellisesti kantamaan osa hemmoista ulos. Jypää kun kannettiin ulos, niin se havahtui hereille ja lähti automaattisesti kävelemään eteenpäin. Äkkiä perään, että älä nyt perkele lähde minnekään, ku ei tiedetty edes missä ollaan. Mukana ollut yöpaikan haltija sen verran heräsi, että osasi johdattaa meidät kotiinsa nukkumaan.

Kuva: Janne Mäkinen

Vuosi 1989 meni siis keikkaillessa. Keikkoja olikin melkein joka viikko. Meillä oli tarkoitus tehdä sinä vuonna toinen LP, mutta se meni mönkään Pokon kanssa tapellessa. Eikä me siinä keikkoja tehdessä ja touhutessa tajuttu (tai haluttu) edes etsiä uutta levy-yhtiötä.

Mulla lukee kalenterissa lokakuulla “Studio”, mutta mulla ei ole ihan varmuutta mikä sessio toi oli. Saattoi olla se, kun ajateltiin, että tehdään levy omakustanteena. Mentiin Örnin studiolle Lepakolle yöaikaan äänittämään uusia biisejä. Otra oli alussa mukana äänittäjänä. Niistä sessioista piti tulla meidän kakkos-LP.
Ajatuksena oli tosiaan tehdä levy omakustanteena, mutta ongelmana oli, ettei kellään ollut rahaa.

“Otetaan laina ja maksetaan se takaisin levyn myynnistä saatavilla tuloilla.”

Pojat sitten saivat päähänsä, että mun pitää hakea sitä lainaa, koska mä saattaisin sen saadakin, kun olin kuitenkin meistä ainoana vakituisessa työsuhteessa. Tuolloin oli R-kioskeilla jonkun tahon esitteitä, josta pystyi hakemaan lainaa ilman takaajia. Sen kun vaan täytti kaavakkeen ja laittoi postiin. Ja korkoprosentti ihan helvetin kova. Sen aikainen pikavippi-yhtiö?

Enhän mä nyt tollaseen halunnut lähteä mukaan. Mietin, että miten hitossa mä saan hoidettua tän asian. Sanoin sit ihan pokkana jätkille, että hain lainaa, muttei mulle myönnetty sitä. Syyksi sanoin, ettei ne varmaan halunneet myöntää mulle lainaa, koska mulla oli vielä armeija käymättä. Toi selitys meni onneksi jätkille läpi. Kyllähän se tietysti harmitti, että joutui valehtelemaan, mutta en mä halunnut ottaa yksin vastuulle isoa lainaa. Ei meillä kuitenkaan ollut mitenkään organisoitua se meininki, yhtä sekoilua vaan.

Armeijasta puheen ollen, sain lopulta vapautuksen vuonna -90, vihreet paperit. Jani ja Kenttu kävi sivarin, mä ja Jypä saatiin vapautus. Se, että sain kutsunnoissa lykkäystä monta vuotta vaikeutti passin saamista. Sai aina väliaikaisen passin, kun haki esikunnasta jonkun lapun. Vitutti hoitaa noita juttuja, ja käydä niissä kutsunnoissa. Pääsin kyllä aina heti lääkärin luokse, kun sanoin, että lähden menemään jos en heti pääse tapaamaan lääkäriä. Lopulta sain hoidettua itselleni ajan psykiatrille/psykologille. Session lopuksi psykologi sanoi, ettei sua kyllä voi päästää armeijaan, hän suosittelee vapautusta. Ja lopuksi vielä tokaisi: "mene hoitoon!". No en mennyt hoitoon, mutta sain onneksi hoidettua itseni ulos armeija-systeemeistä. Oli helpotus.

Kuva: Päivi Sava

Palataanpa takaisin aikajanalle: Stupidothan olivat jo aiemmin tuoneet esiin, että haluaisivat meidät talliinsa, mutta en tiedä miksi ei heti siihen suostuttu. Kai se oli se omakustanteen tekemisen ajatus. Että olisi kaikki langat omissa käsissä.

Törmäsin kerran Tavastialla Joose Berglundiin ja kerroin meidän mietteistä tehdä omakustanne, niin Joose oli, että mitä vittua, miksette tee levyä Stupidoille? Kun ei "saatu" lainaa, niin puhuttiin asiasta poikien kanssa, ja lopulta sovittiin, että unohdetaan omakustanne ja mennään Stupidoille.

Tässä vaiheessa oltiin siis jo aloitettu levyn tekeminen siellä Örnin studiolla. Stupidojen mukaan tulon jälkeen niistä nauhoista valittiin tulevat sinkkubiisit ja loput nauhat jyrättiin, eli äänitykset tuhottiin. Sääli, sillä nää versiot oli paljon paremmat, kuin mitä myöhemmin saatiin aikaiseksi. Useimmissa nauhan biiseissä oli vain demolaulu, ja nauha oli vain raakamiksattu, mutta ehkäpä juuri siksi se kuulosti hyvältä. Otra soitti omia tunnistettavia soolojaan joihinkin biiseihin. Biisien tempot oli kohdillaan ja soitossa oli rento, mutta tiukka meininki.

Mulla on niistä Lepakon sessioista vielä nauha tallessa. Nyt kun kuuntelen tuota jyrättyä nauhaa, niin voi perse, että tehtiin iso virhe, kun ei käytetty tätä nauhaa kakkos-LP:n tekemiseen. Hyvä, raikas, sopivalla tavalla sekava meininki näissä versioissa. Punkkia.

17. Punkkia ja mäkihyppyä (The Fucking World)

1988

Vuodenvaihteessa 87-88 tapahtui henkilökohtaisessa elämässä iso muutos. Meillä oli ollut vuoden kimppa-asunto Sturenkadulla Janin ja yhden kaverin kanssa, mutta - yllätys, yllätys - vuokrasopimusta ei jatkettukaan. En muista enää miksi ei koitettu löytää uutta asuntoa kimpassa, vaan jokainen lähti omilleen, kuka minnekin.
Mulla alkoi tässä vaiheessa parin vuoden asunnottomuus. Aluksi, eli heti vuoden -88 alussa kannoin kassini ja kissani Mariankadulle Krunikkaan, jossa silloinen tyttöystäväni asui HYKSin työntekijöiden asuntolassa. Siellä siis asui kymmenisen naista, jokaisella oli oma pieni huone ja yhteiset suihku- ja keittiötilat. Ja sinne minä siis majoituin ajatuksella "jos mä tässä hetken viivyn kunnes löydän asunnon jostain". No, enhän mä edes etsinyt asuntoa. Jotenkin toi kavereiden nurkissa oleminen tuntui niin tutulta, kun oli asunut jo vuosia jonkun/joidenkin kanssa kimpassa, ettei se oikeastaan haitannut.
Paitsi, että kyllä se välillä vitutti, kun ei ollut mitään omaa. Edes omaa sänkyä. Eikä aina edes avainta.

Kuva: Petri Anttonen

Vuoden ensimmäisessa Rumbassa (1/88) oli vuoden 1987 Rumbapolli, eli lukijoiden äänestämät suosikit. Fucking World oli Uusi kyky -kategoriassa sijalla 3, edellään Boycott ja Clifters. 15 ääntä enemmän ja oltais oltu kakkosia. Human Rights oli Biisit-kategoriassa sijalla 12.
Bändi-kategoriassa jäätiin juuri ja juuri 15:sta ulkopuolelle.

Rumba 1/88.

Helmikuussa mentiin tekemään toista singleä Pokolle. Pyydettiin taas Hannu Leidéniä puikkoihin. Biiseiksi valikoitui Man For Sale ja Bad Hat.
Studiossa ollessamme huomasimme siellä lojumassa erilaisia soittimia. Joku sai idean, että mitäs jos tekisimme A-puolen biisiin intron, jossa jokainen soittaisi jotain itselleen outoa soitinta. Mulle tietysti tyrkättiin helvetin iso haitari kouraan. Enhän mä jaksanut (saati osannut) pitää sitä oikealla tavalla, vaan mä pidin sitä kiinni lattiassa toisella jalalla ja nostelin kahdella kädellä samalla painaen koskettimia (jotka mulle näytettiin, enhän mä olisi oikeita ääniä muuten löytänyt). Sitä paitsi siitä härvelistä lähti niin jumalattoman kova ääni, että mut komennettiin käytävään soittamaan. Olisipa jollain ollut kamera mukana...

A-puolen Man For Sale on suht perinteinen rokkitsipale, joidenkin mielestä liiankin perinteinen. “Pieksämäen Popeda”, tokaisi Salmisen Timppa, kun biisin kuuli.
Hyvä keikkabiisi se kuitenkin oli. Kuuletko muuten keskellä biisiä Janin sanovan: "Buy this record"? Siellä se on, kuuntelepa tarkkaan. Joissain muissakin biiseissä on Janin kuiskauksia, mutta en just nyt muista missä.
B-puolen Bad Hat oli mukana jo joillain Janin aikaisemmilla bändeillä, tosi vanha biisi siis. Itse asiassa tota biisiä soitettiin myös FSF:n keikoilla vuonna 1986.

Aamulehden Allakka-liite 8.10.1988:
"Man for Sale -biisin, joka on singlenä tuottanut yhtyeelle mainetta, Jani sanoo omistaneensa tyhjäpäisille macho -bändeille. -Haluamme soluttautua syvälle rock-bisnekseen ja tuoda julki myös tämän alan epäkohtia, Jani kertoo."  

Alkuvuosi meni keikkojen osalta jotenkin ohi. Tehtiin tammi-maaliskuussa vain kaksi keikkaa (Turku ja Kouvola). Olikohan meillä näihin aikoihin meneillään ohjelmatoimiston vaihto? Lähdettiin Rocktopsista ja mentiin S-Tuotannolle (myöhemmin Welldone). Vaihdon syytä en muista, en ollut siinä hommassa mitenkään aktiivisena mukana. Olisiko syynä ollut keikkojen puute?

Sinkku julkaistiin huhtikuun alussa. Heti perään tulikin meikäläiselle mieluinen keikka; lämpättiin uudelleen aktivoitunutta Sham 69:ä. Muistan ikuisesti, kun istuskeltiin Lepakolla soundcheckiä odottaen ja Jimmy Pursey kävelee meidän luokse, puristaa kättä ja esittelee itsensä. Kyllä oli Pieksämäen poika taas ihmeissään. Ja onnessaan. Ihan samanlainen fiilis kuin edellisenä kesänä, kun Pelle Miljoona kehui keikkaa. Ei noi idolit silloin mitään tavallisia ihmisiä ollut, ne oli staroja.
 
Tuolle keikallehan tuli jonkun verran skinejä. Oli hienoa, kun Jimmy Pursey sanoi lavalta, että eihän niitä ole kuin kourallinen ja teitä on helvetin paljon enemmän, heittäkää ne ulos. Ja näinhän sitten toimittiin. Siellä oli skinien joukossa yksi mun lapsuudenystävä, Kemppainen. Se yritti mulle jotain sönköttää, mä vaan käännyin ja kävelin pois. Sen jälkeen en ole miestä nähnyt. Kuulin kyllä vuosia sitten, että olisi kuulemma ampunut jonkun tyypin jossain baarissa Tampereella. Tiedä sitten onko totta.

Samana viikonloppuna soitettiin Jyrockissa Jyväskylässä. Siellä meille tultiin keikan jälkeen sanomaan, että soitettiin niin lujaa, ettei siellä pystynyt olemaan. Eihän me mitään tarpeettoman lujaa soitettu, ihan normaali voimakkuudella pelattiin, mutta meidän mukana ollut miksaaja (jätetään nyt nimi mainitsematta) oli niin paukuissa, että tykkäsi luukuttaa tosi lujaa. Tai sitten ei tajunnut luukuttavansa niin lujaa. Ihan tutkalla se kyllä oli. Ja ainahan bändi saa nää moitteet, vaikkei sitä soittaessaan tiedä yhtään kuinka lujaa/hiljaa se musa tulee yleisöön päin.

Olin tutustunut Murtomäen veljeksiin Jaakkoon ja Rikuun. Olivat muuttaneen vähän aiemmin Rovaniemeltä Helsinkiin. Heillä oli bändi nimeltä Uni. Ehdottivat, että tehtäis huhtikuussa kimpassa pohjoisen rundi, heillä kun oli kontakteja sinne. Ja heillä oli täysmittainen bussi, jolla päästäisiin näppärästi kulkemaan koko porukka. Lopulta paikoiksi järjestyi Tornio, Rovaniemi (kaksi keikkaa) ja Kemi.
Lähdettiin ajamaan yötä vasten kohti pohjoista, ettei tulisi kiire. Eka keikka oli keskiviikkona Torniossa jossain nuorisotalolla, tai vastaavassa paikassa. Eipä juuri muistikuvia paikasta, eikä keikasta.

Kuvaaja tuntematon.

Rovaniemellä soitettiin kahtena peräkkäisenä päivänä Kesäpaikassa. Tupa oli täynnä mahtavia ihmisiä ja meno oli katossa.
Keikkojen välissä Jalla Jalla haastoi meidät mäkihyppykisaan. Pojat olivat rakentaneet niiden treeniksen viereen hyppyrimäen. "Pikkupäissään" siellä sitten kisailtiin ennen illan keikkaa. Jypä yritti kaksi kertaa hypätä, ekalla kerralla kaatui just ennen hyppyrin nokkaa, toisella kerralla onnistui jotenkin ohittamaan hyppyrin nokan. Ei tulosta.
Kenttu hyppäsi suoraan, tai vinoon, mittakeppien sekaan kaataen ne kaikki. Tulos taisi olla noin puoli metriä.
Meikäläinen leiskautti mahtavan noin 2,5 metrin lennon!
Jani oli meidän ainoa toivo saada edes jonkinlainen tulos aikaiseksi, mies kun oli nuoruudessaan hypännyt enemmänkin mäkeä. Taisi hypätä reilut viisi metriä.
Turha kai sanoakaan, kuinka kisassa kävi. Sanon kuitenkin, hävittiin selvin numeroin. No, Jallan pojat (tai ainakin osa niistä) oli oikeasti hypänneet isoistakin hyppyrimäistä. Melkein ammattilaisia siis. 

Olen hypännyt mäkeä kaksi kertaa, kerran talvella Rovaniemellä, ja kerran kesällä Helsingin Herttoniemessä. Molemmat kerrat tietty Jalla Jallan kanssa, tai oikeastaan niiden pakottamana. Oli hupaisaa, kun Jalla Jalla erään kerran tuli Helsinkiin keikalle mäkisukset mukana. Siis kesällä. Kyllä ihmiset katseli pitkään, kun mentiin metrossa niiden suksien kanssa. "Missäs se hyppyrimäki oikein on?"
Löydettiin oikeaan paikkaan, ja jollain ilveellä muistaakseni Jalla Jallan laulaja Harri sai hoidettua avaimen, jolla saatiin se alastulorinteen yli menevä ketju pois. Ja sitten vaan hyppäämään.
Jani vanhana mäkikotkana sanoi, että "kantapäät ylös, kun ponnistat". Hitto, että mua hirvitti siinä laskun aikana, ai saatana. Mietin, että mihin hittoon sitä on taas tullut lähdettyä. Kaikkea siinä lyhyen liun aikana kerkesikin ajattelemaan.
Mutta hyvin se meni, en edes kaatunut. Pylly taisi ottaa pikkisen maahan kiinni, ja käsillä oli autettava, mutta pystyssä pysyin. Tää Herttoniemen mäki oli siis paljon isompi, kuin se Jallojen oma mäki siellä Rovaniemellä. Enää en moisiin juttuihin suostu lähtemään.

Aijoo, paljastetaanpa tässä yhteydessä tämäkin: aikoinaan (ennen internettiä) Rumbassa oli Mysteeripalvelu -niminen palsta. Lukijat saivat lähettää sinne kaikenmaailman kysymyksiä, ja palstan aina avulias setä niihin vastaili. Aluksi siinä taisi olla isäntänä Santtu Luoto, ja myöhemmin Tomi "Roudi" Hämäläinen. Mä lähettelin paljon hassuja kysymyksiä "Stupid Question" -nimimerkillä. Yksi kysymys oli nimenomaan Jalla Jallan mäkihyppy -ennätyksistä. Laitoinkohan mä kaikkiaan 9 kysymystä. Kaikkiin ei tullut vastausta. Mä kyllä tiesin itse jo etukäteen vastauksen osaan niistä kysymyksistä, mitä sinne lähetin, niinko esim. "Mitä lukee New Model Armyn The Ghost of Cain -levyn kannessa olevan nahkatakin selässä?" (Osa tekstistä jää vyönsoljen taakse piiloon.) Tokihan mä baarissa "paljastin" Roudille olevani nimimerkin takana.

Kuva: Kari Lehtinen

Nyt takaisin tarinaan ja Rovaniemelle. Soitettiin molemmat keikat siis Kesäpaikassa ...keskellä talvea. Ja muistaakseni tehtiin siellä jonkinlainen lipunmyyntiennätyskin. Jälkimmäisellä keikalla soitti tuolloin vielä itselle tuntematon Greenhouse. Silloin vielä ilman AC-päätettä. Näidenkin kanssa on tullut vuosien varrella touhuttua useamman kerran keikkojen merkeissä. Ja muutenkin. Vallan mukavia ihmisiä ovat.

Kauheeta sekoilua siellä Rovaniemellä kyllä oli… Mutta keikat soitettiin hyvin. Jotkut rovaniemeläiset muistelivat vuosienkin jälkeen, kuinka eräs bändimme jäsen oli sammunut ennen keikkaa ja kun se saatiin hereille, veti se blossit ja samantien lavalle soittamaan. Ja soitti niin kuin pitääkin, tosi hyvin.

Ton pohjoisen rupeaman vika keikka soitettiin jossain baarissa Kemissä. En oikein odottanut keikalta juuri mitään, mutta siellähän oli ihan hillitön meininki! Soitettiin pöydillä, tuopit kaatuili ja ihmiset oli ihan sekaisin.
Ja sekaisin olin minäkin. Koko reissun. Kylläpä olikin hiljainen ja pitkä - ihan helvetin pitkä - kotimatka. Mutta hyvä reissu oli kaiken kaikkiaan.

15. Kitaristiliitto (The Fucking World)

1987

Meillähän oli toukokuussa se tilanne, että meitä kosiskeli muutama levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto. Oli jotenkin outoa, kun meistä tosissaan oli kiinnostuttu ja istuttiin palavereissa. Ei niitä palavereja nyt montaa ollut, mutta kuitenkin.

Lepakon "jättömaalla". Kenttu, Jani, Näkä ja Jape. Edessä Jypä.
Kuva: Katriina Etholén

Itse asiassa, kun käytiin Rocktopsin Maria Tarnasen luona neuvottelemassa keikkamyynnistä, niin samassa neuvottelussa sovittiin, että mennään Poko Rekordsille. Maria soitti saman tien Epe Heleniukselle (tai silloiselle A&R:lle Petteri Palkoaholle, joka oli käynyt yhden meidän keikan jälkeen takahuoneessa kosiskelemassa meitä) ja sopi asian meidän puolesta.

Kuva: Katriina Etholén

Valittiin levy-yhtiöksi Poko Rekords, koska ne lupasivat antaa heti studioaikaa demon tekemiseen, ja että pistetään sinkku pihalle heti kun mahdollista. Toisen kilpailevan levy-yhtiön kanssa olisi jouduttu odottamaan jonkun aikaa, kun ne olivat antaneet luvan eräälle toiselle bändille tehdä pitkäsoitto, eikä heidän talous kestäisi kahta samanaikaista sessiota.
Vuosien jälkeen kuulin, että kolmaskin levy-yhtiö oli kiinnostunut meistä, mutta olivat ajatelleet, ettei heidän rahkeensa riitä meihin.
Mulla on sellainen mieli/muistikuva, että me emme käyneet tyrkyttämässä itseämme kenellekään, ajateltiin että kyllä meidät "löydetään".

Katriina Etholén, joka oli Turun Palon puuhaihminen, otti meistä alkuvaiheessa paljon kuvia (joita tässä blogissa on ahkerasti käytetty ja käytetään jatkossakin), auttoi meitä myös tekemällä muutamankin lehtihaastattelun, sekä ainakin yhden radiohaastattelun. Niitä haastatteluja oli ainakin hänen omassa zinessään Valtiokauhussa, Elanto -lehdessä (!) sekä Suomen Sosiaalidemokraatissa. Soundiinkin tehtiin Katriinan kanssa juttu, mutta meidän puolelta oli viime tingassa pyydetty vetämään se pois. Ei mitään muistikuvaa miksi. Ilmeisesti juuri sovitulla Poko-diilillä oli osuutta asiaan.
Ja mikä tärkeintä, Katriina oli mukana julkaisemassa Human Rights -EP:tä.

Itse en muista miksi emme jatkaneet levyjen julkaisemista Turun Palon kanssa. Eikä muista Katriinakaan. Ehkä kyse oli siitä, että meidän pojat halusivat astetta isompiin ympyröihin. Niinko ihan oikeaan levy-yhtiöön.

Turku -87. Jani, Jape ja Näkä.

Kuva: Tapsa Ristaniemi

Toukokuun puolessa välissä mentiin ekaa kertaa Turkuun keikalle. Siellä joku perkeleen punkkari sylki mun päälle kaljaa kesken keikan. Biisin loputtua otin olutpullon ja kaadoin olutta sen hemmon päähän. Keikan jälkeen tää sama tyyppi tulee mun luo. Ajattelin, että nyt tulee turpiin. Mutta ei, se oli vaan, että hyvä meininki! Tää perkeleen punkkari oli Oze (tuttu mm. Painajainen, The Stairs of Odessa ja yleinen sekoilu).

Keikkailun glamouria. Keikan jälkeinen aamu Katriinan luona Turussa.

Samassa läjässä viisi tyyppiä. Hyvin mahtuu.

Kuva: Katriina Etholèn

Kesäkuussa Poko sitten passittikin meidät studioon tekemään demoa. Mentiin taas tuttuun studioon, eli Equaliziin. Leidénin Hannu oli taas äänittäjänä/tuottajana. Soitettiin livenä sisään lähes kaikki biisit mitä meillä siinä vaiheessa oli. En kylläkään tajua miksi me soitettiin nauhalle myös Human Rights -EP:n biisejä. Meillähän oli tarkoitus, että sinkkubiisejä ei pitkäsoitoilta löydy. Tästä kylläkin jouduimme myöhemmin valitettavasti joustamaan.
Osa näistä demon biiseistä on mukana vuonna 2012 julkaistulla kokoelmalla "This was The Fucking World" (2CD, Stupido Records).
Pistetään tähän saman tien kolme biisiä, joita ei tuolta kokoelmalta löydy:
- Charming Day (levytettiin myöhemmin kakkos-LP:lle)
- Rockabilly (löytyy ekalta pitkäsoitolta)
- Jazz My Time (oli mukana FSF:n ja Viimeisen Rakkauden split-EP:llä)

 
Kesäkuussa oli myös eka festarikeikka: Koivu ja tähti. Mä lähdin sinne päivää aikaisemmin sekoilemaan Poliisivaltion tyyppien kanssa (joo, tiedän, että ne oli vaihtaneet siinä vaiheessa jo nimen Damageksi, mutta mulle nää tyypit ja se bändi oli aina Poliisivaltio).

Koivu ja tähti -festarit.

Meinattiin saada Japen kanssa siellä turpaan joiltain junteilta. Jotenkin päästiin onneksi eroon niistä hemmoista. Mutta muuten siellä oli hyvä meininki. Muistaakseni...

Heinäkuun alussa soitettiin Sonic Youthin lämppärinä Natsalla. Tää oli hieno kokemus. Kyllä oli taas Pieksämäen pikkupoika ihmeissään...

Heti sen jälkeen mentiin äänittämään ekaa Poko-sinkkua This is the Fucking World/Maggie TT Oksalan kanssa Finnvoxiin.
Olihan se hienoa päästä kuuluisaan studioon, kuuluisan tuottajan kanssa. Mutta TT Oksala oli mun mielestä meille ihan väärä mies. Siis kyllähän TT oli todella hyvä tuottaja, mutta meille se ei vaan sopinut. Ja kun mies vielä siinä meidän ajalla miksasi Boycott-yhtyeen levyä, tuli fiilis, että mitä vittua…
Toisaalta, eipä siinä meidän hommassa kauaa mennyt. Pistettiin kamat kasaan ja soitettiin biisit purkkiin. Siinäpä se. Mutta jotenkin me siellä kaksi päivää kuitenkin saatiin vietettyä. Katseltiin seinillä olevia kultalevyjä ja juotiin kahvia.

Maggiesta sen verran, että alunperinhän se oli nimeltään Sissy, mutta mä ehdotin, että eikös sen voisi muuttaa Maggieksi, Englannin rautarouvan Thatcherin “kunniaksi”. Tästä biisistä on monet tykänneet. Esim. suuresti kunnioittamani Sampsa Sarparanta on toisinaan soittanut biisiä akustisilla keikoillaan.

Elokuussa soitettiin ensimmäisessä Ankka-Rockissa. Silloin se oli vielä siinä Ankkalammella. Eihän siellä paljoa porukkaa ollut, vettäkin taisi sataa. Keikan jälkeen tuli niin kiire läheiseen baariin, josta saatiin ilmaista olutta, että taisi jäädä kitarakotelokin auki sinne lavan reunalle vesisateeseen.

Seuraavana päivänä soitettiin sit Elmun Kaivarin -konsertissa. Edellisen illan juhlinta kostautui; muistan kuinka toisen biisin aikana tuli karsea olo, päätä alkoi särkemään ja oksetti. Muuten oli kyllä hyvä keikka. Porukkaakin oli saapunut paikalle iso läjä.
Keikan jälkeen Pelle Miljoona käveli puistossa vastaan ja sanoi, että oli hyvä keikka. Ai että mä olin onnessani! Pelle Miljoona puhui mulle! Olin, ja olen edelleen kova Pellen fani.

Sit lähdettiinkin ekalle Tukholman reissulle. Soitettiin ilmaisfestareilla, Gärdefestillä. Siellä oli Suomesta myös Kauko Röyhkä & Narttu. Ja hiton iso kasa ruotsalaisia bändejä. Joita ei kylläkään tullut seurattua, jurnutettiin autossa peri suomalaiseen tapaan.

Kun tultiin laivalla takaisin Suomeen, niin vastassa oli tullimiehet huumekoiran kanssa. Kenttu oli meistä ensimmäisenä tulossa ulos. Toki pyysivät sivuun. Kentun bassokoteloon oli aiemmin kissa kussut, joten koira nuuhki koteloa hiukan tarkemmin, ja kun me muut soittajat tultiin paikalle, niin pyysivät “koko orkesteria” astumaan sivuun ja eikun koira nuuhkimaan kitaraboksit ja reput. Eihän meiltä tietenkään mitään löytynyt ...kaikki roina oli mukana olleella kaverilla, joka tuli eri aikaan -ja yksin- laivasta ulos.

Gärdefestin keikka oli Japen viimeinen Fuckareissa. Tavallaan harmitti, että Jape lopetti/sai kenkää, koska mä tulin sen kanssa hyvin toimeen. Japellahan ei ollut tuohon aikaan mitenkään helppoa, sillä ei ollut asuntoa, nukkui kavereiden nurkissa, eikä sillä ollut ikinä rahaa.

Mun mielestä Jape oli ehdottomasti paras kitaristi, joka bändissä oli.

Kuva: Katriina Etholén

Kuuntelin juuri Pokolle tehdyn demon, jolla Jape on mukana, ja en voinut välttyä ajatukselta, että miltä Fuckareiden eka LP olisi kuulostanut, jos Jape olisi pysynyt bändissä siihen asti. Jape oli niin tyylitietoinen, ja helvetin hyvä kitaristi, että levy olisi varmasti kuulostanut ihan erilaiselta. Todennäköisesti paljon paremmalta.

Japen poistumisen jälkeen ei taidettu enää kertaakaan soittaa This Is The Fucking World -biisiä, koska siinä oli niin tärkeä Japen soittama kitarakuvio, eikä me muut osattu soittaa sitä. (EDIT: löysin jonkin keikka-arvion vuodelta -89, jossa mainittiin meidän soittaneen tuo kyseinen biisi. Vaan näinköhän oli?)

Mua on aina ihmetyttänyt, että miten hitossa mä olin mukana (lähes) alusta loppuun, vaikka parempia kitaristeja oli nurkat pullollaan. Noh, kai mä hoidin oman tonttini mallikkaasti. Taisi olla Jypä, kun kerran tokaisi: mielummin hyvä komppikitaristi, kuin huono soolokitaristi.

Meillähän oli Japen kanssa “Kitaristiliitto”. Siinä oli tasan kaksi jäsentä, minä ja Jape. Monet kyllä halusi mukaan. Otettiinkohan me joitain tyyppejä “hangaround”-jäseniksi? Kitaristiliiton tärkein ohje oli, että kitaristiliiton jäseniä ei koskaan jätetä pulaan.
Japen elämä oli suht kostea ja muutenkin sekava, eikä hänen elimistönsä kestänyt sitä kaikkea. En muista minä vuonna Jape kuoli, mutta joskus 2000-luvulla se taisi olla. Lepää rauhassa, kaveri.

Valtiokauhu -lehti. RIP Jape. Kuva: Katriina Etholén

Ekan sinkun kansikuvat otettiin Tukholman keikalta. Oli jotenkin tosi hienoa päästä ulkomaille keikalle. Muutenkin tuntui, että oli päässyt tosi nopeasti kauhean pitkälle. Vajaa vuosi sitten asuin Pieksämäellä, sieltä muuton jälkeen olin ollut telkkarissa, soittanut esim. Tavastialla ja festareilla, lämpännyt Sonic Youthia, äänittänyt Finnvoxilla TT Oksalan kanssa, päässyt levylle, saatu oikea levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto, saatu treenis Lepakolta, soittanut keikan ulkomailla… Ei olisi ihme, jos kusi olisi noussut päähän, mutta en ainakaan myönnä, enkä huomannut, että mulla olisi mitään tollasta ollut. Mä vaan halusin soittaa punkkia...

Tuli vielä yksi juttu mieleen kesältä 1987, niin laitetaapa se tähän loppuun.
Sain eräs kaunis päivä Helsingin Poliisilta kirjeen, jossa pyydettiin tulemaan tiettynä ajankohtana Pasilaan kuulusteluihin. Noh, minä tietty menen paikalle ihmeissäni. Poliisi kyseli, että olenko tiettynä viikonloppuna ollut Hietaniemen hautausmaalla. Siellä oli silloin kuulemma kaadettu hautakiviä.
Ja joo, olinhan minä siellä käynyt. Tai oikeammin yrittänyt käydä. Lähdimme nimittäin Japen kanssa Lepakolta tarkoituksena mennä Hietsuun, siellä kun oli jotkut Beach Partyt, vai mikä sen tapahtuman nimi olikaan. Käveltiin siinä Hietaniemen hautausmaan kohdalla, kun Jape ehdotti, että tuostahan me muuten oikaistaan näppärästi. Ja saman tien kun päästiin aidan yli, niin vastassa oli pari isoa vartiointiliikkeen ukkoa. Pyysivät meidän yhteystiedot ja passittivat takaisin kadulle.
Ja nyt meitä epäiltiin niiden hautakivien kaadosta!
Paitsi että kun se poliisi kattoi mua ja kuunteli tarinan, niin sanoi, että hän kyllä uskoo, ettei me olla niitä kaadettu.