Hitmen 3

1991

Kun Fucking Worldin loppu näytti olevan varma, piti alkaa miettimään soittouran jatkoa. Eihän tässä vaiheessa viitsinyt jäädä eläkkeelle.

Hitmen 3:n varhainen paita.
Kuvassa Jussi Liukkonen (R.I.P.)

Alkuvuodesta 1991 olin nähnyt Hitmen 3:n keikalla Shadow Clubilla ja tykännyt bändin meiningistä. Ja pian sen jälkeen, kuin kohtalon oikusta, näin bändin laulaja-kitaristi Jyrki Huotarin Backstage klubilla. Kun Jyrki oli tuttu mies muutaman vuoden takaa, niin menin tietty juttusille, sanoen että "ota mut bändiin, mulla on hyvä demppikäsi!" Hitto mikä mainospuhe.

Olin suhteellisen humalassa tuona iltana, enkä muista ihan varmaksi mitä Jyrki mulle vastasi. Hän soittikin mulle parin päivän päästä ja kyseli, jotta muistinko mitä oltiin puhuttu. “Hmm... joo-o... tuota, kyllä mä jotain muistan.”

Olivat bändin kesken miettineet asiaa ja tulleet siihen tulokseen, että voisihan mua kokeilla. Olivat kuitenkin aikeissa ottaa bändiin toinen kitaristi jossain vaiheessa.

Mulle tuli tässä taannoin "uutena" asiana, että Hitmenissä oli mua ennen toisena kitaristina lyhyen aikaa Maaseudun Tulevaisuuden Juissi Vainiola. Saattoi asiasta ollut silloin aikanaan puhetta, mutta en moista asiaa enää muistanut.

Hitmenissä soitti Jyrkin lisäksi basisti Mikko Järvinen ja rumpali Ari Lahti. Mikko taisi ajatella, että pitääkö tollanen “rokkitähti” ottaa bändiin, mutta onneksi Mikko tiesi mut myös Klimaxista (eikä siis pelkästään Fucking Worldistä). Ehkä se hiukan jeesas meikäläistä.

Hitmenillä oli tuolloin treenis Harjun nuorisotalolla (joka sopi mulle varsin hyvin, kun mä asuin tuohon aikaan viereisellä kadulla). Sovittiin treenit ja kokeiltiin. Mä tykkäsin heti meiningistä, biiseistä ja niistä tyypeistä! Ihan helvetin tervettä meininkiä. Ei mitään egoilua, ei starailua, ei sekoilua. Eikä kukaan käyttänyt kiellettyjä päihteitä! Tosi rento meininki. Mä olin ihan innoissani.

Ja vielä enemmän olin innoissani siitä, kun jätkät suostuivat ottamaan mut bändiin! Mun oli kai tarkoitus helpottaa Jyrkin kitarointia, mutta eihän siinä niin käynyt, pikemminkin päinvastoin. Jyrki joutui itse soittamaan lähes kaikki piipaa/tilulilu -jutut. No mä tein sitä mitä osasin parhaiten, eli soittaa komppikitaraa.

Bändin jätkistä Jyrki ja Ari olivat vähän niinko älykköjä, hyvällä tavalla. Molemmat opiskeli tuohon aikaan yliopistolla. Tuntui, että miettivät tarkkaan mitä puhuivat, ja puhuivat älykkäistä asioista ja tavallisista asioista älykkäästi. Ja jos ei ollut tarvetta puhua, olivat hiljaa.

Basisti Mikko oli mun mieleen, kunnon perinteinen suomalainen murahtelija. Ei turhaan höpötellyt, jos paikalla oli ulkopuolisia. Mikosta jäi aina se kuva, että silloin kun se sanoi jotain bändin asioista, silloin kannatti kuunnella. Mikko ja mä oltiin selkeästi duunariosastoa, vaikka kyllähän Jyrki ja Arikin tekivät (akateemisia) töitä opiskelujen ohessa.

Pikku uutinen Rumbassa.

Mua ei haitannut yhtään, että liityin Fucking Worldin jälkeen “vähemmän tunnettuun” bändiin. Ja että “joutui” aloittamaan kaiken alusta, melkein nollapisteestä; Hitmen 3 oli kuitenkin suhteellisen uusi bändi. Ainut levytys oli Stupidojen kautta vuoden 1990 lopussa tullut March & Die -7" EP.

Nyt jälkikäteen kun ajattelee Hitmenin aikaa, niin se oli kovin repaleinen. Rumpaleita vaihtui, Jyrki oli pariin otteeseen ulkomailla opiskelemassa pari vuotta yhteensä, sitten Mikko muutti Brysseliin, mä vaihdoin kitarasta bassoon… Mutta mennään nyt edes jokseenkin aikajärjestyksessä tää stoori. 

Aloitettiin heti tiukka treenaaminen, koska mun ensimmäinen keikka Hitmen 3:ssä oli alle kahden kuukauden päästä siitä, kun Fuckarit soitti viimeisen keikkansa. Nopeaa toimintaa. Ja nopeita oli ne Hitmenin biisitkin. Oli ihan helvetin nastaa soittaa taas nopsaa punkkia. Ja riisuttua sellaista. Biiseistä oli karsittu kaikki ylimääräinen pois. Paluu perusasioihin. Ja siitähän minä tykkäsin. Olenko varmasti maininnut tarpeeksi useasti, että tykkään soittaa nopsaa punkkia?!?

Ihan ekoissa treeneissä kysyin yhden biisin jälkeen, että laulaako Jyrki siinä jotain “lovesta”, niin kuin olin kuulevinani. No ei laulanut, biisin nimi oli Malicious Damage. Ja niin kuin mä olin kuulevani, että Jyrki laulaa jostain tosi kivasta ja ihanasta aiheesta. Myöhemmin kyllä huomasin, ettei Jyrkin tekstit olleet kivoja ja ihania, mutta ikuinen romantikko minussa halusi kuulla juuri tuossa biisissä kivoja juttuja.

Toisinaan treenit Harjulla oli hauskoja; viereisessä huoneessa treenas Tarharyhmä, jota jäätiin välillä kuuntelemaan. Mä tykkäsin Tarharyhmästä tosi paljon.

Aika nopeasti mun bändiin tulon jälkeen oli puhetta, että tehtäis mini-LP. Sovittiin, että mennään elokuun alussa jälleen kerran Studio Equaliziin Kirvesmäen Antin kanssa. Heh. Kuulostaako tutulta: levy-yhtiönä Stupidot, studiona Equaliz ja äänittäjänä Antti Kirvesmäki? Niin minustakin. Kyllähän Stupiot joskus naureskeli, ettei tosta perkeleen punkkarista pääse millään eroon.

Hitmen 3: Näkä, Ari, Jyrki ja Mikko.

Nämä mini-LP:n äänityssessiot toimi ihan eri tavalla, kuin Fucking Worldin kakkoslevyn äänitykset vuotta aiemmin. Soitettiin biisit sisään ilman ihmettelyjä. Tosin basisti Mikko ei ikinä tykännyt olla studiossa. Näin Mikko sanoi eräässä Rumban haastattelussa myöhemmin: “...mutta kyllä levynteko on vielä keikkailuakin vittumaisempaa.” Taattua Mikkoa.

Ja voi hitto sitä Arin rummuttelua. Se oli aika pitkälti Buzzcocks-tyylistä paukuttelua. Ja bassari pomputti välillä miten sattuu. Sitä rummuttelua ihmetteli moni muukin mun lisäksi. Mutta hyvin Ari soitti, ja se sopi Hitmenin musiikkiin tosi hyvin, ei siinä mitään. Arin historiastahan löytyy sellainen bändi kuin Syyskuu, jonka pitkäsoittoa ei kyllä pysty kerralla kokonaan kuuntelemaan niiden soundien takia.

Jyrkillähän oli 1980-luvulla ollut Järjen Ääni ja Segajuk -bändit Saarijärven aikoihin. Soitti hetken aikaa myös Maaseudun Tulevaisuudessa. Helsingissä ennen Hitmeniä sillä oli muistaakseni Zlonk -niminen bändi. Ja soittihan se rumpuja mikä-sen-bändin-nimi-nyt-olikaan, jossa Oze lauloi. (Tääkin asia selviäisi jos menisin Punkmuseon arkistoon kaivelemaan, mutta enpä mene. Menkää te.)

Jyrki, Näkä, Mikko ja Ari.

Mikolla oli aikoinaan ollut Depressio-niminen bändi. Muista bändeistä en sit tiedäkään. Pitääkin joskus kysyä siltä. Soitettiin Klimaxin (vai Viimeisen Rakkauden?) kanssa 1985 tai 1986 Mikon järkkäämissä bileissä Suolahdessa, jossa soitti myös Järjen Ääni. Soittikohan siellä myös Depressio? En muista. Mutta sieltä asti ollaan tiedetty toisemme.

Tehtiin Hitmenin kanssa kohtuullisesti keikkoja, varsinkin Helsingissä. Ja toisinaan keikkojen jälkeen mentiin Kipin (Timo Kiippa) luo jatkoille. Kipillä kun oli yleensä viinaa, mies kun joutui matkustelemaan työnsä puolesta aika paljon. Se kiinalainen Tequila kummitteli monen monta kertaa. Tuntui, ettei sitä saanut tuhottua millään. Kylläpä se olikin pahaa, huh.

Kipihän jeesasi meitä levynkansien kanssa. Sillä kun oli hienot tietokoneet ja ohjelmat jo tuohon aikaan. Taisi ottaa myös valokuvat meidän julisteeseenkin. Kipi on hieno mies!

Turun Tinatuopissa kesällä -91

Jossain vaiheessa Mikolla pamahti jalat toimimattomaksi. Mies ei pystynyt kunnolla kävelemään. Tehtiin joku keikka niin, että Mikko istui, tai nojasi baarijakkaraan soittaessaan. Muuten ei olisi pystynyt seisomaan. Joutui kävelemään kävelykepin kanssa, ja huonosti silloinkin. Kävi muutamallakin lääkärillä, eikä kukaan osannut sanoa mistä ongelma johtui. Kunnes yksi lääkäri sanoi suoraan, että se johtuu jostain viasta keuhkoissa, kun jalat ei toimi. Onneksi löysivät lopulta syyn ja saivat miehen kuntoon.

Mini-LP Perfect Copy julkaistiin syksyllä 1991 ja sai varsin hyviä arvioita. Soiteltiin keikkoja ja tehtiin joitakin lehtijuttuja. Rumban haastis oli hauska, kun kukaan ei oikein puhunut mitään. Kattelin aikani sitä hiljaisuutta ja ajattelin, että pakkohan jonkun on jotain puhua ja aloin itse höpöttämään kaikenlaista. Tää oli sikäli outoa, koska olin Fucking Worldissä ollut haastatteluissa aina täysin hiljaa.

Ton Rumban jutun otsikkona olikin "Hiljaisten miesten raivo". Todella osuva otsikko.

Mehän soitettiin muutamaa Wiren coveria, esmes 12XU ja Outdoor Miner. Jossain vaiheessa tehtiin yksi keikka, jossa soitettiin pelkästään Wireä. Ai helvetti, kun oli kova sessio saada parikymmentä lähes tuntematonta biisiä haltuun tosi nopeasti. Mä en ollut bändiin jostain syystä koskaan tutustunut niitä paria tunnetuimpaa biisiä enempää. Tän session jälkeen piti ottaa Wire haltuun, loistava bändi! Varsinkin alkuvaiheessa.

Wire-keikalla oli komeaa, kun Jyrkillä oli sanoituslappuina Wiren levyjen sisäkannet, joissa ne sanat oli printattuna. Siinä se keikan aikana käänteli niitä kansia ja etsi oikeita kohtia. Soitettiin siis Wiren kahden ekan levyn biisejä. Loistavia biisejä.

Mini-LP:n mainos Rumbassa

Soitettiin lokakuun alussa 69 Eyesin treenikämppäbileissä. Menin ennen keikkaa lähistöllä asuvan työkaverini Hempan luokse aloittelemaan. Ja kylläpä me aloiteltiinkin hyvin. Niin hyvin, että kun piti alkaa soittamaan, niin mä en saanut kitaraa vireeseen. Edes viritysmittarilla. Bazie sen sit viritti mulle. Mutta eipä siitä ollut juurikaan hyötyä, kun en jumalauta pystynytkään soittamaan. En siis yhtään. Kädet eivät vaan toimineet.

Olin juonut tuona päivänä väkeviä, niinko viskiä, niin sehän pisti kädet off-asentoon. Olipa outoa. Pää kyllä toimi, mutta kädet vaan roikkuivat toimettomina. Noh, pistin sitten kitaran veks ja menin yleisön sekaan katsomaan, kun pojat jäivät soittamaan. Ei vaan aina natsaa.

Onneksi ei ollut mikään “oikea” keikka. Ja naureskellen muut ton homman otti.

Eka vuosi Hitmen 3:ssä oli takana. Olipa ihan hiton hieno vuosi, noin niinko rokkimielessä, omassa elämässä kaikki ei ollutkaan ihan niin hienoa, mutta palataan siihenkin hiukan myöhemmin.

Lisäys: Huvitti, kun tsekkasin Hitmenin loppuvuoden -91 keikkoja. Keikkapäivät oli tiistai, maanantai, maanantai, keskiviikko, torstai ja lauantai. Eipä nykyään taideta enää tehdä keikkoja ihan jokaisena viikonpäivänä.

7. Klimaxin loppu

1985

Rokki-Näkä

Kuva: Satu Isoaho

Mehän oltiin jokseenkin kummajainen punk-skenessä. Me ei oltu selkeästi hc:tä, ei näytetty punkkareilta (tai no, kai mä olin meistä se eniten punkkarin näköinen), meillä oli esim. nokkahuilubiisi. Tehtiin myös akustisia keikkoja punk-bileissä.

Yhdellä akustisella keikalla oli yhdessä biisissä mukana Timon pikkuveli Hannu (Keminen). Jälkikäteen Hannu ihmetteli, että miksi hitossa hänet pyydettiin mukaan soittamaan, kun hän ei tosiaankaan osannut soittaa kitaraa.

Tuo kyseinen keikka oli Kuopion Ufolla. Siellä oli hyvät punk/hc-bileet tulossa ja meidän vaan oli päästävä sinne mukaan. Nipe oli juuri tuolloin Interraililla, joten sovittiin, että mennään Timon kanssa soittamaan sinne akustisesti. Treenattiin muutama biisi ja eikun sinne vaan hc-bändien sekaan.

Kuva: Satu Isoaho

Keväällä -85 osallistuttiin Rockin SM-kisojen karsintaan Jyväskylässä. Soitettiin ainakin nokkahuilubiisi, eli Vietnamin Lapset, sekä RC Dash. Toi RC Dash oli muuten Roppolan Janin biisi, joka me pöllittiin itsellemme. Ei tiedetty sen biisin oikeaa nimeä, niin annettiin sille nimeksi Janin "taitelijanimi", jota se oli joskus käyttänyt, eli RC Dash. Mitä lie tarkoittaakaan.
Jatkoon niistä karsinnoista pääsi St. Michel SS.
Vuosien päästä mulle selvisi, että samoissa karsinnoissa soittivat tulevat bändikaverit Jyrki Huotari (soitti silloin Maaseudun Tulevaisuudessa) ja Mikko Järvinen (Depressio). Näiden tyyppien kanssa soitin siis 90-luvun alkupuolella Hitmen 3 -bändissä.
Järvisen Mikkohan järkkäsi hiukan myöhemmin keikan Suolahdelle, johon pyysi myös Klimaxin mukaan. Samalla keikalla soitti Järjen Ääni -niminen bändi, jossa Jyrki lauloi. Jotenkin hassua ajatella, että noiden tyyppien kanssa puuhailtiin jo tuolloin, vaikken niitä silloin tuntenutkaan.

Kuva Pieksämäen lehdestä.

Vuosi -85 oli mulle siinä mielessä merkittävä, että muutin omaan asuntoon, tai no, kimppakämppään, mutta kuitenkin. Taisin olla vähän epäreilu, kun kerroin äidilleni asiasta vasta samana päivänä kun muutin (itseasiassa toi koko muuttohomma tuli niin nopeasti, että en mäkään siitä montaa päivää aikaisemmin tiennyt. Olin saanut avaimet kavereiden asuntoon, kun mun piti käydä siellä tsekkaamassa niiden postit, kun ne molemmat oli silloin työhommissa muualla Suomessa. Aijai, miten hienoa oli saada tyhjä asunto omaan käyttöön. Ja kun toinen näistä tyypeistä muutti myöhemmin pois, niin mä tavallaan "jäin" sen tilalle sinne asuntoon.)
Äitini tokaisikin lähtiessäni, että "Älä sitten sekaannu niihin kaljaporukoihin!"
Ja kuinka kävikään... Asunnosta tuli varsinainen bile-luukku. Taloa kutsuttiin yleisesti Brooklyniksi, kun kämppis spreijasi mustalla maalilla talon seinään 'Brooklyn', 'elä ja kuole, kiduta itsesi hajalle', ja 'verta viattomista'. Vaikka siellä tapahtuikin paljon ja kaikenlaista, ei se tarina varsinaisesti kuulu tähän blogiin. Kerrotaan se tarina myöhemmin jossain muualla. Ja se tarina on oikeasti kertomisen arvoinen.
Tai no, kerrotaan nyt pari juttua, jotka kuvastaa hyvin millainen meininki siellä oli.
Kerran eräs mikkeliläinen tyttö oli eksynyt Pieksämäelle ja hetken keskustassa ihmeteltyään oli kysynyt joiltain vastaantulijoilta, että mistähän täältä löytyy meininkiä. Nää tyypit olivat opastaneet tän tytön meidän talolle, että siellä ne punkkarit majailee. Kyllähän mä hiukan ihmettelin, kun ovelle koputtaa pieni sinitukkainen punkkarityttö, joka kysyy, että pääseekö sisään. Tottakai pääsee, sisään vaan. Ja niin tuo tyttö, Zippa nimeltään, viipyi useamman päivän. Eikä tuo jäänyt ainoaksi käynniksi.
Kerran taas oveen koputetaan, nyt siellä oli kaksi tyttöä, jotka olivat majailleet alakerrassa asuvan "taiteilijan" luona. Tytöt kysymään multa, että saavatko muuttaa meille, kun tää taiteilija heittää heidät pihalle. Mun kämppis oli silloin Sirkus Finlandin kanssa rundilla, ja meillä oli muutenkin iso kämppä, niin sanoin, että tossa on tyhjä huone, sinne vaan. Ja niin tytöt roudasivat kamansa sisään ja asuivat jonkin aikaa meillä.

Majoitin Brooklynissä bändejä, ketkä tuli Pieksämäelle soittamaan, esim. Rudi ja Kadotetut (muistan aina, kun seuraavana aamuna lähdin näyttämään Kadotettujen tyypeille aamiaspaikkaa, kun eihän mulla ollut mitään syötävää, tahi rahaa. Heidän viulisti Sanna tarjosi mulle kaurapuuron. Ei ole ikinä puuro maistunut niin hyvälle kuin silloin.) Kadotetut oli muutenkin tosi mukavaa porukkaa. Hiukan myöhemmin olin käymässä Helsingissä parin kaverin kanssa ja törmäsin Ahtiin ja Fageen, jotka pyysivät meidät seuraamaan heidän treenejään läheiselle kämpälle. Olipa messevää päästä kuuntelemaan lempparibändin treenejä. Kadotettujen tyypit on hienoja ihmisiä edelleen!

Mainos Ufon keikasta (Kuopio)

Tokan demon jälkeen tehtiin paljon uusia biisejä. Tyyli muuttui vieläkin enemmän post-punkin suuntaan. Oli paljon tomikomppi-biisejä, tempot hidastuivat selvästi ja biisit pitenivät. Mukana oli myös paljon Sielun Veljet -vaikutteita.

Näitä biisejä ei koskaan saatu kunnolla nauhalle, mikä on harmi, koska siellä oli muutama tosi hieno biisi joukossa. Liukkosen Jussi (RIP) ja Sirpa (Kupari) äänitti yhden keikan, jossa soitettiin just näitä biisejä. Onneksi, koska muuten noita biisejä ei olisi missään muodossa.

Tässä Kadonnutta -biisi tuolta toukokuussa 1985 soitetulta keikalta.

 

Hurjaa ajatella, kuinka lyhyt elämänkaari biiseillä oli tuohon aikaan. Esimerkiksi tuolla Jussin nauhoittamalla keikalla, joka soitettiin toukokuun lopussa 1985, ei ollut mukana enää yhtään ekan demon biisiä. Eka demon tekemisestä oli kulunut hiukan yli vuosi. Ja setissä oli kahdeksan ihan uutta biisiä, joita ei ollut vielä olemassa, kun tehtiin toka demo noin kolme kuukautta aiemmin.
Me todellakin vietettiin paljon aikaa treeniksellä.

Meillä oli mukana jopa foni jossain biisissä. Muistan kun eräällä kaverilla oli foni ja Timo sitä katseli, että saisikohan tuosta ääntä ulos. No sai. Ihme hemmo, anna sille mikä tahansa soitin, niin kohta se osaa soittaa sitä.

Jani, Timo ja Näkä

Klimaxin loppuvaiheessa käytiin Iisalmessa keikalla. Soitettiin siellä kimppakeikka Neljän Ruusun kanssa. Oltiin yötä samassa paikassa, tietysti juopotellen ja sopien, että aletaan tekemään enemmänkin kimppakeikkoja. No, eipä sitten kuitenkaan alettu tekemään. Kuinkahan monen bändin kanssa näitä kännihöpinöitä on vuosien aikana käyty? 

Uimahallin alakerta, Pieksämäki.
Kuva: Satu Isoaho

Pieksämäellä oli yksi pieni 4-raita studio, ja kun saatiin kaupungilta jonkinlainen avustus, niin ajateltiin tehdä muutama biisi tuossa paikallisessa pajassa. Meillähän olisi ollut tässä vaiheessa valmiina yli kymmenen uutta biisiä, jotka olisi kannattanut tallentaa, mutta tehtiin vain kaksi biisiä. Tässä noista sessioista biisi Tuulessa soiden.



Tuossa samassa studiossa kävi tekemässä nauhan myös Romanttinen Sementti, joka oli Roppolan Janin bändi Vapaa Kaljan jälkeen. Ja mielestäni paras bändi, joka koskaan on Pieksämäeltä tullut.

Nipe oli kysynyt multa jo vuonna 1984 olisinko halukas/valmis siihen, että bändiin tulisi mukaan toinen kitaristi. Nipe oli tutustunut erääseen nuoreen kitaristiin, jonka olisi halunnut mukaan bändiin. Tuossa vaiheessa en missään nimessä halunnut bändiin lisää ukkoja. Meillä oli niin tiivis kolmikko, että sen rikkominen olisi saattanut hävittää “taikuuden”. Sovittiin silloin, että jatketaan vanhaan malliin. Ja hyvä niin.

Nyt, reilua vuotta myöhemmin Nipe kysyi, mitä mieltä nyt olisin toisen kitaristin mukaan tulosta. Sanoin jostain syystä “kyllä”, vaikka en välttämättä sitä mieltä ollutkaan. Tiesin, että Nipe halusi uudistaa bändiä, enkä halunnut olla sen esteenä.

Näkä treeniksellä

Tämä tarkoitti Klimaxin loppua. En mä sitä jäänyt sen enempää itkemään, vaikka tokihan se tiesi isoa muutosta. Pääasia oli, että tiesin hommien jatkuvan tuttujen tyyppien kanssa. Jatkettiin siis uudella kokoonpanolla, uusilla biiseillä ja uudella nimellä.

Klimax ei siis koskaan hajonnut, vaan siirryttiin eteenpäin uusiin kuvioihin.

Summauksena voisi sanoa, että Klimax oli ehdottomasti tärkeimpiä juttuja mun elämässä. Parhaat tyypit. Paras meno.

Nipe ja Timppa, maailman hienoimmat ihmiset! Ilman näitä tyyppejä musta ei todennäköisesti olisi ikinä tullut "muusikkoa".

PS. Jälkikäteen mulle on kerrottu, että Klimax on vaikuttanut vahvasti eräisiin nuorempiin pieksämäkeläisiin muusikonretkuihin. On myös sanottu, että minä olen ollut joillekin iso esikuva. Hämmentävää. Mutta hienoa.