13. Suklaakiisseli -EP (The Fucking World)

1987

Turun Palo oli julkaissut vuonna 1986 Fucking Worldin "esiasteen", tai pikemminkin edeltäjän, FSF:n ja Viimeisen Rakkauden split-ep:n. Yhteistyö koettiin puolin ja toisin sen verran antoisaksi, että Turun Palon kanssa sovittiin uuden, nyt ihan oman EP:n tekemisestä. Levyn tekoa suunnitellessa Jani näki TV:stä, tai kuuli jostain Leidénin Hannusta (Havana Blacks), että siinä ois kova mies tuottajaksi. Saatiin kaivettua miehen numero jostain, joten ei muuta kuin saman tien soittamaan Hannulle. Nähtiin Hannu muutaman päivän päästä Tavastialla, ja hetken juteltuamme sovittiin, että mies tulee tuottamaan meidän tulevan EP:n. Palkkiona annettiin Hannulle ja äänittäjä Ari Hämäläiselle viskipullot. En muista saiko Hannu mitään muuta palkkiota tuottajana olemisesta.

Juuri ennen studioon menoa Tammisen Jape (RIP) liittyi bändiin. Japehan soitti Pieksämäellä Janin Romanttisessa Sementissä, sekä aiemmin Klunssissa. Tuttu mies siis. Ei keretty soittamaan yksiäkään treenejä Japen kanssa ennen studioon menoa. Kovin tuttua touhua meille. Mutta Jape oli tekijämiehiä, se oli opetellut biisit omin päin, eli ei ollut asian suhteen hätää.

Studiossakin voi olla kivaa. Kitaristikaksikko Näkä ja Jape.

 Kuvaaja tuntematon.

Mentiin äänittämään Human Rights -EP:tä (tai “Suklaakiisseli”-EP:tä, kuten levyä yleisesti kutsutaan) Leidénin kanssa tuttuun Equaliz -studioon. Studiossa oli hyvä ja vapautunut ilmapiiri. Ja se kyllä mielestäni kuuluu levyllä. Yksi parhaita sessioita, missä olen ollut mukana.

Kenttu, Hannu Leidén ja Ari Hämäläinen
Kuva: Katriina Etholén

“Suklaakiisseli” -nimi tulee siitä, kun oltiin Janin kanssa tekemässä/suunnittelemassa EP:n etikettiä kirjapainossa, niin siellä oli joku naistenlehti, jossa oli suklaakiisselin ohje. Meidän mielestä oli hyvä idea laittaa se ohje hiukan muunneltuna siihen etikettiin.

Mukana olleella Turun Palon Jussi Soinisella sattui olemaan mukana kirja anarkismista, myös siitä napattiin hyvältä kuulostavia lauseita etikettiin. Oltiin siis tosi hyvin suunniteltu etikettiä etukäteen.

Kenttu, Hannu ja Jani
Kuva: Katriina Etholén

Kansiahan me ei tehty EP:lle laisinkaan. Haluttiin pitää kustannukset niin alhaisena kuin vain mahdollista. EP:tähän myytiin omakustannehinnalla, muistaakseni 7 tai 8 markkaa kappale, kenenkään ei pitänyt saada levystä voittoa. Paitsi tietty kauppojen, jotka sitä möi. Mutta niillekin sanottiin, ettei sille saa laittaa liian kovaa hintaa. Tai me mitään millekään kaupoille sanottu, Turun Palon tyypithän sen homman hoiti. Mietittiin siis, että tehdäänkö levyyn kannet vai etiketti, niin jostain syystä päädyttiin etikettiin. Ja fontin piti olla mahdollisimman “kaunis” ...ja vaikealukuinen.

Levyn kataloginumeroksi on useissa yhteyksissä virheellisesti mainittu ‘Fucking A’. No, se ei ole se, vaan jos tarkasti katsoo, niin levyn etiketissä ja matriisissa lukee A-puolella ‘Fucking A’ ja B-puolella ‘Fucking A again’. Tää oli mun ajatus kertoa, että kyseessä on levy, jossa on kaksi A-puolta. Ilmeisen huono idea, koska se on tulkittu täysin väärin.

Mullahan oli enemmänkin näitä “outouksia” levyjen kansissa, mutta niistä myöhemmin. Tai no, tän vois tässä vaiheessa kertoa: Mulla oli ajatuksena, että Fuckareiden levyjen puoliskot olisi laitettu niin, että ekassa julkaisussa olisi ollu A ja B -puolet, toisessa C ja D -puolet, ja niin edelleen. Olisi tullut hieno jatkumo. Itse asiassa tällä idealla oltaisi päästy L ja M -puoliin asti. Toki välistä olisi jäänyt I ja J -puolet julkaisematta jääneen singlen takia. Tää idea taisi tulla liian myöhään, eli ekan Pokon sinkun julkaisun jälkeen, eli silloin oli jo myöhäistä. Kyllä minnuu harmitti. Onkohan kyseistä ideaa käytetty kenenkään toimesta?

Ari, Hannu ja Jypä
Kuva: Katriina Etholén

Suklaakiisseli-EP julkaistiin toukokuussa -86. Kävin Katriinan (Etholén, Turun Palon toinen pääpuuhaihminen) kanssa hakemassa levyt Finnvoxilta. Oli hieno tunne saada käsiin vihdoinkin ihan oma levy. Ja se kuulostaa edelleen ihan helvetin hyvältä. Jotkut sanoo, että Fuckarit ei tämän jälkeen päässyt enää samalle tasolle. Se saattaa hyvinkin olla totta. Tuo EP vaan onnistui niin hyvin, siinä on kaikki kohdallaan; biisit toimii, soitto kulkee, Jani laulaa aivan helvetin hienosti ja Leidénin tuotanto on kohdillaan. Tässä vaiheessa lanseerattiin "piipaa"-kitara, joka on kuultavissa esimerkiksi Human Rights ja Shout -biiseissä. Piipaa on pysynyt mun mukana kaikki nämä vuodet.

Oh, It's A Modern Town -biisissä on Janin kehittämä Clash -tyyppinen kitarariffi, joka mun piti soittaa. Ai perkele, että sitä kuviota treenattiin monet kerrat ja kovin hartaasti. En meinannut millään saada sitä haltuun, mutta en antanut periksi. Ja lopulta mä opinkin sen soittamaan. Hatarasti, mutta kuitenkin. Ei ollut helppoa, ei. Toisaalta, vastapainoksi mulle annettiin sit myös ne helpoimmat hommat. Esim. Shoutissa mä soitin pelkästään sitä piipaata. Kysyin treeneissä ihmeissäni, että vedänkö mä ihan oikeasti vaan tätä piipaata. "Joo, joo, anna mennä vaan."

Tältä kuulostaa se hankala Oh, It's A Modern Townin riffi:

Human Rights on monelle ollut se tärkein/paras Fucking Worldin biisi. Ja joo, kyllähän se on biisien aatelia. (Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että vuosia myöhemmin miettiessämme eräälle bändillemme nimeä, sain päähäni sanat Human Rights. Sen perään lisättiin vielä Inc. ja bändillä oli nimi. Mutta tästä lisää myöhemmin.)
En tiedä mikä "nyrjähdys" Janilla oli käynyt tuohon aikaan, kun sai aikaiseksi noin hienon biisi-nelikon. Tämä EP on ehdottomasti yksi parhaita levytyksiä jossa olen saanut olla mukana.

(Kuva napattu Discogsista)

EP:tä painettiin aluksi 1000 kpl, ja myöhemmin 200 kpl lisää. Eka painoksen etiketin väri on punertavan ruskea, toisen painoksen väri on sinertävä. Käsittääkseni molemmat painokset saatiin myytyä suht nopeasti loppuun.

Levyähän myytiin suurimmaksi osaksi kädestä käteen -tyyppisesti. Isoimman työn tekivät tietysti Turun Palon Katriina ja Jussi.

Mäkin sain niitä myytyä esmes saman vuoden Provinssi Rockissa ison läjän. Ja vaikka tarkoitus oli, ettei kukaan ottanut voittoa levyn myynnistä, niin kyllä jotkut ostajat itse halusivat pyöristää hinnan tasarahaksi, eli maksoivat kympin. Joku halusi maksaa jopa 15 markkaa. Kyllähän se mulle sopi.

Ja pentele, sen verran olen hehkuttanut tätä EP:tä, että laitetaan se tähän loppuun kokonaisuudessaan, jos joku sen haluaa kuulla.

EDIT: Tuli vasta nyt mieleen, että vuosia sitten eräs tsekkiläinen tyyppi olisi halunnut julkaista Suklaakiisseli -EP:n uusiksi, mutta tällä kertaa kansien kanssa. Valitettavasti asia ei koskaan edennyt ajatusta pidemmälle.

12. Pitkä matka ja anna palaa! (The Fucking World)

1987

Alkuvuosi oli kovaa treenausta lähinnä kotona Sturenkadulla Janin kanssa kaksistaan, sekä Pieksämäellä, jossa pidettiin viikonloppuisin maratoonitreenejä. Noi oli tiukkoja treenisessioita, ja kyllä me saatiinkin paljon aikaiseksi.
Tokihan se aina kyrsi lähteä Pieksämäelle treenaamaan, varsinkin kun oli juuri sieltä päässyt pois, mutta kun meillä ei Helsingissä ollut treenistä, niin pakkohan se oli. Ja kaikki soittokamat oli vielä siellä. Jypä ja Kenttukin asui vielä tuohon aikaan Pieksämäellä.

Olin aloittanut vuodenvaihteessa 86-87 työt Postin lajittelukeskuksessa Ilmalassa sillä ajatuksella, että kunhan saisi hoidettua seuraavan kuun vuokran kasaan. Olin lopulta Postissa kaikkiaan kahdeksan vuotta.
Loppuvuodesta -86 tuli tehtyä lyhyitä työpätkiä siellä täällä, esim. kolme päivää kirjapainossa, neljä päivää HK:n makkaratehtaalla. Ei oikein napannut noi hommat. Mutta jotenkin Posti tuntui heti alusta alkaen hyvältä mestalta, ehkä siihen vaikutti sekin, että siellä oli niin hyvä duuniporukka. Postin tyypit ottivat "bönden" hyvin vastaan. Pikkanen kielimuuri meillä kyllä oli. Kerran ihan alussa työkaveri Hemppa (Petri Heinonen) kysyi, josko lähtisin heidän kanssaan skruudaamaan. Vastasin siihen, että en mä nyt, ku mä ajattelin mennä syömään.
Postin aikana kävin postimies-kurssin. Siellä samalla kurssilla oli myös punk-legenda Läjä Äijälä. Siellä se yksin istuskeli takarivissä, eikä juurikaan osallistunut keskusteluihin. Joskus jotain murahteli, ja siinä se. Hieno mies!

Tehtiin maaliskuussa -87 rupinen demo Pieksämäellä Husson studiolla. Studio oli pieni 4-raitapaja, ihan viihtyisä paikka tosin. Siellä oli aiemmin käynyt demottamassa Janin vanha bändi Romanttinen Sementti, ja Klimaxin viimeinen demo tehtiin myös tuolla.

Meidän piti saada nopeasti tehtyä pari biisiä videoa ja Ylen Anna palaa -ohjelmaa varten. Jostain syystä mulla ei ole mitään muistikuvaa näistä sessioista. En edes muista montako biisiä tuolloin nauhoitettiin. Eikä mulla varmaan koskaan edes ole ollut nauhaa näistä biiseistä. Katriina Etholén, joka on valtavasti auttanut mua tän blogin kanssa, ja aikoinaan jelppasi paljon myös Fucking Worldin kanssa, tiesi kertoa, että kyseinen nauha löytyy Musiikkiarkistosta. Tätä kirjoittaessa en ole vielä kerennyt, jaksanut tahi muistanut käydä kuuntelemassa tuota nauhaa. Siellä käynti on kuitenkin kovasti työn alla.

Videon tekoa Kaivopuistossa.

Oltiin tutustuttu Katja Vuorensyrjään ja oli puhetta, että tehdään hänen kanssaan video. Sovittiin, että kuvataan kaksi videoa samantien. Eka biisi oli Long, Long Way ja toinen This is the Fucking World. Video kuvattiin talvella muun muassa Töölönlahden jäällä, juostiin niin perkeleesti edestakaisin. Juostiin myös Tuomiokirkon rappusia ylös monen monta kertaa. Perkele, että otti voimille. Poltettiin videolla Suomen lippukin. Ja käytiin näyttämässä keskisormia kirkossa. Kovia poikia, heh. Vastapainoksi käytiin Kaivopuistossa laskemassa mäkeä. Eli ei me ihan niin kovia poikia oltu.

Mulla itsellä ei ollut noista videoista muuta kuin tosi rupinen versio Long, Long Waystä, mutta onneksi olin joskus lähettänyt Mikkolan Jarille (Greenhouse AC, Jalla Jalla) kopion noista videoista. Jari digioi ne ja tässä ne nyt on. Iso kiitos Jarille! Kannattaa katsoa molemmat videot peräkkäin, niin ne oli tarkoitettu katsottavaksi.

Tässä Long, Long Way:




Ja tässä This is the Fucking World:



Jotain kautta meidät haluttiin Ylen TV1:n Anna Palaa -ohjelmaan. Meillähän oli tuolloin alussa oikein managerikin, tai ainakin asioiden hoitaja, Pike (Pirjo Hämäläinen). Olisikohan Pike ollut osallisena tässä hommassa? Jostain syystä Pike ei kauaa noita hommia tehnyt. Harmi, sillä sen jälkeen Jani laittoi mut hoitamaan muun muassa puhelinasioita. Ja tuohon aikaan olin tosi huono (siis lähinnä sairaalloisen ujo) niissä hommissa, niin kuin esim. Junttilan Jukka hiukan myöhemmin sai kokea. Jukka halusi tehdä bändistä haastattelun Hiljainen Kesä -lehteensä, mutta eihän se ikinä onnistunut. Osaksi mun saamattomuuden ja/tai osaamattomuuden takia. (Ja osaksi sen takia, että osa bändistä ei katsonut olevan tarpeen tehdä pienlehtiin haastatteluja, mikä tuntuu ihan käsittämättömältä ajatukselta, mä itse kun tykkäsin, ja tykkään edelleen pienlehdistä.)
Tuntui, että tuohon aikaan en osannut, tai uskaltanut tehdä mitään itsenäisiä päätöksiä. Ja olihan noita hommia ihan pirun hankala tehdä, kun ei ollut puhelinta.

Anna Palaa -ohjelmassa oli meidän haastattelu, ja me käytiin Janin kanssa jossain levy-yhtiössä kuunteluttamassa meidän demoa Janne Louhivuorelle, joka kohteliaasti teilas meidät, ja Yle tuli kuvaamaan meidän Club 77 -keikkaa KY:llä, josta otettiin ohjelmaan Shout -biisi. Toi oli muuten meikäläisen ensimmäinen keikka Fucking Worldissä! Sain vuosikymmenien jälkeen nauhan tuosta keikasta. Hyvä meininki. Siitä nauhasta tulikin mieleen, että tuona iltana Jani joutui vähän pakosta sanomaan muutaman sanan kesken keikan, mutta pääsääntöisesti Fuckareilla ei ikinä ollut välispiikkejä.

Nokkamies Jani J Roppola
Kuva: Santtu

Rumban numerossa 6/87 Nisse Mannerheim kommentoi kyseistä iltaa näin:
“Näin vain Suomessa. TV1:n aina valpas Anna Palaa-tiimi oli tallentamassa Sata Lasta- ja Fuckin’ World-yhtyeitä Club 77:ssä ja yritti a) siirtää clubin avaamista b) estää DJ:n levynsoiton saadakseen rauhassa viimeistellä haastattelunsa. Fuckin’ Worldin settiä ohjailtiin, kun tekniikka petti - hyvä ettei vaadittu uusimaan biisiä - ja yleisöä häirittiin ylimääräisellä kalabaliikilla ja sokeuttavilla valoilla…”

Huvittava juttu oli, kun oltiin lähdössä Janin kanssa Ylelle Pasilaan tekemään tota Anna Palaa -ohjelmaa, niin mulla oli jalassa maihinnousukengät. Jani katseli niitä hetken ja oli, että "et muuten lähde noissa kengissä mihinkään kuvauksiin." Piti sit laittaa Janin kengät jalkaan, heh.

Anna palaa -ohjelma tuli ulos ihan maaliskuun lopussa. Näin sen silloin kertaalleen, enkä sen jälkeen ole sitä nähnyt. Olisipa kiva nähdä se uudestaan. Sen muistan, että olin ihan paska-jäykkänä niissä haastatteluissa. Enkä tietenkään suostunut puhumaan yhtään mitään.

Tässä Anna palaa -ohjelmassa mukana ollut live-versio Shout -biisistä. Video napattu Ristaniemen Youtube -kanavalta. Kiitti Tapsa!

Aika hurja alku meikäläisellä Fucking Worldissä: ekalla keikalla oli TV-kamerat, toinen keikka soitettiin Tavastialla, kolmannella keikalla saatiin levy-yhtiö ja keikkamyyjä.

(Sarjassa “Olen huono ihminen”: alkuvuosi -87, oli perjantai ja olin menossa Postiin iltavuoroon, kun ennen töihin menoa jotenkin eksyin Janin kanssa Vanhan kuppilaan. Otin oluen, ehkä kolmannenkin ja sitten tuli tietenkin fiilis, ettei huvita mennä töihin. Soitin pomolle ja kerroin, että olen just Ylen kahvilassa, kun ollaan kuvaamassa ohjelmaa, enkä pääse tulemaan töihin. Sikäli osui hyvään saumaan, koska pystyin kertomaan, että se Anna Palaa -ohjelma oli tulossa ulos seuraavalla viikolla. En saanut edes potkuja.)

11. Saanko esitellä: The Fucking World!

1986

Syksyllä -86 törmäsin sattumalta Jypään (Rautio) Pieksämäen rautatieasemalla. Mies oli juuri palannut Helsingistä ja oli kovin lennokkaalla päällä. Sauhusi jotain tähän tyyliin:
“Vittu, nyt perustetaan Roppolan Janin kanssa kova bändi. Sen nimeksi tulee Fucking World! Tuu messiin!”
Ajattelin, että nyt noi jätkät on seonnu tosissaan. Vittu, mikä bändin nimi. En ikinä tuu soittamaan tuon nimisessä bändissä.
No, pian soitin kuitenkin…

Jani lähentelee Näkää.

Kuva: Katriina Etholén

Jani pommitti mua koko kesän ja syksyn kirjeillä ja korteilla, koittaen saada mut muuttamaan Helsinkiin. Asuntokin olisi valmiina. Tarkoitus oli tehdä töitä sen verran, että saadaan tarpeeksi rahaa, että voidaan lähteä ulkomaille pitkälle reissulle. Niin, ja siinä samalla perustaa uusi bändi, juurikin tuo The Fucking World. (Eihän me ikinä sinne reissuun päästy, mutta bändi sentään saatiin aikaiseksi.)

Mua oli alkanut yhä enemmän ja enemmän vituttaa Pieksämäen meininki. En nähnyt itselleni tulevaisuutta siellä.
Eräänä vitutuksen täyteisenä päivänä, saatuani taas yhden kortin Helsingistä, kirjoitin pöydällä olevalle paperille isolla VITTU! ja lähdin ulos kävelemään. Silloinen tyttöystäväni oli tullut tuossa välissä kotiin ja nähtyään vittu-tekstin, oli tajunnut samantien, että nyt se äijä meinaa oikeasti lähteä.
Ja niinhän se lähtikin. Asiat etenivät nopeasti. Sanoin asunnon irti, annoin kaikki huonekalut ja muut tavarat pois. Jätin vain vaatteet ja musakamat.
Muutin 25.10.1986 junalla Helsinkiin Janin ja erään toisen tyypin kämppäkaveriksi. Mukana oli vain kitara, kissa ja kassi.

Olen elämässäni tehnyt joitain isoja hyppyjä tuntemattomaan, pelkäämättä tulevaa (ja valitettavasti samalla satuttanut tiettyjä ihmisiä). Tämä oli yksi isoimmista loikista. Varsinkin, kun asunto oli tiedossa vain kolmeksi viikoksi eteenpäin. Se ei huolettanut yhtään, ajattelin että kyllä mä pärjään. Ja niinhän mä olen pärjännytkin, vaikkei aina niin helppoa ole ollutkaan. Silloin 80-luvun lopussa olin joitakin vuosia asunnottomana, irtolaisena niin kuin tuolloin sanottiin. Majailin kavereiden nurkissa, esimerkiksi edesmenneen Mannisen Jussin luona (nykyisen bändikaverini Larin isä muuten), Kemisen Timon luona asuin pariinkin otteeseen, asuin myös vuoden verran naisten asuntolassa, jne.
Jotain kertonee sekin, että vaikka muutin Helsinkiin jo 10/86, niin virallisesti musta tuli helsinkiläinen vasta 12/89. Tuossa vaiheessa oli pakko hoitaa itselleni ns. vakituinen osoite, koska en muuten olisi saanut verokorttia. Olin pudonnut järjestelmän ulkopuolelle.
Niin, ja kun kerroin äidilleni muuttavani Helsinkiin, sanoi hän vain, että "älä sitten sekaannu niihin huumeporukoihin!"

Kuva Rumba-lehdestä loppuvuodesta -86.
Kuvassa vasemmalta oikealle Ike, Jani, Jypä ja Kenttu.

En ollut Fucking Worldissa ihan alusta lähtien, vaan siinä soitti alussa kitaraa Ikosen Ari. Pian mun Helsinkiin muuton jälkeen tehtiin vaihdos, eli minä sisään, Ari ulos. Rumpalina oli edellä mainittu Jypä ja basistina Kenttu (Keinänen). Molemmat asuivat vielä tuossa vaiheessa Pieksämäellä. Jani oli soittanut Kentun ja Ikosen kanssa Romanttisessa Sementissä. Taisi Jypä tuurata siinäkin ainakin yhden keikan, eli noi kaikki oli Janille tuttuja soittokavereita.

Fuckarit teki kolme keikkaa alkuperäisen kitaristin kanssa. Arin viimeisellä keikalla Helsingin Backstage Clubilla mulla oli aikamoinen tunteiden myllerrys päällä. Siellä soitti mun vanha bändi (Viimeinen Rakkaus), josta olin juuri eronnut, sekä mun uusi bändi johon olin vasta menossa mukaan.

Jani opettaa Näkälle duureja ja molleja.

Kuva: Katriina Etholén

Alkoi mieletön treenaus Janin kanssa kahdestaan. Sille tuli isona yllätyksenä, että mä en osannut duureja ja molleja. Mä olin onnistunut siihen asti soittamaan jotenkin niin, ettei mun tarvinnut välittää tuollaisista pikkujutuista. Siinä sitä sit oltiin kitarat sylissä ja opeteltiin duureja ja molleja.

Jani: Tää E on muuten molli.
Näkä: Eli hä?
Jani: Jätä toi sormi pois. Jos otat sen täältä, ni se on sit tällanen.
Näkä: Äääh...
Jani: Voit ottaa sen myös Em7:na.
Näkä: Siis mitä vittua…

Niin, ja poseerausta kans.
Kuvassa oikealla edesmennyt Jussi Manninen Jaakko-kissan kanssa.
Kuva: Katriina Etholén

Kyllä se siitä pikkuhiljaa alkoi suttaantumaan. Opeteltiin miten sormet pitää laittaa milloinkin. Kovaa hommaa. En tiedä tuliko Janille silloin alussa sellanen fiilis, että perkele kun piti pyytää toi takkutukka tänne Helsinkiin, nyt siitä ei pääse enää eroon. Varsinkin kun asuttiin reilu vuosi kämppiksinä.
Ja näistä kuvista päätellen Jani halusi näköjään stailata mut. Puvuntakki ja villasukat...

Kuva: Katriina Etholén

8. Viimeinen Rakkaus

1986

Klimaxin taru loppui siis siihen, kun vuodenvaihteessa 85/86 otettiin mukaan toinen kitaristi, Mika Jantunen. Klimax oli ollut niin tiivis kokonaisuus, ettei voitu ajatellakaan jatkaa samalla nimellä kokoonpanon muuttumisen jälkeen. Uuden bändin nimeksi valittiin Viimeinen Rakkaus. Nimi bongattiin Romanttisen Sementin Malja (niille jotka koskaan ei luopuneet) -biisistä.

Timo, Mika, Nipe ja Näkä
Kuva: Anne Ylisaari

Mikan mukaan tulon jälkeen unohdettiin lähes kaikki Klimaxin biisit ja aloitettiin tyhjältä pöydältä. Musa muuttui vielä enemmän sielunveljet-vaikutteiseksi post-punkiksi, ja ehkäpä jopa suomi-rockiksi.

Kun saatiin tarpeeksi biisejä valmiiksi, tehtiin treenikämpällä demo, joka oli itseasiassa aika hyvä. Soitettiin ja laulettiin livenä kaikki sisään. Silloinen $tyxin kitaristi Jape Tamminen (RIP) äänitti tän session. Demon biisit on mukana bonuksena Hätäapu Recordsin vuonna 1999 julkaisemalla Klimaxin Suvivirsi CD-R:llä.

Tässä noista Työkkärin treenikämpän sessioista Likaiset setelit.



En muista Viimeiseltä Rakkaudelta kuin kaksi tehtyä keikkaa: juhannuksena Konginkankaalla ja myöhemmin kesällä Puntala Rockissa.

Mika ja Näkä

Konginkankaalla oli aikamoinen meininki. Siellä oli kauheasti ihmisiä, oli tanssia, makkaraa ja muuta häppeninkiä. Mutta heti kun me illan päätteeksi tultiin lavalle, hävisi kaikki ihmiset. Siis ihan kaikki. Ainoastaan keikan hoitaneet Jussi ja Sirpa, sekä miksaaja jäivät paikalle. Mika kesken jonkun biisin tiputti kitaransa käsistään ja juoksi lähimmän puun luokse ja alkoi takomaan päätään siihen. Aikansa päätään hakkattuaan palasi lavalle ja jatkoi soittamista.

Mika, Näkä ja Timo Puntala Rockissa 1986

Kuva: Katriina Etholén

Kannattaa kaivella arkistoja. Löysin nimittäin "todisteita", että Viimeinen Rakkaus teki kolmannenkin keikan. Se oli Pieksämäellä Nuorisoseuran talolla. 
Itseasiassa Pieksämäellä dokumentoitiin aika hyvin kaikkia rokkitouhuja; siellä nimittäin asui eräskin Ojalan Pertti, joka kirjoitti juttuja/arvioita Soundiin, sekä teki myös paljon keikkaraportteja paikallisista bändeistä Pieksämäen Lehteen.

Pieksämäen lehdessä Näkä ja Timo.

Keväällä tuli kyselyä, josko tehtäisi split-EP Fucking Finlandin kanssa. Tästä innostuttiin kovasti. Päästäisi ihan oikealle, melkein omalle levylle. Mullehan tää oli tupla-voitto, mä kun satuin soittamaan tuolloin myös Fucking Finlandissa. Soitin siis EP:n molemmilla puolilla.

Mentiin elokuussa Helsinkiin Equaliz -studiolle tekemään EP:n biisit. Jälkikäteen ihmetyttää miksi helvetissä me valittiin levylle bändin kaksi (mun mielestä) huonointa biisiä. Paljon parempiakin biisejä olisi ollut. Niinko esim. kaikki noi aiemmin mainitun demon biisit.
Tää Riettauden oireet on oikeasti aika karsea biisi.



Studiossa ei taaskaan biisien äänittämisessä kauaa nokka tuhissut. Yksi juttu on hiukan hämärän peitossa. Kukaan ei nimittäin muista äänitettiinkö sekä Viimeisen Rakkauden, että FSF:n biisit sama päivänä. Veikkaisin, että näin tehtiin, koska en muista tehneeni erillistä reissua Equaliziin tuona kesänä.
Kun studion jälkeisenä päivänä olimme lähtemässä takaisin kohti Pieksämäkeä, ihmeteltiin miksi joka paikassa on liput puolitangossa. Sitten mä sen tajusin, Urkki on kuollut! Ja niinhän se olikin.

Viimeinen Rakkaus Puntala Rockissa 1986.

Kuva: Katriina Etholén

Olin jo pitempään ollut hankkimassa uutta kitaraa, mutta en vain saanut mitään aikaiseksi. Kerran treeneissä tuli sellainen fiilis, että nyt muuten homma menee eteenpäin. Iskin ihan yllättäen kitaran seinään. Oli muuten vankkaa tekoa se kitara. Joutui ihan kunnolla mätkimään, että sai sen palasiksi. Ja näin mun oli pakko hankkia uusi kitara. Silloin minusta tuli Telecaster-mies. Sellainen olen edelleenkin. Miksi Tele? Koska Joe Strummerillakin oli sellainen.

Mä jotenkin koin, ettei Viimeinen Rakkaus ollut täysin mun juttu. Ehkä siihen vaikutti Mikan mukaan tulo, ehkä mä koin jääneeni jotenkin hänen varjoonsa. Ei tehty enää Timon kanssa biisejä yhdessä, vaan Timo oli alkanut tekemään biisejä yksinään. Ja ne biisit muuttui aika paljon. Se mun mieleinen meuhkaaminen väheni, tai oikeastaan loppui kokonaan. Se Klimaxissa ollut "taika" katosi. Viimeinen Rakkaus ei ollut enää mun visio, muut oli nyt ohjaksissa. Eikä ne biisitkään enää olleet ihan sitä mitä mä halusin.

Mulla on aika vähän muistikuvia koko bändistä, tai ylipäätään tuosta ajasta. Tokihan se oli lyhyt aika, olin mukana reilut puoli vuotta - vajaan vuoden.

Mähän olin tuon kesän mukana myös Fucking Finlandissa, ja bändin laulaja Roppolan Jani oli alkanut houkuttelemaan mua muuttamaan Helsinkiin. Tää ajatus jäi vahvasti muhimaan mun päähäni. Ehkä FSF:ssä soittaminen oli osa syy siihen, ettei Viimeinen Rakkaus tuntunut täysin omalta jutulta.

Yksi Janin mulle lähettämä viesti.

FSF/Viimeinen Rakkaus split-EP julkaistiin myöhemmin syksyllä -86 Turun Palon toimesta. Tässä vaiheessa mä olin jo päättänyt muuttaa Helsinkiin liittyäkseni FSF:n jatkeeseen The Fucking Worldiin. Viimeisen Rakkauden pojat ymmärsivät asian hienosti. Ehkä mun poisjäänti oli myös heille helpotus. Kai kaikki olivat jo huomanneet, etten mä ollut täysillä mukana. Mun eroaminen sujui siis hyvässä hengessä.

Nyt jälkikäteen kun ajattelee, niin on hurjaa kuinka paljon musa muuttui Klimaxin alkuajoista Viimeiseen Rakkauteen. Olen useasti

kironnut bändien liialliset kehityshalut.

Kehityksessä/muuttumisessa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta jos muututaan sen takia, että on pakko muuttua, on se ihan perseestä. Toki ymmärrän, että noin nuorena ajatukset, fiilikset ja musiikilliset ambitiot saattavat muuttua; punk ei välttämättä enää kolise kaikille samalla tavalla kuin aiemmin. Soittotaito kasvaa ja halutaan kokeilla uusia juttuja. Se sama sahaaminen ei välttämättä enää kaikkia kiinnosta. Joskus saattaa tuntua, että itse joutuu sen muutoksen "uhriksi". Jos bändissä yksi, tai useampi haluaa muutosta, on joko mentävä heidän mukaan, tai lähdettävä kävelemään. Harvoin kaikilla bändin jäsenillä on täysin sama näkemys musiikista. Meillä Nipen ja Timon kanssa oli ...jonkun aikaa.

Mä oon aina vaan halunnut soittaa punkkia...

Viimeinen Rakkaus jatkoi toimintaansa siihen asti kunnes Timo ja Nipe muuttivat vuonna 1987 Helsinkiin.

7. Klimaxin loppu

1985

Rokki-Näkä

Kuva: Satu Isoaho

Mehän oltiin jokseenkin kummajainen punk-skenessä. Me ei oltu selkeästi hc:tä, ei näytetty punkkareilta (tai no, kai mä olin meistä se eniten punkkarin näköinen), meillä oli esim. nokkahuilubiisi. Tehtiin myös akustisia keikkoja punk-bileissä.

Yhdellä akustisella keikalla oli yhdessä biisissä mukana Timon pikkuveli Hannu (Keminen). Jälkikäteen Hannu ihmetteli, että miksi hitossa hänet pyydettiin mukaan soittamaan, kun hän ei tosiaankaan osannut soittaa kitaraa.

Tuo kyseinen keikka oli Kuopion Ufolla. Siellä oli hyvät punk/hc-bileet tulossa ja meidän vaan oli päästävä sinne mukaan. Nipe oli juuri tuolloin Interraililla, joten sovittiin, että mennään Timon kanssa soittamaan sinne akustisesti. Treenattiin muutama biisi ja eikun sinne vaan hc-bändien sekaan.

Kuva: Satu Isoaho

Keväällä -85 osallistuttiin Rockin SM-kisojen karsintaan Jyväskylässä. Soitettiin ainakin nokkahuilubiisi, eli Vietnamin Lapset, sekä RC Dash. Toi RC Dash oli muuten Roppolan Janin biisi, joka me pöllittiin itsellemme. Ei tiedetty sen biisin oikeaa nimeä, niin annettiin sille nimeksi Janin "taitelijanimi", jota se oli joskus käyttänyt, eli RC Dash. Mitä lie tarkoittaakaan.
Jatkoon niistä karsinnoista pääsi St. Michel SS.
Vuosien päästä mulle selvisi, että samoissa karsinnoissa soittivat tulevat bändikaverit Jyrki Huotari (soitti silloin Maaseudun Tulevaisuudessa) ja Mikko Järvinen (Depressio). Näiden tyyppien kanssa soitin siis 90-luvun alkupuolella Hitmen 3 -bändissä.
Järvisen Mikkohan järkkäsi hiukan myöhemmin keikan Suolahdelle, johon pyysi myös Klimaxin mukaan. Samalla keikalla soitti Järjen Ääni -niminen bändi, jossa Jyrki lauloi. Jotenkin hassua ajatella, että noiden tyyppien kanssa puuhailtiin jo tuolloin, vaikken niitä silloin tuntenutkaan.

Kuva Pieksämäen lehdestä.

Vuosi -85 oli mulle siinä mielessä merkittävä, että muutin omaan asuntoon, tai no, kimppakämppään, mutta kuitenkin. Taisin olla vähän epäreilu, kun kerroin äidilleni asiasta vasta samana päivänä kun muutin (itseasiassa toi koko muuttohomma tuli niin nopeasti, että en mäkään siitä montaa päivää aikaisemmin tiennyt. Olin saanut avaimet kavereiden asuntoon, kun mun piti käydä siellä tsekkaamassa niiden postit, kun ne molemmat oli silloin työhommissa muualla Suomessa. Aijai, miten hienoa oli saada tyhjä asunto omaan käyttöön. Ja kun toinen näistä tyypeistä muutti myöhemmin pois, niin mä tavallaan "jäin" sen tilalle sinne asuntoon.)
Äitini tokaisikin lähtiessäni, että "Älä sitten sekaannu niihin kaljaporukoihin!"
Ja kuinka kävikään... Asunnosta tuli varsinainen bile-luukku. Taloa kutsuttiin yleisesti Brooklyniksi, kun kämppis spreijasi mustalla maalilla talon seinään 'Brooklyn', 'elä ja kuole, kiduta itsesi hajalle', ja 'verta viattomista'. Vaikka siellä tapahtuikin paljon ja kaikenlaista, ei se tarina varsinaisesti kuulu tähän blogiin. Kerrotaan se tarina myöhemmin jossain muualla. Ja se tarina on oikeasti kertomisen arvoinen.
Tai no, kerrotaan nyt pari juttua, jotka kuvastaa hyvin millainen meininki siellä oli.
Kerran eräs mikkeliläinen tyttö oli eksynyt Pieksämäelle ja hetken keskustassa ihmeteltyään oli kysynyt joiltain vastaantulijoilta, että mistähän täältä löytyy meininkiä. Nää tyypit olivat opastaneet tän tytön meidän talolle, että siellä ne punkkarit majailee. Kyllähän mä hiukan ihmettelin, kun ovelle koputtaa pieni sinitukkainen punkkarityttö, joka kysyy, että pääseekö sisään. Tottakai pääsee, sisään vaan. Ja niin tuo tyttö, Zippa nimeltään, viipyi useamman päivän. Eikä tuo jäänyt ainoaksi käynniksi.
Kerran taas oveen koputetaan, nyt siellä oli kaksi tyttöä, jotka olivat majailleet alakerrassa asuvan "taiteilijan" luona. Tytöt kysymään multa, että saavatko muuttaa meille, kun tää taiteilija heittää heidät pihalle. Mun kämppis oli silloin Sirkus Finlandin kanssa rundilla, ja meillä oli muutenkin iso kämppä, niin sanoin, että tossa on tyhjä huone, sinne vaan. Ja niin tytöt roudasivat kamansa sisään ja asuivat jonkin aikaa meillä.

Majoitin Brooklynissä bändejä, ketkä tuli Pieksämäelle soittamaan, esim. Rudi ja Kadotetut (muistan aina, kun seuraavana aamuna lähdin näyttämään Kadotettujen tyypeille aamiaspaikkaa, kun eihän mulla ollut mitään syötävää, tahi rahaa. Heidän viulisti Sanna tarjosi mulle kaurapuuron. Ei ole ikinä puuro maistunut niin hyvälle kuin silloin.) Kadotetut oli muutenkin tosi mukavaa porukkaa. Hiukan myöhemmin olin käymässä Helsingissä parin kaverin kanssa ja törmäsin Ahtiin ja Fageen, jotka pyysivät meidät seuraamaan heidän treenejään läheiselle kämpälle. Olipa messevää päästä kuuntelemaan lempparibändin treenejä. Kadotettujen tyypit on hienoja ihmisiä edelleen!

Mainos Ufon keikasta (Kuopio)

Tokan demon jälkeen tehtiin paljon uusia biisejä. Tyyli muuttui vieläkin enemmän post-punkin suuntaan. Oli paljon tomikomppi-biisejä, tempot hidastuivat selvästi ja biisit pitenivät. Mukana oli myös paljon Sielun Veljet -vaikutteita.

Näitä biisejä ei koskaan saatu kunnolla nauhalle, mikä on harmi, koska siellä oli muutama tosi hieno biisi joukossa. Liukkosen Jussi (RIP) ja Sirpa (Kupari) äänitti yhden keikan, jossa soitettiin just näitä biisejä. Onneksi, koska muuten noita biisejä ei olisi missään muodossa.

Tässä Kadonnutta -biisi tuolta toukokuussa 1985 soitetulta keikalta.

 

Hurjaa ajatella, kuinka lyhyt elämänkaari biiseillä oli tuohon aikaan. Esimerkiksi tuolla Jussin nauhoittamalla keikalla, joka soitettiin toukokuun lopussa 1985, ei ollut mukana enää yhtään ekan demon biisiä. Eka demon tekemisestä oli kulunut hiukan yli vuosi. Ja setissä oli kahdeksan ihan uutta biisiä, joita ei ollut vielä olemassa, kun tehtiin toka demo noin kolme kuukautta aiemmin.
Me todellakin vietettiin paljon aikaa treeniksellä.

Meillä oli mukana jopa foni jossain biisissä. Muistan kun eräällä kaverilla oli foni ja Timo sitä katseli, että saisikohan tuosta ääntä ulos. No sai. Ihme hemmo, anna sille mikä tahansa soitin, niin kohta se osaa soittaa sitä.

Jani, Timo ja Näkä

Klimaxin loppuvaiheessa käytiin Iisalmessa keikalla. Soitettiin siellä kimppakeikka Neljän Ruusun kanssa. Oltiin yötä samassa paikassa, tietysti juopotellen ja sopien, että aletaan tekemään enemmänkin kimppakeikkoja. No, eipä sitten kuitenkaan alettu tekemään. Kuinkahan monen bändin kanssa näitä kännihöpinöitä on vuosien aikana käyty? 

Uimahallin alakerta, Pieksämäki.
Kuva: Satu Isoaho

Pieksämäellä oli yksi pieni 4-raita studio, ja kun saatiin kaupungilta jonkinlainen avustus, niin ajateltiin tehdä muutama biisi tuossa paikallisessa pajassa. Meillähän olisi ollut tässä vaiheessa valmiina yli kymmenen uutta biisiä, jotka olisi kannattanut tallentaa, mutta tehtiin vain kaksi biisiä. Tässä noista sessioista biisi Tuulessa soiden.



Tuossa samassa studiossa kävi tekemässä nauhan myös Romanttinen Sementti, joka oli Roppolan Janin bändi Vapaa Kaljan jälkeen. Ja mielestäni paras bändi, joka koskaan on Pieksämäeltä tullut.

Nipe oli kysynyt multa jo vuonna 1984 olisinko halukas/valmis siihen, että bändiin tulisi mukaan toinen kitaristi. Nipe oli tutustunut erääseen nuoreen kitaristiin, jonka olisi halunnut mukaan bändiin. Tuossa vaiheessa en missään nimessä halunnut bändiin lisää ukkoja. Meillä oli niin tiivis kolmikko, että sen rikkominen olisi saattanut hävittää “taikuuden”. Sovittiin silloin, että jatketaan vanhaan malliin. Ja hyvä niin.

Nyt, reilua vuotta myöhemmin Nipe kysyi, mitä mieltä nyt olisin toisen kitaristin mukaan tulosta. Sanoin jostain syystä “kyllä”, vaikka en välttämättä sitä mieltä ollutkaan. Tiesin, että Nipe halusi uudistaa bändiä, enkä halunnut olla sen esteenä.

Näkä treeniksellä

Tämä tarkoitti Klimaxin loppua. En mä sitä jäänyt sen enempää itkemään, vaikka tokihan se tiesi isoa muutosta. Pääasia oli, että tiesin hommien jatkuvan tuttujen tyyppien kanssa. Jatkettiin siis uudella kokoonpanolla, uusilla biiseillä ja uudella nimellä.

Klimax ei siis koskaan hajonnut, vaan siirryttiin eteenpäin uusiin kuvioihin.

Summauksena voisi sanoa, että Klimax oli ehdottomasti tärkeimpiä juttuja mun elämässä. Parhaat tyypit. Paras meno.

Nipe ja Timppa, maailman hienoimmat ihmiset! Ilman näitä tyyppejä musta ei todennäköisesti olisi ikinä tullut "muusikkoa".

PS. Jälkikäteen mulle on kerrottu, että Klimax on vaikuttanut vahvasti eräisiin nuorempiin pieksämäkeläisiin muusikonretkuihin. On myös sanottu, että minä olen ollut joillekin iso esikuva. Hämmentävää. Mutta hienoa.

6. Se on jossain (toinen demo, Klimax)

1985

Vuoden -85 alussa oltiin soitettu poikien kanssa jo kaksi ja puoli vuotta, oltiin mukamas jo kauhian kokenut bändi. No, toki me oltiin koettu kaikkea uutta ja ihmeellistä kimpassa. Sekä bändinä, että ihmisinä. Enpä olisi tuolloin uskonut, että vuosi -85 jää Klimaxin viimeiseksi vuodeksi. Mähän kuvittelin, ettei mikään ikinä muutu, ja että hommia jatketaan samalla tavalla loputtomiin. Sitä vaan eli niin tiukasti just siinä hetkessä, miettimättä sen enempää tulevaisuutta.
Onneksi tuolloin aika ei mennyt niin hurjaa vauhtia eteenpäin kuin nykyisin, ja tuon viimeisen vuoden aikana kerkesi tapahtumaan vielä paljon hienoja asioita.

Mikki vinossa Lempäälässä.
Kuva: Janne Sistonen.

Ekan demon tekemisestä oli kulunut vajaa vuosi, ja tuntui, että uusia biisejä vaan tulee ja tulee. Kerrankin Timo tuli treeneihin ja sanoi, että hänellä olisi yksi biisi, mutta ei tiedä onko se nyt niin hyvä ja kannattakohan sitä edes kokeilla. Kokeiltiin kuitenkin, ja jumalauta, biisihän toimi ihan älyttömän hyvin.

Se biisi oli Raportti Stutthof. "Kauniit nussittiin, rumat poltettiin..."

Ulo -fanzine.

Pohdittiin poikien kanssa, että on aika tehdä toinen demo. Ja niinpä helmikuun puolessa välissä mentiin Rolling Studioon, Kuopioon, jossa ystävämme Poliisivaltio oli käynyt nauhoittamassa jotain. Olihan siellä käynyt paljon aiemmin myös pieksämäkeläinen Säkäkin.

Kitarasoundit ei oikein onnistuneet, mä kun olin edelleen ihan onneton vahvistimien kanssa, enkä uskaltanut säätää soundeja kun pelkäsin, että sekin soundi joka nyt tuli, häviäisi johonkin enkä enää saisi aikaiseksi niinkään hyvää soundia. Enkä tietenkään voinut/uskaltanut kysyä apua äänittäjältä (Tegelmanin Pekka-kohan-se-nyt-oli?) Ihan sama juttu ku ekalla keikalla. Ja ekan demon kanssa, mut silloin kävi hyvä tuuri soundin suhteen.
Toki mä uskalsin oman vahvistimen kanssa kikkailla, mutta muiden vehkeet oli pitkään sellaisia, etten osannut/uskaltanut säätää. Ja kun olin niin ujo, en uskaltanut pyytää keneltäkään vieraalta apua. Siksipä mulla olikin Distortion-pedaali, sillä kyllä sai tarpeeksi säröä aikaiseksi.

En muista montako tuntia meillä tällä kertaa oli aikaa, mutta ei meillä mikään kiire kyllä tullut, koska biisit soitettiin jälleen yleensä ekalla otolla sisään. Mitäpä niitä hieromaan. Äänitettiin tällä kertaa kaikkiaan kymmenen biisiä.

Kun oltiin studiolla, huomattiin, että kaljat alkaa loppumaan ja kello on niin paljon, että kaupat menee just kiinni. Lähdettiin nopeasti studiolla mukana olleen Jantusen Mikan kanssa läheiseen kauppaan kokeilemaan, josko saataisi ostettua olutta. Mehän oltiin kaikki tuossa vaiheessa vielä alaikäisiä. Kerettiin kauppaan ja oltiin mietitty hyvä stoori, miksi mulla ei oo henkkareita mukana. Ja tietysti se kassaneiti kysyy papereita. Minä siinä selittämään tarinaa, mutta kassaneiti, joka kyllä oli kovin ymmärtäväinen ja mukava, ei suostunut myymään. Meidän takana jonossa oli vanhempi rouva, joka kuultuaan tilanteen sanoi, että hän kyllä uskoo sinua ja voi ostaa ne oluet. Kylläpä Kuopiossa olikin mukavia vanhempia rouvasihmisiä. Ja hetken kuluttua juopuneita nuoria punkkareita.

Tuolla kakkos-demolla on Se on jossain -biisi. Toin kerran treeneihin mun äidin kasetin ja soitin siitä pojille biisin, jota ajattelin meille coveriksi. Biisi oli Tapani Kansan Äidin pikkupoika. Pojat eivät biisistä innostuneet, mutta kasetilla seuraavana tullut biisi innosti. Ja se oli juurikin tuo Merja Rantamäen Se on jossain. Pojat halusivat tehdä siitä meille oman version. Olin mukamas vähän aikaa katkera, kun mun idea ei kelvannut, mutta oikeasti olin itsekin innoissani tuosta biisistä. Vähänkö mä ihmettelin silloin, ja oikeastaan edelleenkin, kun Timo vaan kuunteli biisiä ja löysi saman tien soinnut siihen. Ei onnistu meikäläiseltä noin helposti. No, Timo onkin muusikko.

Näkä ja Timo päissään.
Kuva: Satu Isoaho

Meillähän oli biisi, jonka nimi on Vain hiljaisuus. Rue Morguen yksi biisi alkaa sanoilla "vain hiljaisuus". Sattumaa? Eipä taida olla.

Yksi yllättävä cover-biisi, jota ei äänitetty, mutta soitettiin keikoilla, oli Stray Catsin Storm The Embassy. Mä olin tuohon aikaan todella tiukka musavalinnoissani; minähän en mitään tötterötukka-musaa kuuntele, perkele. Mutta toi biisi vaan iski meihin kaikkiin niin lujaa, että pakkohan sitä oli soittaa.

Tehtiin keikkoja aina kun siihen oli mahdollisuus. Eihän niitä nyt niin paljoa ollut, ja pääasiassa keikat oli Pieksämäellä, mutta käytiin me myös mm. Suonenjoella, Jyväskylässä, Kuopiossa, Lempäälässä, Iisalmessa, Haukivuorella, Suolahdessa.

Kerran oltiin Palokassa keikalla jossain nuorisotalolla ja oltiin kuultu, että Sielun Veljet laittaisi Tiikeribalsamia temmiin ennen keikkaa saadakseen hyvän meiningin aikaiseksi. No tokihan mekin halusimme kokeilla samaa. Takahuoneessa juuri ennen keikkaa olimme kaikki sepalukset auki ja temmit kourassa laittamassa balsamia esinahan alle, kun paikan buukkaaja tuli kertomaan, että nyt lavalle. Kyllä oli miehen ilme näkemisen arvoinen.
Kyllähän se balsami poltteli kikulissa aikansa, mutta ei siitä mitään enempää hyötyä kyllä ollut. Aika nopeasti unohdettiin moinen juttu.

Otsikko Pieksämäen lehdessä.

Yksi kaveri ajatteli yllättää tyttöystävänsä lemmenpuuhissa ja laittoi salaa balsamia temmiin ennen aktia. Ei ollut tyttö tykännyt, kun alkoi alapäässä kuumottamaan.

Keikan alussa Timo puhui kauniisti juuri murhatusta Indira Gandhista. Ja ekassa biisissä laulettiin: kaikki eläimet kuolee tästä maasta...
Timollahan oli toisinaan tapana lukea lavalla runoja ennen keikkaa. Jotain Pablo Nerudaa esimerkiksi.

Pieksämäen lehti.

Yksi juttu, joka nauratti, oli kun jossain pienlehdessä oli maininta, että Timo on mennyt mukaan Nukketeatteri -bändiin. No, ei mennyt siihen bändiin, vaan Timohan oli mukana nukketeatterissa, eli sellaisessa oikeassa nukke-hommassa.

Mehän oltiin mukana myös Pieksämäen nuorisoteatterissakin (mä olin valomies, kun en uskaltanut/osannut näytellä). Osallistuttiin Pielmun ja muutenkin Pieksämäen toimintaan, esim. yhdessä nuorisotoimiston kanssa. Järkättiin paljon erilaisia keikkoja, oli esim. Rauhanteltta (YK:n pakolaisavun hyväntekeväisyys-tapahtuma), oli mielenosoituksia, oltiin vaikuttamassa nuorisotalon syntyyn, tehtiin ystävyys/kulttuurinvaihtoa Lempäälän kanssa, järkättiin inkkarileiri, tehtiin elokuva, jne. Touhuttiin siis kaikkea mahdollista. Pakko oli itse olla aktiivinen, jos halusi, että jotain tapahtui.

Timo, Näkä ja Aku.
Kuva: Satu Isoaho

Tavallaan Pieksämäellä oli kiva asua just ton takia, että siellä oli mahdollisuus touhuta kaikkea. Toisaalta se oli myös todella takapajuinen pikku kaupunki, jossa esimerkiksi turpaan saamisen pelko oli läsnä koko ajan.
Sulla on korvarengas, olet siis homo. Turpaan. Sulla on nahkatakki, eli olet kova jätkä. Turpaan. Ja lista jatkuu...

Pieksämäellä oli vireää musatoimintaa tuohon aikaan. Bändejä oli tosi paljon. Muisteltiin mun Facebook -kavereiden kanssa mitä kaikkia bändejä siellä toimi vuosina 83-86. Tässä listaus: Fiasko, Romanttinen Sementti, Klunssi, Fuuga, Jano, $tyx, Kwashi Orkor, Vapaa Kalja, Paavo Välimeri, Chantilly Lace, Pxies, Jambi, Carrion Birds, Chile, Der Angst, Modehause, Veronique, Van Spurgu, Fucking Machine, Tuliapina, Valepappi, Nitro, Prinssi, Progress, Vapauden Tuulet.

Valitettavasti nää bändit ei koskaan, Klunssin singleä lukuun ottamatta, päätyneet levylle. Esim. Romanttinen Sementti oli niin kova bändi, että se olisi voinut päästä pitkällekin. Ja sama juttu $tyxillä, mutta siinä homma taisi mennä vituiksi oikeasti hullun, mutta taiteellisen laulajan takia. Tää nyt ei tähän oikeasti kuulu, mutta $tyxin laulaja pääsi vuosia myöhemmin lööppeihin tapettuaan erään kuuluisan voimistelijan äidin.

Otsikko Pieksämäen lehdessä.

Yksi kimppahomma kaupungin kanssa oli matka Kansainvälisen Nuorisovuoden päätapahtumaan Poriin. Siellä oli torilla lava, ja mehän poikien kanssa kysymään josko saadaan soittaa, kun ollaan ihan orkesteri. Saatiin lupa, ja eikun toimeksi. Kerettiin soittamaan biisi-kaksi, kun poliisit tuli paikalle ja pisti homman poikki. Just oli hyvä meno päällä, prkl. Saatiin kuulemma liikaa meteliä aikaiseksi. Tai vääränlaista meteliä, tiedä tuosta. Tää oli just tuon ajan meininkiä; annetaan nuorisolle mahdollisuus toteuttaa itseään ...mutta ei kuitenkaan. Varsinkaan, jos se on tuollaista meteliä.