13. Suklaakiisseli -EP (The Fucking World)

1987

Turun Palo oli julkaissut vuonna 1986 Fucking Worldin "esiasteen", tai pikemminkin edeltäjän, FSF:n ja Viimeisen Rakkauden split-ep:n. Yhteistyö koettiin puolin ja toisin sen verran antoisaksi, että Turun Palon kanssa sovittiin uuden, nyt ihan oman EP:n tekemisestä. Levyn tekoa suunnitellessa Jani näki TV:stä, tai kuuli jostain Leidénin Hannusta (Havana Blacks), että siinä ois kova mies tuottajaksi. Saatiin kaivettua miehen numero jostain, joten ei muuta kuin saman tien soittamaan Hannulle. Nähtiin Hannu muutaman päivän päästä Tavastialla, ja hetken juteltuamme sovittiin, että mies tulee tuottamaan meidän tulevan EP:n. Palkkiona annettiin Hannulle ja äänittäjä Ari Hämäläiselle viskipullot. En muista saiko Hannu mitään muuta palkkiota tuottajana olemisesta.

Juuri ennen studioon menoa Tammisen Jape (RIP) liittyi bändiin. Japehan soitti Pieksämäellä Janin Romanttisessa Sementissä, sekä aiemmin Klunssissa. Tuttu mies siis. Ei keretty soittamaan yksiäkään treenejä Japen kanssa ennen studioon menoa. Kovin tuttua touhua meille. Mutta Jape oli tekijämiehiä, se oli opetellut biisit omin päin, eli ei ollut asian suhteen hätää.

Studiossakin voi olla kivaa. Kitaristikaksikko Näkä ja Jape.

 Kuvaaja tuntematon.

Mentiin äänittämään Human Rights -EP:tä (tai “Suklaakiisseli”-EP:tä, kuten levyä yleisesti kutsutaan) Leidénin kanssa tuttuun Equaliz -studioon. Studiossa oli hyvä ja vapautunut ilmapiiri. Ja se kyllä mielestäni kuuluu levyllä. Yksi parhaita sessioita, missä olen ollut mukana.

Kenttu, Hannu Leidén ja Ari Hämäläinen
Kuva: Katriina Etholén

“Suklaakiisseli” -nimi tulee siitä, kun oltiin Janin kanssa tekemässä/suunnittelemassa EP:n etikettiä kirjapainossa, niin siellä oli joku naistenlehti, jossa oli suklaakiisselin ohje. Meidän mielestä oli hyvä idea laittaa se ohje hiukan muunneltuna siihen etikettiin.

Mukana olleella Turun Palon Jussi Soinisella sattui olemaan mukana kirja anarkismista, myös siitä napattiin hyvältä kuulostavia lauseita etikettiin. Oltiin siis tosi hyvin suunniteltu etikettiä etukäteen.

Kenttu, Hannu ja Jani
Kuva: Katriina Etholén

Kansiahan me ei tehty EP:lle laisinkaan. Haluttiin pitää kustannukset niin alhaisena kuin vain mahdollista. EP:tähän myytiin omakustannehinnalla, muistaakseni 7 tai 8 markkaa kappale, kenenkään ei pitänyt saada levystä voittoa. Paitsi tietty kauppojen, jotka sitä möi. Mutta niillekin sanottiin, ettei sille saa laittaa liian kovaa hintaa. Tai me mitään millekään kaupoille sanottu, Turun Palon tyypithän sen homman hoiti. Mietittiin siis, että tehdäänkö levyyn kannet vai etiketti, niin jostain syystä päädyttiin etikettiin. Ja fontin piti olla mahdollisimman “kaunis” ...ja vaikealukuinen.

Levyn kataloginumeroksi on useissa yhteyksissä virheellisesti mainittu ‘Fucking A’. No, se ei ole se, vaan jos tarkasti katsoo, niin levyn etiketissä ja matriisissa lukee A-puolella ‘Fucking A’ ja B-puolella ‘Fucking A again’. Tää oli mun ajatus kertoa, että kyseessä on levy, jossa on kaksi A-puolta. Ilmeisen huono idea, koska se on tulkittu täysin väärin.

Mullahan oli enemmänkin näitä “outouksia” levyjen kansissa, mutta niistä myöhemmin. Tai no, tän vois tässä vaiheessa kertoa: Mulla oli ajatuksena, että Fuckareiden levyjen puoliskot olisi laitettu niin, että ekassa julkaisussa olisi ollu A ja B -puolet, toisessa C ja D -puolet, ja niin edelleen. Olisi tullut hieno jatkumo. Itse asiassa tällä idealla oltaisi päästy L ja M -puoliin asti. Toki välistä olisi jäänyt I ja J -puolet julkaisematta jääneen singlen takia. Tää idea taisi tulla liian myöhään, eli ekan Pokon sinkun julkaisun jälkeen, eli silloin oli jo myöhäistä. Kyllä minnuu harmitti. Onkohan kyseistä ideaa käytetty kenenkään toimesta?

Ari, Hannu ja Jypä
Kuva: Katriina Etholén

Suklaakiisseli-EP julkaistiin toukokuussa -86. Kävin Katriinan (Etholén, Turun Palon toinen pääpuuhaihminen) kanssa hakemassa levyt Finnvoxilta. Oli hieno tunne saada käsiin vihdoinkin ihan oma levy. Ja se kuulostaa edelleen ihan helvetin hyvältä. Jotkut sanoo, että Fuckarit ei tämän jälkeen päässyt enää samalle tasolle. Se saattaa hyvinkin olla totta. Tuo EP vaan onnistui niin hyvin, siinä on kaikki kohdallaan; biisit toimii, soitto kulkee, Jani laulaa aivan helvetin hienosti ja Leidénin tuotanto on kohdillaan. Tässä vaiheessa lanseerattiin "piipaa"-kitara, joka on kuultavissa esimerkiksi Human Rights ja Shout -biiseissä. Piipaa on pysynyt mun mukana kaikki nämä vuodet.

Oh, It's A Modern Town -biisissä on Janin kehittämä Clash -tyyppinen kitarariffi, joka mun piti soittaa. Ai perkele, että sitä kuviota treenattiin monet kerrat ja kovin hartaasti. En meinannut millään saada sitä haltuun, mutta en antanut periksi. Ja lopulta mä opinkin sen soittamaan. Hatarasti, mutta kuitenkin. Ei ollut helppoa, ei. Toisaalta, vastapainoksi mulle annettiin sit myös ne helpoimmat hommat. Esim. Shoutissa mä soitin pelkästään sitä piipaata. Kysyin treeneissä ihmeissäni, että vedänkö mä ihan oikeasti vaan tätä piipaata. "Joo, joo, anna mennä vaan."

Tältä kuulostaa se hankala Oh, It's A Modern Townin riffi:

Human Rights on monelle ollut se tärkein/paras Fucking Worldin biisi. Ja joo, kyllähän se on biisien aatelia. (Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että vuosia myöhemmin miettiessämme eräälle bändillemme nimeä, sain päähäni sanat Human Rights. Sen perään lisättiin vielä Inc. ja bändillä oli nimi. Mutta tästä lisää myöhemmin.)
En tiedä mikä "nyrjähdys" Janilla oli käynyt tuohon aikaan, kun sai aikaiseksi noin hienon biisi-nelikon. Tämä EP on ehdottomasti yksi parhaita levytyksiä jossa olen saanut olla mukana.

(Kuva napattu Discogsista)

EP:tä painettiin aluksi 1000 kpl, ja myöhemmin 200 kpl lisää. Eka painoksen etiketin väri on punertavan ruskea, toisen painoksen väri on sinertävä. Käsittääkseni molemmat painokset saatiin myytyä suht nopeasti loppuun.

Levyähän myytiin suurimmaksi osaksi kädestä käteen -tyyppisesti. Isoimman työn tekivät tietysti Turun Palon Katriina ja Jussi.

Mäkin sain niitä myytyä esmes saman vuoden Provinssi Rockissa ison läjän. Ja vaikka tarkoitus oli, ettei kukaan ottanut voittoa levyn myynnistä, niin kyllä jotkut ostajat itse halusivat pyöristää hinnan tasarahaksi, eli maksoivat kympin. Joku halusi maksaa jopa 15 markkaa. Kyllähän se mulle sopi.

Ja pentele, sen verran olen hehkuttanut tätä EP:tä, että laitetaan se tähän loppuun kokonaisuudessaan, jos joku sen haluaa kuulla.

EDIT: Tuli vasta nyt mieleen, että vuosia sitten eräs tsekkiläinen tyyppi olisi halunnut julkaista Suklaakiisseli -EP:n uusiksi, mutta tällä kertaa kansien kanssa. Valitettavasti asia ei koskaan edennyt ajatusta pidemmälle.

12. Pitkä matka ja anna palaa! (The Fucking World)

1987

Alkuvuosi oli kovaa treenausta lähinnä kotona Sturenkadulla Janin kanssa kaksistaan, sekä Pieksämäellä, jossa pidettiin viikonloppuisin maratoonitreenejä. Noi oli tiukkoja treenisessioita, ja kyllä me saatiinkin paljon aikaiseksi.
Tokihan se aina kyrsi lähteä Pieksämäelle treenaamaan, varsinkin kun oli juuri sieltä päässyt pois, mutta kun meillä ei Helsingissä ollut treenistä, niin pakkohan se oli. Ja kaikki soittokamat oli vielä siellä. Jypä ja Kenttukin asui vielä tuohon aikaan Pieksämäellä.

Olin aloittanut vuodenvaihteessa 86-87 työt Postin lajittelukeskuksessa Ilmalassa sillä ajatuksella, että kunhan saisi hoidettua seuraavan kuun vuokran kasaan. Olin lopulta Postissa kaikkiaan kahdeksan vuotta.
Loppuvuodesta -86 tuli tehtyä lyhyitä työpätkiä siellä täällä, esim. kolme päivää kirjapainossa, neljä päivää HK:n makkaratehtaalla. Ei oikein napannut noi hommat. Mutta jotenkin Posti tuntui heti alusta alkaen hyvältä mestalta, ehkä siihen vaikutti sekin, että siellä oli niin hyvä duuniporukka. Postin tyypit ottivat "bönden" hyvin vastaan. Pikkanen kielimuuri meillä kyllä oli. Kerran ihan alussa työkaveri Hemppa (Petri Heinonen) kysyi, josko lähtisin heidän kanssaan skruudaamaan. Vastasin siihen, että en mä nyt, ku mä ajattelin mennä syömään.
Postin aikana kävin postimies-kurssin. Siellä samalla kurssilla oli myös punk-legenda Läjä Äijälä. Siellä se yksin istuskeli takarivissä, eikä juurikaan osallistunut keskusteluihin. Joskus jotain murahteli, ja siinä se. Hieno mies!

Tehtiin maaliskuussa -87 rupinen demo Pieksämäellä Husson studiolla. Studio oli pieni 4-raitapaja, ihan viihtyisä paikka tosin. Siellä oli aiemmin käynyt demottamassa Janin vanha bändi Romanttinen Sementti, ja Klimaxin viimeinen demo tehtiin myös tuolla.

Meidän piti saada nopeasti tehtyä pari biisiä videoa ja Ylen Anna palaa -ohjelmaa varten. Jostain syystä mulla ei ole mitään muistikuvaa näistä sessioista. En edes muista montako biisiä tuolloin nauhoitettiin. Eikä mulla varmaan koskaan edes ole ollut nauhaa näistä biiseistä. Katriina Etholén, joka on valtavasti auttanut mua tän blogin kanssa, ja aikoinaan jelppasi paljon myös Fucking Worldin kanssa, tiesi kertoa, että kyseinen nauha löytyy Musiikkiarkistosta. Tätä kirjoittaessa en ole vielä kerennyt, jaksanut tahi muistanut käydä kuuntelemassa tuota nauhaa. Siellä käynti on kuitenkin kovasti työn alla.

Videon tekoa Kaivopuistossa.

Oltiin tutustuttu Katja Vuorensyrjään ja oli puhetta, että tehdään hänen kanssaan video. Sovittiin, että kuvataan kaksi videoa samantien. Eka biisi oli Long, Long Way ja toinen This is the Fucking World. Video kuvattiin talvella muun muassa Töölönlahden jäällä, juostiin niin perkeleesti edestakaisin. Juostiin myös Tuomiokirkon rappusia ylös monen monta kertaa. Perkele, että otti voimille. Poltettiin videolla Suomen lippukin. Ja käytiin näyttämässä keskisormia kirkossa. Kovia poikia, heh. Vastapainoksi käytiin Kaivopuistossa laskemassa mäkeä. Eli ei me ihan niin kovia poikia oltu.

Mulla itsellä ei ollut noista videoista muuta kuin tosi rupinen versio Long, Long Waystä, mutta onneksi olin joskus lähettänyt Mikkolan Jarille (Greenhouse AC, Jalla Jalla) kopion noista videoista. Jari digioi ne ja tässä ne nyt on. Iso kiitos Jarille! Kannattaa katsoa molemmat videot peräkkäin, niin ne oli tarkoitettu katsottavaksi.

Tässä Long, Long Way:




Ja tässä This is the Fucking World:



Jotain kautta meidät haluttiin Ylen TV1:n Anna Palaa -ohjelmaan. Meillähän oli tuolloin alussa oikein managerikin, tai ainakin asioiden hoitaja, Pike (Pirjo Hämäläinen). Olisikohan Pike ollut osallisena tässä hommassa? Jostain syystä Pike ei kauaa noita hommia tehnyt. Harmi, sillä sen jälkeen Jani laittoi mut hoitamaan muun muassa puhelinasioita. Ja tuohon aikaan olin tosi huono (siis lähinnä sairaalloisen ujo) niissä hommissa, niin kuin esim. Junttilan Jukka hiukan myöhemmin sai kokea. Jukka halusi tehdä bändistä haastattelun Hiljainen Kesä -lehteensä, mutta eihän se ikinä onnistunut. Osaksi mun saamattomuuden ja/tai osaamattomuuden takia. (Ja osaksi sen takia, että osa bändistä ei katsonut olevan tarpeen tehdä pienlehtiin haastatteluja, mikä tuntuu ihan käsittämättömältä ajatukselta, mä itse kun tykkäsin, ja tykkään edelleen pienlehdistä.)
Tuntui, että tuohon aikaan en osannut, tai uskaltanut tehdä mitään itsenäisiä päätöksiä. Ja olihan noita hommia ihan pirun hankala tehdä, kun ei ollut puhelinta.

Anna Palaa -ohjelmassa oli meidän haastattelu, ja me käytiin Janin kanssa jossain levy-yhtiössä kuunteluttamassa meidän demoa Janne Louhivuorelle, joka kohteliaasti teilas meidät, ja Yle tuli kuvaamaan meidän Club 77 -keikkaa KY:llä, josta otettiin ohjelmaan Shout -biisi. Toi oli muuten meikäläisen ensimmäinen keikka Fucking Worldissä! Sain vuosikymmenien jälkeen nauhan tuosta keikasta. Hyvä meininki. Siitä nauhasta tulikin mieleen, että tuona iltana Jani joutui vähän pakosta sanomaan muutaman sanan kesken keikan, mutta pääsääntöisesti Fuckareilla ei ikinä ollut välispiikkejä.

Nokkamies Jani J Roppola
Kuva: Santtu

Rumban numerossa 6/87 Nisse Mannerheim kommentoi kyseistä iltaa näin:
“Näin vain Suomessa. TV1:n aina valpas Anna Palaa-tiimi oli tallentamassa Sata Lasta- ja Fuckin’ World-yhtyeitä Club 77:ssä ja yritti a) siirtää clubin avaamista b) estää DJ:n levynsoiton saadakseen rauhassa viimeistellä haastattelunsa. Fuckin’ Worldin settiä ohjailtiin, kun tekniikka petti - hyvä ettei vaadittu uusimaan biisiä - ja yleisöä häirittiin ylimääräisellä kalabaliikilla ja sokeuttavilla valoilla…”

Huvittava juttu oli, kun oltiin lähdössä Janin kanssa Ylelle Pasilaan tekemään tota Anna Palaa -ohjelmaa, niin mulla oli jalassa maihinnousukengät. Jani katseli niitä hetken ja oli, että "et muuten lähde noissa kengissä mihinkään kuvauksiin." Piti sit laittaa Janin kengät jalkaan, heh.

Anna palaa -ohjelma tuli ulos ihan maaliskuun lopussa. Näin sen silloin kertaalleen, enkä sen jälkeen ole sitä nähnyt. Olisipa kiva nähdä se uudestaan. Sen muistan, että olin ihan paska-jäykkänä niissä haastatteluissa. Enkä tietenkään suostunut puhumaan yhtään mitään.

Tässä Anna palaa -ohjelmassa mukana ollut live-versio Shout -biisistä. Video napattu Ristaniemen Youtube -kanavalta. Kiitti Tapsa!

Aika hurja alku meikäläisellä Fucking Worldissä: ekalla keikalla oli TV-kamerat, toinen keikka soitettiin Tavastialla, kolmannella keikalla saatiin levy-yhtiö ja keikkamyyjä.

(Sarjassa “Olen huono ihminen”: alkuvuosi -87, oli perjantai ja olin menossa Postiin iltavuoroon, kun ennen töihin menoa jotenkin eksyin Janin kanssa Vanhan kuppilaan. Otin oluen, ehkä kolmannenkin ja sitten tuli tietenkin fiilis, ettei huvita mennä töihin. Soitin pomolle ja kerroin, että olen just Ylen kahvilassa, kun ollaan kuvaamassa ohjelmaa, enkä pääse tulemaan töihin. Sikäli osui hyvään saumaan, koska pystyin kertomaan, että se Anna Palaa -ohjelma oli tulossa ulos seuraavalla viikolla. En saanut edes potkuja.)

11. Saanko esitellä: The Fucking World!

1986

Syksyllä -86 törmäsin sattumalta Jypään (Rautio) Pieksämäen rautatieasemalla. Mies oli juuri palannut Helsingistä ja oli kovin lennokkaalla päällä. Sauhusi jotain tähän tyyliin:
“Vittu, nyt perustetaan Roppolan Janin kanssa kova bändi. Sen nimeksi tulee Fucking World! Tuu messiin!”
Ajattelin, että nyt noi jätkät on seonnu tosissaan. Vittu, mikä bändin nimi. En ikinä tuu soittamaan tuon nimisessä bändissä.
No, pian soitin kuitenkin…

Jani lähentelee Näkää.

Kuva: Katriina Etholén

Jani pommitti mua koko kesän ja syksyn kirjeillä ja korteilla, koittaen saada mut muuttamaan Helsinkiin. Asuntokin olisi valmiina. Tarkoitus oli tehdä töitä sen verran, että saadaan tarpeeksi rahaa, että voidaan lähteä ulkomaille pitkälle reissulle. Niin, ja siinä samalla perustaa uusi bändi, juurikin tuo The Fucking World. (Eihän me ikinä sinne reissuun päästy, mutta bändi sentään saatiin aikaiseksi.)

Mua oli alkanut yhä enemmän ja enemmän vituttaa Pieksämäen meininki. En nähnyt itselleni tulevaisuutta siellä.
Eräänä vitutuksen täyteisenä päivänä, saatuani taas yhden kortin Helsingistä, kirjoitin pöydällä olevalle paperille isolla VITTU! ja lähdin ulos kävelemään. Silloinen tyttöystäväni oli tullut tuossa välissä kotiin ja nähtyään vittu-tekstin, oli tajunnut samantien, että nyt se äijä meinaa oikeasti lähteä.
Ja niinhän se lähtikin. Asiat etenivät nopeasti. Sanoin asunnon irti, annoin kaikki huonekalut ja muut tavarat pois. Jätin vain vaatteet ja musakamat.
Muutin 25.10.1986 junalla Helsinkiin Janin ja erään toisen tyypin kämppäkaveriksi. Mukana oli vain kitara, kissa ja kassi.

Olen elämässäni tehnyt joitain isoja hyppyjä tuntemattomaan, pelkäämättä tulevaa (ja valitettavasti samalla satuttanut tiettyjä ihmisiä). Tämä oli yksi isoimmista loikista. Varsinkin, kun asunto oli tiedossa vain kolmeksi viikoksi eteenpäin. Se ei huolettanut yhtään, ajattelin että kyllä mä pärjään. Ja niinhän mä olen pärjännytkin, vaikkei aina niin helppoa ole ollutkaan. Silloin 80-luvun lopussa olin joitakin vuosia asunnottomana, irtolaisena niin kuin tuolloin sanottiin. Majailin kavereiden nurkissa, esimerkiksi edesmenneen Mannisen Jussin luona (nykyisen bändikaverini Larin isä muuten), Kemisen Timon luona asuin pariinkin otteeseen, asuin myös vuoden verran naisten asuntolassa, jne.
Jotain kertonee sekin, että vaikka muutin Helsinkiin jo 10/86, niin virallisesti musta tuli helsinkiläinen vasta 12/89. Tuossa vaiheessa oli pakko hoitaa itselleni ns. vakituinen osoite, koska en muuten olisi saanut verokorttia. Olin pudonnut järjestelmän ulkopuolelle.
Niin, ja kun kerroin äidilleni muuttavani Helsinkiin, sanoi hän vain, että "älä sitten sekaannu niihin huumeporukoihin!"

Kuva Rumba-lehdestä loppuvuodesta -86.
Kuvassa vasemmalta oikealle Ike, Jani, Jypä ja Kenttu.

En ollut Fucking Worldissa ihan alusta lähtien, vaan siinä soitti alussa kitaraa Ikosen Ari. Pian mun Helsinkiin muuton jälkeen tehtiin vaihdos, eli minä sisään, Ari ulos. Rumpalina oli edellä mainittu Jypä ja basistina Kenttu (Keinänen). Molemmat asuivat vielä tuossa vaiheessa Pieksämäellä. Jani oli soittanut Kentun ja Ikosen kanssa Romanttisessa Sementissä. Taisi Jypä tuurata siinäkin ainakin yhden keikan, eli noi kaikki oli Janille tuttuja soittokavereita.

Fuckarit teki kolme keikkaa alkuperäisen kitaristin kanssa. Arin viimeisellä keikalla Helsingin Backstage Clubilla mulla oli aikamoinen tunteiden myllerrys päällä. Siellä soitti mun vanha bändi (Viimeinen Rakkaus), josta olin juuri eronnut, sekä mun uusi bändi johon olin vasta menossa mukaan.

Jani opettaa Näkälle duureja ja molleja.

Kuva: Katriina Etholén

Alkoi mieletön treenaus Janin kanssa kahdestaan. Sille tuli isona yllätyksenä, että mä en osannut duureja ja molleja. Mä olin onnistunut siihen asti soittamaan jotenkin niin, ettei mun tarvinnut välittää tuollaisista pikkujutuista. Siinä sitä sit oltiin kitarat sylissä ja opeteltiin duureja ja molleja.

Jani: Tää E on muuten molli.
Näkä: Eli hä?
Jani: Jätä toi sormi pois. Jos otat sen täältä, ni se on sit tällanen.
Näkä: Äääh...
Jani: Voit ottaa sen myös Em7:na.
Näkä: Siis mitä vittua…

Niin, ja poseerausta kans.
Kuvassa oikealla edesmennyt Jussi Manninen Jaakko-kissan kanssa.
Kuva: Katriina Etholén

Kyllä se siitä pikkuhiljaa alkoi suttaantumaan. Opeteltiin miten sormet pitää laittaa milloinkin. Kovaa hommaa. En tiedä tuliko Janille silloin alussa sellanen fiilis, että perkele kun piti pyytää toi takkutukka tänne Helsinkiin, nyt siitä ei pääse enää eroon. Varsinkin kun asuttiin reilu vuosi kämppiksinä.
Ja näistä kuvista päätellen Jani halusi näköjään stailata mut. Puvuntakki ja villasukat...

Kuva: Katriina Etholén

10. FSF, eli Fucking Finland

1986

Roppolan Jani, tuttu mies muun muassa näistä bändeistä: Blääh, Fucking Finland, Vapaa Kalja ja Romanttinen Sementti, muutti Pieksämäeltä Lempäälän ja Lahden kautta Helsinkiin. Jossain vaiheessa Turun Palon tyypit Katriina Etholén ja Jussi Soininen kysyivät Janilta, josko Fucking Finland, eli FSF voisi tehdä kesällä -86 keikan Turussa ja split-EP:n Viimeisen Rakkauden kanssa.

Jani innostui asiasta ja kysyi mua mukaan bändiin. Tottakai mä lähdin. Olin todella otettu asiasta, olihan Jani yksi eniten muhun vaikuttaneista ihmisistä.

Olin soittanut kerran aiemmin Janin kanssa Fucking Finlandin biisejä. Tämä tapahtui toukokuun lopussa 1984, kun saatiin yhtäkkiä päähämme lähteä Lappeenrannan Monarille katsomaan Kaaosta. Päästyämme perille serkkuni Ilpon (Kinnunen) kyyditsemänä, harmistuksemme oli suuri, kun kuulimme, että Kaaos on joutunut perumaan keikan rumpali Pokon sairastumisen takia.
Jani sai päähänsä, että meillähän on mukana bändi, kun mun ja Janin lisäksi mukana oli Linttu (Kimmo Järvinen), pieksämäkeläinen rumpalimies. Ehdotettiin järjestäjille, että voitais soittaa muutama biisi bileissä, jahka päästäis ensin treenaamaan. Siellähän oli treenikämppä ja siellä kamat, eli ei muuta kuin treenaamaan muutama biisi ja sitten soittamaan. Kylläpä jännitti. Mä soitin tuolla keikalla bassoa. En kyllä muista mitä biisejä tuolloin soitettiin.

FSF Turussa. Näkä, Toby, Jani, Mikko ja Jussi.

Kuva: Katriina Etholén

Takaisin vuoteen 1986. Sovittu keikka oli siis Turussa. Menin Janin luokse Helsinkiin pari päivää aikaisemmin treenaamaan. Tai no, voidaanko sitä kovin treenaamiseksi sanoa… Keikkaa edeltävänä iltana näin ekaa kertaa bändin rumpalin Haapasen Mikon. Basisti Tobyn (Timo Toppari) mä jo tiesinkin entuudestaan Lempäälän jutuista.
Ne “treenit” pidettiin Janin asunnossa akustisesti. Mikko rummutti kapuloilla tyynyyn.

Turun Suurtorilla.

Kuva: Katriina Etholén

Keikka meni hyvin, vaikka olihan se aikamoista hapuilua. Soitettiin muistaakseni osaksi sisällä ja osaksi ulkona, koska silloin oli sateen uhka.
Jani oli sanonut, että keikkapalkkion pitää sisältää matkat ja kymmenen pulloa viiniä. Joku sekaannus siellä Turussa oli, koska viiniä ja viinaa oli paljon enemmän kuin se kymmenen pulloa. Ja sehän sopi varsin hyvin nuorille punkkareille.

EDIT: Tuolla Turun keikalla, joka oli 11.7.1986, soittivat myös nämä bändit: Evulaatio, Painajainen ja Kumikristus.

Splitin biisit, eli Jazz My Time ja Cause I Will Pay About My Woman äänitettiin myöhemmin kesällä Helsingissä Equaliz -studiossa. Ilman treenausta tietty.

Studiossa Jani pakotti kaikki paikalla olevat laulamaan taustakööriä. Kyllä mä siellä olin mukana suuta aukomassa, mutta enhän mä oikeasti mitään laulanut. Mutta Jazz My Timen alussa olevaan vihellyskuoroon mä kyllä osallistuin!



Heinäkuun lopussa oli toinen keikka Liedon Punk Festareilla. Sinne matkaaminen olikin oma tapaus. Olin persaukisena Pieksämäellä. Jani oli luvannut laittaa mulle sen verran rahaa, että pääsen Lietoon. Tuohon aikaan rahaliikenne ei kulkenut kauhian rivakasti ja tottakai kävi niin, etten kerennyt saamaan Janin rahoja. Pääsin kuitenkin kaverin kyydissä Tampereelle ja sain samalta kaverilta sen verran rahaa, että sain ostettua junalipun Turkuun. Turussa Jani olisi vastassa ja hoitaisi loppumatkan.

Noh, persaukisena junaan ja kun olin Turussa, niin olin kännissä ja mulla oli rahaa! Samassa junassa sattui olemaan tuttuja punkkareita, jotka juottivat mua. Ja mulla sattui olemaan mukana jotain seiskatuumaisia joita möin heille. Ei paskempi reissu.

Liedon keikka taas ei ollut ihan parhautta. Jossain vaiheessa keikkaa Janin kitarasta katkesi kieli, joten heitti kitaran veks. Ihan keikan loppupuolella mun kitaraan tuli joku vika, piuha tai jakki tai vahvistin pätki niin paljon, että mietin hetken mitä teen. Näin Janin laulavan yleisön seassa. Kitara veks, ja sinnepä minäkin sekaan. Toby ja Mikko hoitivat soittamisen.

Keikan jälkeen mua ja Jania vitutti ne kitarat. Saatiin päähämme,  että heitetään ne kitarat seinään. Näin tehtiin. Mulla sattui olemaan kova laukku, eli kitaralle ei tapahtunut mitään, mutta Janilla oli vain pussi, joten sen kitaraan tuli jotain vaurioita sen heittämisen takia.

Soitettiin sinä kesänä kolmaskin keikka, nyt Puntala Rockissa. Haapasen Mikko ei päässyt paikalle, joten rumpaliksi tuli Janin ja Tobyn vanha tuttu Köpi (myöhemmin mm. Hank and his Milkmen).

Puntala Rockissa. Rummuissa Köpi.

Kuva: Katriina Etholén

Olikohan oikeasti niin, että FSF teki noilla yksillä olohuonetreeneillä kolme keikkaa ja yhden studiosession?! En ainakaan muista, että oltais treenattu sen enempää.

Myöhemmin syksyllä julkaistiin tuo split-EP. Jani koki jo ennen EP:n julkaisua, että bändiä on turhan hankala pitää kasassa, koska mä asuin Pieksämäellä, Toby oli menossa sivariin, ja Mikon ei ollut tarkoituskaan olla vakijäsen. Janilla oli jo siinä vaiheessa uudet kuviot mielessä, niin kuin EP:n etiketissäkin lukee:

"This is the last FSF product. Thank God. Why? Because our problem is not just fucking Finland, it's the whole fucking world! A new band, a new name. With hand boys... The Fucking World!"



FSF oli hieno, lyhyt tarina mun silloisessa tilanteessa. Pääsin soittamaan suuren innoittajani (Jani) kanssa ja pääsin ainakin hetkellisesti pois Pieksämäeltä. Osaltaan noi sessiot vakuutti, että mun kannattaa muuttaa Helsinkiin. Isot muutokset olivat ihan nurkan takana...

9. Poliisivaltio

1985 tai 1986

Laitetaan tää tarina tähän väliin, kun en ole ihan varma, milloin tää tapahtui.

EDIT: Aina valpas Risto Eronen oli kaivellut arkistojaan, ja löysi kyseisen keikan julisteen. Iso kiitos jälleen kerran Risto!

Olin tutustunut kuopiolaisen Poliisivaltion poikiin joskus vuonna -84. Ihan aluksi kiinnostuin bändistä luettuani niistä vuonna -83 Lihanukke -fanzinesta. Tilasin bändin laulajalta Karalta niiden demon, jota kuuntelin tosi paljon. Poliisivaltio oli ihan sikakova bändi.

Noihin aikoihin seurustelin kuopiolaisen Piken (Pirjo Tamminen, os. Hämäläinen) kanssa, ja sitä kautta tuli vietettyä sielläkin suht paljon aikaa.

En ollut tavannut vielä Poliisivaltion tyyppejä, kun kerran mentiin Karan luokse yllätyskäynnille. Kara ei valitettavasti ollut kotona, mutta äitinsä oli niin mukava, että pyysi meidät sisään. Vei meidät Karan huoneeseen ja sanoi että siellä niitä levyjä ja pienlehtiä on, lukekaa rauhassa. Toi meille vielä mehua ja pullaa. Kiva mutsi! Vietettiin Karan huoneessa jonkun aikaa ja kirjoitin sille lapun, että käytiin kylässä. Ton vierailun jälkeen alkoi kirjeenvaihto Karan kanssa. Ja toisinaan nähtiin, kun olin riiaus-reissuilla Kuopiossa.

Oli hienoa, kun eksyi Kuopioon juopottelureissuillaan, niin tiesi, että kun menee Ufolle, niin sieltä löytyy aina tuttuja tyyppejä. Ja kyllähän siellä tulikin useamman kerran vierailtua.

Näin Poliisivaltion muutamaan kertaan Ufolla (legendaarinen keikkapaikka Kuopiossa). Soitettiin samoissa bileissä Klimaxin kanssa.

Jossain vaiheessa, joko loppuvuodesta -85, tai alkuvuodesta -86 sain Karalta postikortin, jossa mies pyysi mua soittamaan Poliisivaltioon bassoa Lepakon keikalle. Niiden basisti Orkku oli eronnut bändistä ja niiden tuleva basisti Kuvis ei kuulemma ollut vielä valmis keikalle. Ja sitten pyysivät mua mukaan, huh?! Muistaakseni kortissa luki jotenkin näin: “Pysyykö basso kourassa? Poliisivaltiolla keikka Lepakossa. Tuu pari päivää aiemmin Kuopioon, niin treenataan biisit kuntoon.”

Vastasin Karalle, että enhän mä mikään basisti ole, mutta jos oikeasti ovat sitä mieltä, että haluavat mut mukaan, niin tokihan mä tuun koittamaan.

Kara oli siis bändin laulaja, rummuissa oli Peku (Pekka Parkkinen, hieno mies edelleen!) ja kitarassa Jussi.

Matkasin Kuopioon kolme-neljä päivää ennen keikkaa. Juotiin kaljaa ja treenattiin. Mähän kuvittelin, että me soitettais niitä vanhoja Poliisivaltio -biisejä, mutta niillähän oli aika paljon ihan uusia biisejä. Ja niissä biiseissä oli jo tuossa vaiheessa aika paljon heavy-vaikutteita. Apua! Oli tuplabasaria, paljon sointuvaihdoksia ja kitarasooloja. Olin kyllä hiukan hämmentynyt, mutta enää ei voinut, eikä huvittanut perääntyä. Yksinkertaistettiin aika perkeleesti bassojuttuja, että pysyin mukana. Enkä meinannut siltikään pysyä. Olen sanonut tämän monta kertaa: heavy tuli ja pilasi monta hyvää punkbändiä. Ei mun pala kakkua.

Poliisivaltion poikien kanssa Liedossa -86.

Kuvis, Peku, Näkä ja Kara.
Kuva: Matti Saarinen

Treenattiin kymmenkunta biisiä, räpiköin ne läpi jokseenkin siedettävästi. Eikä basso todellakaan ollut mun soitin, hyvä kun osasin kitaraa soittaa… Oli todella raskasta yks kaks alkaa pompottamaan jotain bassoa.

Keikka oli Lepakossa lauantaina. Lähdin Kuopiosta torstai-iltana aikomuksena käydä himassa kääntymässä ja jatkaa matkaa lauantaina Helsinkiin. Hyppäsin junasta Pieksämäellä ja eikös asemalla ollut lapsuudenkaverini Kemppainen, joka houkutteli mut lähtemään saman tien Helsinkiin. Hypättiin siihen samaan junaan, jolla olin just tullut Kuopiosta, ja viimeiseen vaunuun näyttelemään nukkuvaa. Toi oli siis yöjuna, joten oli helppoa matkustaa pummilla.

Oltiin helvetin aikaisin aamulla Helsingissä ja ihmeteltiin Kemppaisen kanssa, että mitäs nyt tehdään. Kemppainen päätti lähteä samantien takaisin Pieksämäelle. Ihme hemmo. Mä olin sopinut kaverini Kossun (Jyri Koskivirta) kanssa, että voin olla hänen luonaan Lepakon keikan jälkeisen yön. No soitin sitten Kossulle ja kerroin, että hupsista, olenkin jo nyt Helsingissä. No, Kossun kanssa meni sitten juopotteluksi, sillä kun oli aika paljon kotiviiniä.

Näkä Poliisivaltion basistina

Lepakossa vuonna 85 tai 86.

Kuva: Matti Saarinen

Lauantaina kävin hakemassa Poliisivaltion pojat asemalta Kossun luokse ja jatkettiin juopottelua. Sit pitkin lähteä Lepakkoon. Hitto, kun maalaiset ovat asialla, niin eihän me tiedetty missä se Lepakko oikein on. Ihmeteltiin Kampissa hetki ja napattiin taksi ja ajettiin sillä Lepakon pihaan.

En muista yhtään mitä muita bändejä siellä soitti. Keikka meni kai ihan hyvin. Yksinkertaistin basso”kuvioita” entisestään ja annoin vaan mennä.

Lepakon vessassa joku punkkari kurmootti jotain toista tyyppiä ja enkös minä siihen sanomaan, että lopeta toi. No ei ois kannattanut. Meikä sai sitten muutaman litsarin poskelle. Kuulin, että se tyyppi on kuulemma tunnettu tappelija. Siltä se tosiaan vaikutti. Ja mua vitutti. Tällästäkö on meininki Helsingin punk-keikoilla? No ei se onneksi ollut. Osuin vaan väärään aikaan väärään paikkaan. Enkä osannut pitää turpaani kiinni. Tosin ei kyllä pitäisikään olla hiljaa tuollaisissa tilanteissa.

Jussi ja Näkä.

Kuva: Matti Saarinen

Keikan jälkeen takaisin Kossun luo Pohjois-Haagaan. Sunnuntaina jotenkin kummasti taas jatkui juopottelu. Mutta kotiin Pieksämäellekin pitäisi lähteä. Hyppäsin jossain vaiheessa junaan mukavassa maistissa. Mullahan oli hyvä systeemi mennä pummilla junassa. Tuohon aikaan kun osti junasta matkalipun, niin konnarit antoi sen summan edestä sellaisia erisuuruisia pikkulappuja ja kun eivät jaksaneet leimata kaikkia niitä lappusia, niin repäisivät niihin pienen halkeaman. Mulla oli noita lappusia iso kasa, ja kun hyppäsin junaan, niin tiesin paljonko maksaa matka esim. Helsingistä Pieksämäelle. Sit valkkasin sen summan edestä niitä lappuja ja kun konnari oli lähestymässä, lähdin toiseen suuntaan toista konnaria kohti ja näytin hänelle ne laput ja sanoin ostaneeni ne toiselta konnarilta. Toi toimi monta kertaa hienosti.

Mutta ei tuona iltana.

Tein jutun samalla tavalla kuin aina ennenkin ja menin istumaan paikalleni. Kohta mun vieressä on kaksi konnaria. Toinen niistä sanoo: “En mä tolle ole myynyt lippua.”, johon toinen vastaa: “En minäkään!” Ja sitten mentiin. Veivät mut konnareiden vaunuun ja sanoivat soittaneensa poliisit Riihimäen asemalle. Siellä konnarivaunussa oli kaksi muutakin tyyppiä; Kelsi ja hänen tyttöystävänsä. Niillä sama juttu ku mulla.

Riihimäellä poliisit tulivat hakemaan meidät. Jotenkin mä siinä viinahuuruissani ajattelin, että koitan harhauttaa poliisit ja sanoin, että mun reppu on jossain siellä junassa. Siellä me kuljettiin edestakaisin pitkin junaa “etsien” mun reppua, ja meikä miettii kuumeisesti kuinka pääsisin karkuun. Lopulta annoin periksi ja sit mentiin putkaan.

Aamulla poliisi sanoi, että mulla näyttäisi olevan sen verran rahaa, että jos maksan sen junalipun hinnan, niin juttu ei mee oikeuteen. Ja jos haluan, voin maksaa myös Kelsin lipun, niin pelastan hänetkin oikeudelta. (Edit: Mä en tuolloin edes tuntenut Kelsiä, ajattelin vaan että pelastetaan punkkari pulasta. Se, että kuka tää toinen pulassa ollut punkkari oli, selvisi mulle vasta jokunen vuosi sitten.) Kelsin tyttöystävä oli kai hoitanut oman osuutensa jotenkin. No kyllähän se mulle sopi, koska poliisi sanoi, että se ajaa mut sossuun hakemaan junalippurahat Pieksämäelle, koska mä olin perseaukinen niiden junalippujen maksujen jälkeen. Eli tavallaan kaikki voittivat. Me ei jouduttu Kelsin kanssa oikeuteen, ja mä sain rahaa kotimatkaa varten. Tätä oli Suomi -80 luvulla. Poliisi vie mut sossuun hakemaan käteistä ja kyyditsee vielä juna-asemalle. Sain vielä ruokarahaakin sieltä sossusta.

Hyppäsin seuraavaan Pieksämäelle menevään junaan ja ostin kaikesta viisastuneena lipun - Mikkeliin asti. Loppumatkan menin pummilla ja join sillä rahalla kaljaa ravintolavaunussa.

Toi reissu kesti siis viikon verran, ja mä olin aikalailla koko ajan päissäni. Mutta olihan se aika hauskaa, kaikesta huolimatta. Kämppis oli Pieksämäellä ollut vähän huolissaan, kun mua ei ruvennut näkymään. Oli se "hupaisaa" aikaa ennen puhelimia. Ei paljoa pystytty ilmoittelemaan tulemisista, eikä menemisistä.

Niin ja se Orkun basso oli mulla mukana koko reissun. Sain siitä katkaistua yhden viritystapinkin, vahingossa kylläkin. Sain palautettua basson jotain kautta Kuopioon, eikä Orkku kuulemma ollut moksiskaan siitä damagesta (hehee) mitä olin aiheuttanut sen bassolle.

Poliisivaltio vaihtoi nimensä Damageksi (saattoi olla jo tolla keikalla sen niminen, en oo ihan varma) ja liukui yhä enemmän kohti heavyä. Jokunen vuosi myöhemmin Kara päätti oman elämänsä. Rauha hänen levottomalle sielulle.

Vuonna -84. Näkä, Kara ja pari tuntematonta ihmistä.

8. Viimeinen Rakkaus

1986

Klimaxin taru loppui siis siihen, kun vuodenvaihteessa 85/86 otettiin mukaan toinen kitaristi, Mika Jantunen. Klimax oli ollut niin tiivis kokonaisuus, ettei voitu ajatellakaan jatkaa samalla nimellä kokoonpanon muuttumisen jälkeen. Uuden bändin nimeksi valittiin Viimeinen Rakkaus. Nimi bongattiin Romanttisen Sementin Malja (niille jotka koskaan ei luopuneet) -biisistä.

Timo, Mika, Nipe ja Näkä
Kuva: Anne Ylisaari

Mikan mukaan tulon jälkeen unohdettiin lähes kaikki Klimaxin biisit ja aloitettiin tyhjältä pöydältä. Musa muuttui vielä enemmän sielunveljet-vaikutteiseksi post-punkiksi, ja ehkäpä jopa suomi-rockiksi.

Kun saatiin tarpeeksi biisejä valmiiksi, tehtiin treenikämpällä demo, joka oli itseasiassa aika hyvä. Soitettiin ja laulettiin livenä kaikki sisään. Silloinen $tyxin kitaristi Jape Tamminen (RIP) äänitti tän session. Demon biisit on mukana bonuksena Hätäapu Recordsin vuonna 1999 julkaisemalla Klimaxin Suvivirsi CD-R:llä.

Tässä noista Työkkärin treenikämpän sessioista Likaiset setelit.



En muista Viimeiseltä Rakkaudelta kuin kaksi tehtyä keikkaa: juhannuksena Konginkankaalla ja myöhemmin kesällä Puntala Rockissa.

Mika ja Näkä

Konginkankaalla oli aikamoinen meininki. Siellä oli kauheasti ihmisiä, oli tanssia, makkaraa ja muuta häppeninkiä. Mutta heti kun me illan päätteeksi tultiin lavalle, hävisi kaikki ihmiset. Siis ihan kaikki. Ainoastaan keikan hoitaneet Jussi ja Sirpa, sekä miksaaja jäivät paikalle. Mika kesken jonkun biisin tiputti kitaransa käsistään ja juoksi lähimmän puun luokse ja alkoi takomaan päätään siihen. Aikansa päätään hakkattuaan palasi lavalle ja jatkoi soittamista.

Mika, Näkä ja Timo Puntala Rockissa 1986

Kuva: Katriina Etholén

Kannattaa kaivella arkistoja. Löysin nimittäin "todisteita", että Viimeinen Rakkaus teki kolmannenkin keikan. Se oli Pieksämäellä Nuorisoseuran talolla. 
Itseasiassa Pieksämäellä dokumentoitiin aika hyvin kaikkia rokkitouhuja; siellä nimittäin asui eräskin Ojalan Pertti, joka kirjoitti juttuja/arvioita Soundiin, sekä teki myös paljon keikkaraportteja paikallisista bändeistä Pieksämäen Lehteen.

Pieksämäen lehdessä Näkä ja Timo.

Keväällä tuli kyselyä, josko tehtäisi split-EP Fucking Finlandin kanssa. Tästä innostuttiin kovasti. Päästäisi ihan oikealle, melkein omalle levylle. Mullehan tää oli tupla-voitto, mä kun satuin soittamaan tuolloin myös Fucking Finlandissa. Soitin siis EP:n molemmilla puolilla.

Mentiin elokuussa Helsinkiin Equaliz -studiolle tekemään EP:n biisit. Jälkikäteen ihmetyttää miksi helvetissä me valittiin levylle bändin kaksi (mun mielestä) huonointa biisiä. Paljon parempiakin biisejä olisi ollut. Niinko esim. kaikki noi aiemmin mainitun demon biisit.
Tää Riettauden oireet on oikeasti aika karsea biisi.



Studiossa ei taaskaan biisien äänittämisessä kauaa nokka tuhissut. Yksi juttu on hiukan hämärän peitossa. Kukaan ei nimittäin muista äänitettiinkö sekä Viimeisen Rakkauden, että FSF:n biisit sama päivänä. Veikkaisin, että näin tehtiin, koska en muista tehneeni erillistä reissua Equaliziin tuona kesänä.
Kun studion jälkeisenä päivänä olimme lähtemässä takaisin kohti Pieksämäkeä, ihmeteltiin miksi joka paikassa on liput puolitangossa. Sitten mä sen tajusin, Urkki on kuollut! Ja niinhän se olikin.

Viimeinen Rakkaus Puntala Rockissa 1986.

Kuva: Katriina Etholén

Olin jo pitempään ollut hankkimassa uutta kitaraa, mutta en vain saanut mitään aikaiseksi. Kerran treeneissä tuli sellainen fiilis, että nyt muuten homma menee eteenpäin. Iskin ihan yllättäen kitaran seinään. Oli muuten vankkaa tekoa se kitara. Joutui ihan kunnolla mätkimään, että sai sen palasiksi. Ja näin mun oli pakko hankkia uusi kitara. Silloin minusta tuli Telecaster-mies. Sellainen olen edelleenkin. Miksi Tele? Koska Joe Strummerillakin oli sellainen.

Mä jotenkin koin, ettei Viimeinen Rakkaus ollut täysin mun juttu. Ehkä siihen vaikutti Mikan mukaan tulo, ehkä mä koin jääneeni jotenkin hänen varjoonsa. Ei tehty enää Timon kanssa biisejä yhdessä, vaan Timo oli alkanut tekemään biisejä yksinään. Ja ne biisit muuttui aika paljon. Se mun mieleinen meuhkaaminen väheni, tai oikeastaan loppui kokonaan. Se Klimaxissa ollut "taika" katosi. Viimeinen Rakkaus ei ollut enää mun visio, muut oli nyt ohjaksissa. Eikä ne biisitkään enää olleet ihan sitä mitä mä halusin.

Mulla on aika vähän muistikuvia koko bändistä, tai ylipäätään tuosta ajasta. Tokihan se oli lyhyt aika, olin mukana reilut puoli vuotta - vajaan vuoden.

Mähän olin tuon kesän mukana myös Fucking Finlandissa, ja bändin laulaja Roppolan Jani oli alkanut houkuttelemaan mua muuttamaan Helsinkiin. Tää ajatus jäi vahvasti muhimaan mun päähäni. Ehkä FSF:ssä soittaminen oli osa syy siihen, ettei Viimeinen Rakkaus tuntunut täysin omalta jutulta.

Yksi Janin mulle lähettämä viesti.

FSF/Viimeinen Rakkaus split-EP julkaistiin myöhemmin syksyllä -86 Turun Palon toimesta. Tässä vaiheessa mä olin jo päättänyt muuttaa Helsinkiin liittyäkseni FSF:n jatkeeseen The Fucking Worldiin. Viimeisen Rakkauden pojat ymmärsivät asian hienosti. Ehkä mun poisjäänti oli myös heille helpotus. Kai kaikki olivat jo huomanneet, etten mä ollut täysillä mukana. Mun eroaminen sujui siis hyvässä hengessä.

Nyt jälkikäteen kun ajattelee, niin on hurjaa kuinka paljon musa muuttui Klimaxin alkuajoista Viimeiseen Rakkauteen. Olen useasti

kironnut bändien liialliset kehityshalut.

Kehityksessä/muuttumisessa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta jos muututaan sen takia, että on pakko muuttua, on se ihan perseestä. Toki ymmärrän, että noin nuorena ajatukset, fiilikset ja musiikilliset ambitiot saattavat muuttua; punk ei välttämättä enää kolise kaikille samalla tavalla kuin aiemmin. Soittotaito kasvaa ja halutaan kokeilla uusia juttuja. Se sama sahaaminen ei välttämättä enää kaikkia kiinnosta. Joskus saattaa tuntua, että itse joutuu sen muutoksen "uhriksi". Jos bändissä yksi, tai useampi haluaa muutosta, on joko mentävä heidän mukaan, tai lähdettävä kävelemään. Harvoin kaikilla bändin jäsenillä on täysin sama näkemys musiikista. Meillä Nipen ja Timon kanssa oli ...jonkun aikaa.

Mä oon aina vaan halunnut soittaa punkkia...

Viimeinen Rakkaus jatkoi toimintaansa siihen asti kunnes Timo ja Nipe muuttivat vuonna 1987 Helsinkiin.

7. Klimaxin loppu

1985

Rokki-Näkä

Kuva: Satu Isoaho

Mehän oltiin jokseenkin kummajainen punk-skenessä. Me ei oltu selkeästi hc:tä, ei näytetty punkkareilta (tai no, kai mä olin meistä se eniten punkkarin näköinen), meillä oli esim. nokkahuilubiisi. Tehtiin myös akustisia keikkoja punk-bileissä.

Yhdellä akustisella keikalla oli yhdessä biisissä mukana Timon pikkuveli Hannu (Keminen). Jälkikäteen Hannu ihmetteli, että miksi hitossa hänet pyydettiin mukaan soittamaan, kun hän ei tosiaankaan osannut soittaa kitaraa.

Tuo kyseinen keikka oli Kuopion Ufolla. Siellä oli hyvät punk/hc-bileet tulossa ja meidän vaan oli päästävä sinne mukaan. Nipe oli juuri tuolloin Interraililla, joten sovittiin, että mennään Timon kanssa soittamaan sinne akustisesti. Treenattiin muutama biisi ja eikun sinne vaan hc-bändien sekaan.

Kuva: Satu Isoaho

Keväällä -85 osallistuttiin Rockin SM-kisojen karsintaan Jyväskylässä. Soitettiin ainakin nokkahuilubiisi, eli Vietnamin Lapset, sekä RC Dash. Toi RC Dash oli muuten Roppolan Janin biisi, joka me pöllittiin itsellemme. Ei tiedetty sen biisin oikeaa nimeä, niin annettiin sille nimeksi Janin "taitelijanimi", jota se oli joskus käyttänyt, eli RC Dash. Mitä lie tarkoittaakaan.
Jatkoon niistä karsinnoista pääsi St. Michel SS.
Vuosien päästä mulle selvisi, että samoissa karsinnoissa soittivat tulevat bändikaverit Jyrki Huotari (soitti silloin Maaseudun Tulevaisuudessa) ja Mikko Järvinen (Depressio). Näiden tyyppien kanssa soitin siis 90-luvun alkupuolella Hitmen 3 -bändissä.
Järvisen Mikkohan järkkäsi hiukan myöhemmin keikan Suolahdelle, johon pyysi myös Klimaxin mukaan. Samalla keikalla soitti Järjen Ääni -niminen bändi, jossa Jyrki lauloi. Jotenkin hassua ajatella, että noiden tyyppien kanssa puuhailtiin jo tuolloin, vaikken niitä silloin tuntenutkaan.

Kuva Pieksämäen lehdestä.

Vuosi -85 oli mulle siinä mielessä merkittävä, että muutin omaan asuntoon, tai no, kimppakämppään, mutta kuitenkin. Taisin olla vähän epäreilu, kun kerroin äidilleni asiasta vasta samana päivänä kun muutin (itseasiassa toi koko muuttohomma tuli niin nopeasti, että en mäkään siitä montaa päivää aikaisemmin tiennyt. Olin saanut avaimet kavereiden asuntoon, kun mun piti käydä siellä tsekkaamassa niiden postit, kun ne molemmat oli silloin työhommissa muualla Suomessa. Aijai, miten hienoa oli saada tyhjä asunto omaan käyttöön. Ja kun toinen näistä tyypeistä muutti myöhemmin pois, niin mä tavallaan "jäin" sen tilalle sinne asuntoon.)
Äitini tokaisikin lähtiessäni, että "Älä sitten sekaannu niihin kaljaporukoihin!"
Ja kuinka kävikään... Asunnosta tuli varsinainen bile-luukku. Taloa kutsuttiin yleisesti Brooklyniksi, kun kämppis spreijasi mustalla maalilla talon seinään 'Brooklyn', 'elä ja kuole, kiduta itsesi hajalle', ja 'verta viattomista'. Vaikka siellä tapahtuikin paljon ja kaikenlaista, ei se tarina varsinaisesti kuulu tähän blogiin. Kerrotaan se tarina myöhemmin jossain muualla. Ja se tarina on oikeasti kertomisen arvoinen.
Tai no, kerrotaan nyt pari juttua, jotka kuvastaa hyvin millainen meininki siellä oli.
Kerran eräs mikkeliläinen tyttö oli eksynyt Pieksämäelle ja hetken keskustassa ihmeteltyään oli kysynyt joiltain vastaantulijoilta, että mistähän täältä löytyy meininkiä. Nää tyypit olivat opastaneet tän tytön meidän talolle, että siellä ne punkkarit majailee. Kyllähän mä hiukan ihmettelin, kun ovelle koputtaa pieni sinitukkainen punkkarityttö, joka kysyy, että pääseekö sisään. Tottakai pääsee, sisään vaan. Ja niin tuo tyttö, Zippa nimeltään, viipyi useamman päivän. Eikä tuo jäänyt ainoaksi käynniksi.
Kerran taas oveen koputetaan, nyt siellä oli kaksi tyttöä, jotka olivat majailleet alakerrassa asuvan "taiteilijan" luona. Tytöt kysymään multa, että saavatko muuttaa meille, kun tää taiteilija heittää heidät pihalle. Mun kämppis oli silloin Sirkus Finlandin kanssa rundilla, ja meillä oli muutenkin iso kämppä, niin sanoin, että tossa on tyhjä huone, sinne vaan. Ja niin tytöt roudasivat kamansa sisään ja asuivat jonkin aikaa meillä.

Majoitin Brooklynissä bändejä, ketkä tuli Pieksämäelle soittamaan, esim. Rudi ja Kadotetut (muistan aina, kun seuraavana aamuna lähdin näyttämään Kadotettujen tyypeille aamiaspaikkaa, kun eihän mulla ollut mitään syötävää, tahi rahaa. Heidän viulisti Sanna tarjosi mulle kaurapuuron. Ei ole ikinä puuro maistunut niin hyvälle kuin silloin.) Kadotetut oli muutenkin tosi mukavaa porukkaa. Hiukan myöhemmin olin käymässä Helsingissä parin kaverin kanssa ja törmäsin Ahtiin ja Fageen, jotka pyysivät meidät seuraamaan heidän treenejään läheiselle kämpälle. Olipa messevää päästä kuuntelemaan lempparibändin treenejä. Kadotettujen tyypit on hienoja ihmisiä edelleen!

Mainos Ufon keikasta (Kuopio)

Tokan demon jälkeen tehtiin paljon uusia biisejä. Tyyli muuttui vieläkin enemmän post-punkin suuntaan. Oli paljon tomikomppi-biisejä, tempot hidastuivat selvästi ja biisit pitenivät. Mukana oli myös paljon Sielun Veljet -vaikutteita.

Näitä biisejä ei koskaan saatu kunnolla nauhalle, mikä on harmi, koska siellä oli muutama tosi hieno biisi joukossa. Liukkosen Jussi (RIP) ja Sirpa (Kupari) äänitti yhden keikan, jossa soitettiin just näitä biisejä. Onneksi, koska muuten noita biisejä ei olisi missään muodossa.

Tässä Kadonnutta -biisi tuolta toukokuussa 1985 soitetulta keikalta.

 

Hurjaa ajatella, kuinka lyhyt elämänkaari biiseillä oli tuohon aikaan. Esimerkiksi tuolla Jussin nauhoittamalla keikalla, joka soitettiin toukokuun lopussa 1985, ei ollut mukana enää yhtään ekan demon biisiä. Eka demon tekemisestä oli kulunut hiukan yli vuosi. Ja setissä oli kahdeksan ihan uutta biisiä, joita ei ollut vielä olemassa, kun tehtiin toka demo noin kolme kuukautta aiemmin.
Me todellakin vietettiin paljon aikaa treeniksellä.

Meillä oli mukana jopa foni jossain biisissä. Muistan kun eräällä kaverilla oli foni ja Timo sitä katseli, että saisikohan tuosta ääntä ulos. No sai. Ihme hemmo, anna sille mikä tahansa soitin, niin kohta se osaa soittaa sitä.

Jani, Timo ja Näkä

Klimaxin loppuvaiheessa käytiin Iisalmessa keikalla. Soitettiin siellä kimppakeikka Neljän Ruusun kanssa. Oltiin yötä samassa paikassa, tietysti juopotellen ja sopien, että aletaan tekemään enemmänkin kimppakeikkoja. No, eipä sitten kuitenkaan alettu tekemään. Kuinkahan monen bändin kanssa näitä kännihöpinöitä on vuosien aikana käyty? 

Uimahallin alakerta, Pieksämäki.
Kuva: Satu Isoaho

Pieksämäellä oli yksi pieni 4-raita studio, ja kun saatiin kaupungilta jonkinlainen avustus, niin ajateltiin tehdä muutama biisi tuossa paikallisessa pajassa. Meillähän olisi ollut tässä vaiheessa valmiina yli kymmenen uutta biisiä, jotka olisi kannattanut tallentaa, mutta tehtiin vain kaksi biisiä. Tässä noista sessioista biisi Tuulessa soiden.



Tuossa samassa studiossa kävi tekemässä nauhan myös Romanttinen Sementti, joka oli Roppolan Janin bändi Vapaa Kaljan jälkeen. Ja mielestäni paras bändi, joka koskaan on Pieksämäeltä tullut.

Nipe oli kysynyt multa jo vuonna 1984 olisinko halukas/valmis siihen, että bändiin tulisi mukaan toinen kitaristi. Nipe oli tutustunut erääseen nuoreen kitaristiin, jonka olisi halunnut mukaan bändiin. Tuossa vaiheessa en missään nimessä halunnut bändiin lisää ukkoja. Meillä oli niin tiivis kolmikko, että sen rikkominen olisi saattanut hävittää “taikuuden”. Sovittiin silloin, että jatketaan vanhaan malliin. Ja hyvä niin.

Nyt, reilua vuotta myöhemmin Nipe kysyi, mitä mieltä nyt olisin toisen kitaristin mukaan tulosta. Sanoin jostain syystä “kyllä”, vaikka en välttämättä sitä mieltä ollutkaan. Tiesin, että Nipe halusi uudistaa bändiä, enkä halunnut olla sen esteenä.

Näkä treeniksellä

Tämä tarkoitti Klimaxin loppua. En mä sitä jäänyt sen enempää itkemään, vaikka tokihan se tiesi isoa muutosta. Pääasia oli, että tiesin hommien jatkuvan tuttujen tyyppien kanssa. Jatkettiin siis uudella kokoonpanolla, uusilla biiseillä ja uudella nimellä.

Klimax ei siis koskaan hajonnut, vaan siirryttiin eteenpäin uusiin kuvioihin.

Summauksena voisi sanoa, että Klimax oli ehdottomasti tärkeimpiä juttuja mun elämässä. Parhaat tyypit. Paras meno.

Nipe ja Timppa, maailman hienoimmat ihmiset! Ilman näitä tyyppejä musta ei todennäköisesti olisi ikinä tullut "muusikkoa".

PS. Jälkikäteen mulle on kerrottu, että Klimax on vaikuttanut vahvasti eräisiin nuorempiin pieksämäkeläisiin muusikonretkuihin. On myös sanottu, että minä olen ollut joillekin iso esikuva. Hämmentävää. Mutta hienoa.