24. Leikin loppu (The Fucking World)

1990-1991

Oltiin siis sovittu Stupido Twinsin kanssa, että siirrytään heidän talliin. Ja kuten aiemmin kerroin, niin samalla päätettiin myös jyrätä Lepakolla äänitetyt sessiot ja aloittaa kakkos-LP:n teko alusta. Tulevan singlen biisit otettiin kuitenkin noista Lepakon sessioista. Tässä vaiheessa, tai saattoi olla jo aiemminkin, Kirvesmäen Antti tuli äänittäjäksi/miksaajaksi.

Single Day by Day / Godtrap julkaistiin helmikuussa. Mä itse olin alkuvuoden muissa ympyröissä (sain ensimmäisen lapsen helmikuun alussa), eli en osallistunut sinkun miksaukseen, tai mihinkään muuhunkaan millään tavalla. En edes tiedä/muista missä se tehtiin loppuun. Olisiko ollut siellä Lepakolla? Jossain vaiheessa mulle vaan tyrkättiin sinkku kouraan ja mä katoin, että jaa, tällainen siitä sit tuli.

Sinkun b-puolella soittaa saksofonia Antti Seppo. Olikohan siinä biisissä kans lehmänkello? Huh.

Me oltiin jotenkin saatu välit poikki myös keikkamyyjän Welldonen (entinen S-Tuotanto) kanssa. En oikeasti muista/tiedä mikä kuvio siinä oli, mutta tästä eteenpäin meitä möi Niina, joka oli aiemmin ollut Welldonellakin töissä. Osaksi myös tästä johtuen meidän keikat väheni valtavasti. Toki me haluttiin myös keskittyä uuden levyn tekemiseen. Kun oli tottunut tekemään keikkaa koko ajan, niin keikkailemattomuus oli tosi tylsää aikaa. Noh, olihan meistä kolmella juuri joko tullut, tai tulossa jälkikasvua, eli kotonakin olisi ollut hyvä olla edes joskus...

Tuosta keikkamyyntisotkusta oli maininta Rumban haastattelussa myöhemmin. "On aika vittumaista huomata saavansa kusipääbändin maine, kun toiset tekee ohareita ja me ollaan täysin tietämättömiä siitä, mitä tapahtuu."
Jossain muussakin yhteydessä oli maininta siitä, että meille myydyt keikat meneekin jollekin toiselle bändille. Mulla itsellä ei ole muistikuvaa/tietoa oliko asia näin.

Aloitettiin uusien sessioiden tekeminen vanhassa tutussa Equaliz studiossa Kirvesmäen Antin johdolla.
Nää sessiot olivatkin sitten ihan eri meininkiä, mihin aiemmin oltiin totuttu. Kukaan ei oikein ottanut tilannetta haltuun, tehtiin kaikki "vihdoinkin" itse, ilman sitä ilkeää tuottajaa, joka sanoo mitä pitää tehdä. Voi kun siellä olisikin ollut joku hiukan katsomassa meidän perään.

Rytmiryhmä halusi soittaa pohjat kahdestaan, “ettei kukaan pääse sanomaan, etteikö olisi taimissa”. Hmm, mun mielestä biisit saa nopeutua tarvittaessa, jos on hyvä meininki päällä ja jos se sopii biisiin. Sleebaaminen taas on ihan eri juttu (siis, että biisi hidastuu/laiskistuu). Mun mielestä biisien pohjat jäi hiukan kliiniksi, enkä todellakaan ole tyytyväinen kaikkien biisien tempoihin. Osa menee ihan liian hitaasti. Mutta suurin ongelma oli siinä, ettei biisejä soitettu bändinä sisään. En tiedä kuuleeko tavan kuulija sitä, vai onko se vaan mun omassa päässä. Luulen kuitenkin, että biiseihin olisi saatu ihan erilainen lataus jos oltais soitettu ne kimpassa, eli livenä purkkiin.

Me haluttiin Janin kanssa räimiä levylle kitaroita, mutta jotenkin niitä soittaessa oli jo sellainen tuntuma, että biisien kertsit ei nouse/lähde lentoon tarvittavalla tavalla. Koitapa siinä sitten kitaraa soittamalla saada biisi lentoon…

Fuckareiden yksi tavaramerkki oli vahvat laulut taustalauluineen. Ja kyllähän pojat paljon lauloivatkin tälle levylle. Pääosin hyvää laulua, mutta on siellä aika paljon kehnoakin laulantaa. Jani esimerkiksi halusi miksausvaiheessa laulaa joitain juttuja uusiksi. Se oli mun mielestä virhe. Ajatukset oli jo täysin miksauksessa ja ne nopeasti kokeillut uudet jutut ei vaan tuntunut toimivalta. Mutta sinne ne levylle jäi. Ymmärrän kyllä Janin pointin, että haluaa levylle just oikeat sanoitukset, kun niitä on paljon mielessään pyöritellyt. Saattaisi muuten tekstittäjänä ja laulajana jäädä harmittamaan. Noh, nyt jäi ihan muut asiat harmittamaan.

Rumpali Jypä lauloi levylle paljon juttuja, hyvä laulaja kun on. Osa niistä toimii todella hyvin, osa ei yhtään. Joistain hänen laulamistaan jutuista tulee valitettavasti mieleen päihteiden käyttäjän ärsyttävä nariseva ääni.

Myös jotkin Janin ääntämykset särähtää edelleen korvaan. Esim. 'boogeyman'. Nyt siellä yhdessä biisissä lorvii letkeä boogie-mies, eikä pelottava mörökölli. Tästä sessioissa mukana ollut Puka Oinonen mainitsi biisin kuullessaan, mutta Jani vaan nauroi ja oli sitä mieltä, että se on hyvä just noin. Ehkä se sillä hetkellä tuntui hyvältä idealta, mutta ei näin jälkikäteen kuunneltuna, eikä varsinkaan tavallisen hemmon mielestä, jolle “vitsi” ei aukea.

Niin, Puka tuli soittamaan levylle kitaroita. Oltiin todettu, että mies on Suomen tyylikkäimpiä ja parhaimpia soittajia, eli tottakai hänet piti saada mukaan levylle. Mutta eihän meillä ollu mitään ajatusta mitä Pukan olisi pitänyt soittaa. Sanottiin vaan, että vedä vaan jotain, sillain "Pukamaisesti". Kyllähän Puka sitten soittikin hienosti.

Pyydettiin myös Shadowplayn Marcoa soittamaan trumpettia joihinkin biiseihin. Ja sama juttu ku Pukalla, “soita nyt jotain johonkin”. Kyllähän Marco ja Puka oli jo silloin niin ammattimiehiä, että pystyivät soittamaan hyviä juttuja vajavaisesta ohjeistuksesta huolimatta.

Kuva: Pentti Hokkanen

Noi sessiot oli kyllä aikamoiset pilvisessiot. Tuntui, että hemmot oli koko ajan ihan pöllyissä. Sekavaa meininkiä se kyllä oli. Taisi olla bändillä homma hukassa pahemman kerran. Kirvesmäen Antti teki sen mitä pystyi, ja koitti pitää sessiot edes jotenkin kuosissa.

Lopputulema olisi voinut olla kaikkeen siihen sekoiluun nähden vieläkin huonompi. Ja ne sessiot vaan lykkääntyi ja venyi. Ja samalla venyi siis levyn julkaisukin. Alun perin levyn piti tulla maaliskuussa, mutta tuli lopulta vasta lokakuussa.

Noissa sessioissa äänitettiin eräskin Coke -niminen blues (!!!) -biisi. Mä en oikeasti osannut soittaa perinteistä bluesia/rokkia, joten en suostunut soittamaan tossa biisissä. Ja oli se biisikin ihan kauhea mun mielestä. Hyvä, että kieltäydyin, olisi saattanut mun punkin soitto "kontaminoitua" ja ties mitä siitä olisi seurannut. Olisinkohan mä alkanut boogie-mieheksi ja innoissani opetellut soittamaan sooloja? 

Maaliskuun lopussa soitettiin keikka Vanhalla. Pyydettiin Antti Seppoa mukaan soittamaan pariin biisiin saksofonia, Anttihan siis soitti meidän Day by Day -singlen B-puolen biisissä Godtrapissä fonisoolon.

Keikat yleensä aloitettiin Rockabilly-nimisellä biisillä, jonka Jypä aloitti rummuilla yksin ja sit Kenttu meni bassonsa kanssa mukaan. Me kitaristit odoteltiin lavan sivussa aikamme ja jossain vaiheessa mentiin räimimään sinne sekaan.

Tällä kertaa biisin alettua odottelin siinä lavan takana Antin kanssa, kun Ana kysyi multa, että "mikä laatikko?".

Mä olin, että häh?!?!

Antti huomasi, etten tajua laatikko -hommasta yhtään mitään, joten kysyi perään, että "mistä sävellajista tää biisi menee?"

Mä olin taas, että häh, mikä on sävellaji?

Lopulta Antti kysyi, että mistä soinnusta kertsi menee.

Mä vastasin, että ei tässä biisissä oikein ole kertsiä.

Siihen Antti jo hiukan turhautuneen oloisena, että "no, kerro mikä on eka sointu".

No nyt mäkin pääsin kärryille: "se menee E:stä!"

Ai miten niin en muka ole ammattimies?

Toukokuun lopussa oli keikka Vammalassa. Keikkapäivä oli lauantai. Tiesin, että osa porukasta oli reissussa ja tulevat omia kyytejä keikalle. Oltiin sovittu, että tullaan Kentun kanssa kimpassa Helsingistä. Perjantai-iltana tuli soitto, että sori vaan, mutta joudut nyt jotenkin hoitamaan itsesi Vammalaan, Kenttu ei olekaan Helsingissä.

Kiva, kiva. Milläs perkeleellä mä nyt sinne Vammalaan pääsen persaukisena?!? Tuo oli vielä aikaa ennen internettiä, eli junien/bussien aikataulua ei selvitetty niin helposti ja nopeasti kuin nykyisin.

Tiesin, että samalla keikalla soittaa Little Mary Mixup. Eli ei muuta kuin metsästämään niiden numeroita. Onnistuin lopulta saamaan jonkun tytöistä kiinni ja sain sovittua, että pääsen heidän kyydillä Vammalaan. Pakko myöntää, että hetken kävi mielessä, että soittakaa keskenään keikkanne, perkele.
Keikalla (jossa miksaajana oli eräskin Horto) oli kuulemma ollut jotain ihme vääntöä yhdellä meidän bändin jäsenellä. Kuulin vasta vuosia myöhemmin asiasta. Jotain tappelun tynkää oli ilmeisesti ollut. Ihan perseestä tuollainen.

Kuva: Pentti Hokkanen

Kesällä haluttiin mennä Janin kanssa Puntala Rockiin soittamaan, mutta Jypä halusi mennä kalaan ja Kentullakin oli jotain muuta puuhaa, tai sit niitä ei vaan huvittanu lähteä punkkibileisiin soittamaan.
Sovittiin sit Janin kanssa, että otetaan tuuraavat ukot kehiin. Basistiksi pyydettiin mun vanhaa bändikaveria ja Fuckareiden roudaria/kuskia Kemisen Timoa, rumpuihin tuli yksi Lepakossa hengaileva hemmo, joka treenas rumpujen soittoa koko ajan. Mä luulen, että se taisi asua Lepakossa silloin. En enää muista sen tyypin nimeä. Kolmanneksi kitaristiksi pyydettiin yhtä Killiä.
Treenattiin lyhyehkö setti nopeasti kasaan. Taidettiin soittaa keikalla kaikki meidän hitaimmat ja huonoimmat biisit, heh. Noh, piti saada joku bändi aikaiseksi, että sai hyvän tekosyyn lähteä Puntalaan juopottelemaan (ihan kuin sinne ei olisi voinut lähteä pelkästään turistimeiningillä). Oltiinhan me oltu siellä soittamassa myös edellisenä kesänä, silloin ihan oikealla kokoonpanolla.
Tuolloin Puntalan yksi puuhamiehistä oli Hyvönen, joka sekoili Klimaxin ekalla keikalla aikoinaan Pieksämäellä. Hyvöseltä ostin sit pari viinipulloa, ja kun meidän soitto oli ohi jo hyvissä ajoin, niin toki aloin kippaamaan sitä viiniä.

Se oli virhe.

Sillä myöhemmin samana iltana siellä soitti eräskin Snuff. Eihän mulla ole mitään muistikuvaa koko bändistä. En ole siis varma näinkö bändin vai en. Mitään en kyllä muista. Silloin ajattelin, että mikäpä tuossa, onhan noita bändejä nähty, mutta kun useat kaverit kehuivat kyseistä orkkaa, niin pitihän minunkin siihen tutustua. Ja perkele, sehän on yksi hienoimmista bändeistä ikinä! Tuleva bändikaveri Huotarin Jyrki oli lähtenyt katsomaan niitä seuraavana päivänä Turkuun, kun oli niin tykästynyt. Mulle kävi taas samalla tavalla kuin aiemmin New Model Armyn kanssa. Pöh.

Snuff on edelleen näkemättä livenä. Jospa tässä jossain vaiheessa saisi korjattua asian.

Kesällä päästiin jotain kautta Bornholmiin, Tanskaan soittamaan. Siellä oli jotkut isot festarit, hippimeinkinkiä, maailmanparannusta. Ja hyvä meininki. Siellä oli myös Jalla Jalla, Kadotetut Greenhouse AC ja vaikka mitä. Viisi päivää kestävät bileet. Kaikki keikat soitettiin ulkolavoilla. Siellä oli aika vapaa meininki soittojen suhteen. Mekin sovittiin yhtenä päivänä Jalla Jallan ja muiden soittajien kanssa, että mennään kimpassa soittamaan keikka ihan ex tempore -meiningillä. Sillä keikalla olikin sitten mukana jos jonkinlaista kolistelijaa, lava täynnä porukkaa. Basistimme Kenttu oli kävellyt siinä teltan ulkopuolella ja ihmetellyt, että kylläpä kuulostaa musiikki jotenkin tutulta. Sit tajusi, että sehän on oma biisi. Ja ei muuta ku mukaan soittamaan. Noi oli sellaiset jamit mitkä mullekin kelpas.

Viimeisenä päivänä ennen laivan lähtöä Jypä meni pakkaamaan majapaikkaan kamojaan ja sanoi siinä samalla pikkasen vielä pötköttävänsä. Sanottiin kyllä, että älä nukahda, jäät vielä laivan kyydistä. Ei kuulemma ole pelkoa moisesta, kuului vastaus.

Ja niinhän siinä kävi, että terminaalissa odoteltiin Jypää aikamme ja lopulta siirryttiin laivaan. Ei näkynyt miestä missään, siellä se majapaikassa varmaan nukkuu, ajattelimme.

Laivan lähdettyä olimme varmoja, että sinne jäi rumpali Bornholmiin, mutta niin vain hetken kuluttua Jypä löysi meidät ja kertoi kuitenkin nukahtaneensa ja oli herännyt aivan viime tipassa. Oli juossut terminaaliin ja oli päässyt laivaan ovien jo mentyä kiinni. Oli kuulemma ollut ihan minuuteista kiinni.

Bornholmissa.
Kuva: Jari Mikkola

Paluumatkalla osa meistä jatkoi juopottelua. Ja kuinka ollakaan, Kadotettujen Tapsalla oli viskipullo! Mikä riemu siitä syntyikään. Mutta jotenkin se pullon suu meni avatessa rikki. Ihmeteltiin siinä, että mitäs nyt. Mieli tekisi juoda, mutta jos siellä on lasinsirpaleita seassa. Mikään ei ole fiksumpi kuin janoinen juoppo. Ei muuta ku sukka pois jalasta ja sen läpi siivilöitiin se viski toiseen pulloon. Ja hyvää oli! Olinhan mä kuitenkin käynyt kerran suihkussa sen viikon aikana. Ja taisin vaihtaa vaatteetkin samalla. Muistaakseni.

Kesällä otettiin promokuvia Hokkasen Penan kanssa Vanhankaupungin koskella. Huvitti, kun yhdellä meistä oli kauhea krapula. Mun mielestä se näkyy aika selvästi noista kuvista.

Tulevan levyn kansienkin kanssa oli vääntöä. Bändillä ei itsellään ollut mitään ideaa, tai edes mielenkiintoa alkaa hahmottelemaan kansia. Levyn nimeäkin ihmeteltiin pitkään.
Lopulta Stupidojen Joose ehdotti kannen kuvaksi niiden Venäjältä (vai Tallinnasta?) salakuljettamaa kuvaa palavasta kirkosta. Se sopi kaikille. Levyn nimikin löytyi lopulta: Gun Policy.

Kun kaikki näytti vihdoin olevan kunnossa levyn julkaisua ajatellen, niin eikös tehtaalta tullutkin versio, jossa kannen kuva on väärinpäin. Näitä virheellisiä painoksia kerkesi menemään Oskun Divarin (ja mun) kautta jonkun verran. Vedettiin painos äkkiä takaisin ja jälleen odoteltiin tovi, että saatiin levy oikealla kannella ulos.

Lokakuun puolessa välissä soitettiin julkkarikeikka Bottalla. Pyydettiin taas Marcoa soittamaan trumpettia muutamaan biisiin. Nää oli hyvät bileet.
Stupidot lupasi juottaa bändiä. Me ajateltiin, että nyt on piikki auki ja kaljaa virtaa. Noh, ukot toi takahuoneeseen meille Viru Valge -vodkapullon. Hyväähän se oli sekin. Kiitti vaan.

Tehtiin aika paljon pressiä levyn tiimoilta. Vielä tuntui olevan kiinnostusta bändiä kohtaan, vaikka oltiinkin levyn kanssa vuosi myöhässä. Ja tässä vaiheessa olisi pitänyt olla kunnon keikkamyyjä, että olisi saanut keikkailemalla tuettua levyn julkaisua.

Soitettiin lokakuun lopussa Tullikamarilla Amnestyn tukibileissä. Olin sopinut, että menen kaverini Ikosen Peten luokse yöksi. Taas osui kuntopiikki vinoon. Pete sai kantaa mun kitaran -ja minut- kotiinsa. Oli sillä ollut raahaamista. Aamulla hävetti. Ja sit junalla takaisin Helsinkiin. Samaan junaan osui myös Jypä, kauheassa kunnossa edelleen. Tuli kauhia härdelli, kun Jypä oksensi junan eteiseen ja konduktööri osui just paikalle. Siivoamalla taisi selvitä. Ja kauhealla huudolla.

Levyn julkaisun jälkeen, kun hommat ei lähtenytkään samalla tavalla lentoon kuin ekan levyn kanssa, ja kun tuli joitain negatiivisiä arvioita, alkoi osalta porukasta kiinnostus hiipumaan. Tai sitten mukaan tulivat “hevimmät” harrastukset? Muistan muutamankin kerran olleeni Janin kanssa kahdestaan treeniksellä odottamassa muita. Eivät tulleet.

Keikkojakin oli vähänlaisesti. Uusia biisejäkään ei taidettu juurikaan treenata.

Homma alkoi selkeästi olemaan loppusuoralla.

Lopetettiin vuosi -90 "perinteisesti", eli soitettiin kaksi peräkkäistä päivää Backstagella.

Alkuvuodesta -91 soitettiin Helsingissä Horizont -ravintolassa bändin viimeinen keikka. Olikohan meillä siinä vaiheessa jo kutinaa, että se on viimeinen keikka? Saattoi olla. Se keikka oli itse asiassa helvetin hyvä.

Ja tiedättekös mihin The Fucking Worldin julkinen ura loppui?

Torvisoittoon saatana!

Oltiin sovittu, että jos saadaan kaksi encorea, niin mennään puhaltamaan aikoinaan Tallinnasta ostamiin pioneeritorviimme niin perkeleesti. Eihän me mitään osattu niillä soittaa, mutta kauhia mekkala niistä lähti. Jypä ja Kenttu eivät suostuneet tulemaan mukaan, joten mentiin Janin kanssa kaksistaan jättämään viimeiset jäähyväiset torvien sulosoinnuilla.

Oltiin itse järkätty toi Horizontin keikka ja siellä olikin ihan pirusti porukkaa ja hyvä meininki. Oze oli siellä lipunmyynnissä ja Salmisen Timppa auttoi kamojen kuljetuksessa, Keminen lavaroudarina. Salmiselle jäi vahingossa mun torvi ja kun vuosien jälkeen muistin kysyä siitä, niin Timppa oli jättänyt sen jonkin vaaran merkiksi johonkin mereen. Tai jotain. En enää muista. Mutta kuulemma torvi teki hyvän teon.

Keikan jälkeen mä nappasin osan rahoista ja kävin maksamassa - ensimmäistä ja viimeistä kertaa? - Hopposelle treenikämpän vuokraa. Mä en ainakaan itse muista ikinä antaneeni rahaa treenivuokraan. Yleensä ne kuitattiin niin, että tehtiin keikka Lepakossa, tai muualla Elmun tapahtumissa. Tai sit joku meistä hoiti asian kaikkien puolesta (tätä epäilen vahvasti).

Pian Horizontin keikan jälkeen sovittiinkin, että eiköhän tää ollut tässä. Muistaakseni ei edes kokoonnuttu porukassa päättämään asiasta. Se vaan tapahtui.

Heh, ennen asian julkistamista mä pummasin Tavastialla kaljaa joltain Rumban toimittajalta luvaten, että saat hyvän jutun Nisse Mannerheimiin. Ja niinpä Nisse osasi kertoa hajoamisesta ennen kuin edes levy-yhtiön sedät siitä tiesivät. Ja mä sain kaljaa.

Rumba uutisoi myös virallisemminkin bändin hajoamisen.

Mitäs mulle jäi käteen The Fucking World -vuosista 1986-1991?
Ihan helvetin hienoa aikaa! Sai tehdä sitä mistä tykkäsi, eli soittaa punk-rokkia! Tehtiin paljon hyviä keikkoja, hyviä levyjä. Tutustuin moneen hienoon ihmiseen. Sain olla mukana pienenä osana Lepakon historiaa. Saatiin autettua Stupido Records alkuun (eikä onneksi saatu sitä nurin ei-niin-hyvällä-levyllä-kuin-oli-tarkoitus).

Fuckareiden kanssa sain maistaa pienen palan kuuluisuutta. Se oli ihan jees, mutta ei se merkannut mulle sen enempiä. Mielestäni mulla on aina ollut terve suhtautuminen kuuluisuuteen, ja varsinkin siihen jos sitä ei ole. Mä olin niin saatanan ujokin tuolloin, että ei noi pressijutut ollu mua varten. Toki oli hienoa olla paikalla mukana, mutta ei mulla tuolloin ollut juurikaan mitään sanottavaa. Tai en siis uskaltanut sanoa mitään.

Osa bändin jäsenistä halusi murtautua ulos punkin saarakkeesta isoksi bändiksi. Kai se ns. (jonkin asteinen) breikkaaminen oli suht lähellä. Näin ainakin on "isot pojat" myöhemmin kylillä puhuneet.

Joskus aikoinaan olin sitä mieltä, että Fuckarit meni vähän väärille urille, kun baareissa ja keikoilla oli paljon tunnettujakin hemmoja "opastamassa" ja "neuvomassa" kuinka kannattaa toimia, ja ehkä me, tai ainakin osa meistä alkoi kuunnella näiden ulkopuolisten neuvoja. Yllättävän paljon oli selkään taputtelijoita.

Perkele, oltaisi vaan uskottu itseemme ja tehty sitä mitä parhaiten osattiin, eli soittaa sitä hiton punk rockia.
Ja kai me ihan itse oltiin isomman menestyksen esteenä.
Pokon historiikki -kirjassa Epe Helenius toteaa mm. näin: "Se oli todella hyvä bändi ja sellaista jälkipunkkirähinää metallisella otteella (metallinen ote, wtf kysyy blogisti?!?). Ne teki meille kohtuullisen hyvän levyn. Pitkäänhän Fucking World ei meillä viihtynyt ja se on niitä harvoja bändejä, joka on meiltä ovet paukkuen lähtenyt. Janille ja mulle tuli oikein perustavaa laatua oleva riita kustannussopimuksista." Kirjassa lukee myös näin: "Helenius kiteyttää Fucking Worldin olleen lahjakas bändi, mutta havaittavissa oli asenneongelmia, jotka tekivät bändistä oman menestyksensä pahimman esteen."

Jani oli - ja on edelleen - yksi hienoimmista ihmisistä mitä tunnen. Jani opetti mulle paljon, sekä kitaransoittoa, että asennepuolen juttuja. Vaikka mulla onkin rytmiryhmän kanssa myöhemmin välit katkenneet, niin kyllä mä niitä kunnioitan soittajina. Ja olen niille kiitollinen siitä, että sain olla mukana lähes alusta loppuun asti, vaikka en soittajana ollutkaan samalla tasolla kuin muut bändissä käyneet kitaristit.

Tää oli hyvä ponnahduslauta uusiin seikkailuihin.

Jani J Roppola - laulu, kitara

Näkä - kitara

Kenttu - basso, laulu

Jypä - rummut, laulu

Jape - kitara (R.I.P.)

Toni - kitara

Ikonen - kitara

23. Fuckhill invaasio Siperiaan (The Fucking World)

1989

Toukokuun puolessa välissä Natsalla järjestettiin hyväntekeväisyyskeikka, johon meidät oli kutsuttu mukaan soittamaan. Muut bändit oli Reds, Kadotetut, Ne Luumäet ja Pelle Miljoona & Linnunlaulu. Ajateltiin, että soitetaan hiukan erilainen setti, kun oltiin soitettu Helsingissä kuitenkin aika usein. Oltiin aiemmin tutustuttu Sakkeen (Public Reaction), jonka biisejä oltiin joskus kimpassa huvikseen soiteltu Lepakon treeniksellä. Pyydettiin Sakke mukaan kokoonpanoon sillä idealla, että soitetaan jokunen sen biisi ja muutama oma biisi. Soundcheckissä pyydettiin myös Kadotettujen Tejaa ja Vesaa soittamaan percussioita, kaikkia kilikali-juttuja mitä niillä oli mukana.

Meillä oli siis iso kokoonpano (seitsemän henkeä) ja soitettiin muitakin kuin omia biisejä. Ja kuinka kirjoittaa Rumban Jarmo Perälä arviossaan?!
"Fukkarit esittävät yllättävän lyhyen standardiohjelman, jossa ei ole varsinaisia kohokohtia, mutta jota silti tsekkaan mielellään. Janihan on, kuten tunnettua, varsin persoonallinen ja ilmeikäs artisti." (Rumba 11/89)
Olikohan Jarmo oikeasti katsomassa meidän keikkaa? Standardiohjelma? Siinä Jarmo oli oikeassa, että keikka oli lyhyt. Jotain meni sentään oikein.

Kuva: Päivi Sava

Toukokuun lopussa mentiin taas Tukholmaan keikalle. Edellä mainittu Sakke oli tällä reissulla mukana. Kuten myös Rantsilan Repa (soitti silloin Pellen bändissä). Repa kuiskutteli meille, että häntä on pyydetty soittamaan Smackiin, joka on lähdössä Los Angelesiin. Asiasta ei saanut missään tapauksessa puhua ulkopuolisille, koska asia oli vielä kovin kesken. Repa siinä useaan otteeseen mietti, että kannattaako hänen lähteä vai ei. Kovasti kannustettiin miestä lähtemään. Eihän tollasia tilaisuuksia tule usein vastaan. Ja niinhän siinä kävi, että Repa lähti ja olikin Jenkeissä vuosikymmeniä.

Kuva: Päivi Sava

Meillähän oli aina frendejä mukana noilla Tukholman reissuilla. Saatiin Echon, eli järjestävän osapuolen kautta ilmaiset matkat Silja Linellä, niin oli helppoa ja halpaa lähteä meidän mukaan. Mukana oli esim. yksi hullu (jonka nimeä en tilanpuutteen vuoksi pysty kertomaan), Sakke (Public Reaction), Repa (Pelle Miljoona, Smack), Mannisen Jussi (R.I.P.), kadulle unohtunut miksaaja, Otra (Psychoplasma, jne.), Kossu. Yhdelle Tukholman keikalle oli meidän kanssa sovittu Paska, tuo mainio yhden miehen orkesteri. Mutta Tavastia halusi Paskan soittavan heillä edellisenä iltana. Asia järjestettiin niin, että Tavastia maksoi Paskalle lentolipun Tukholmaan, että mies/orkesteri kerkesi seuraavan päivän keikalle.

Sain juuri vähän aikaa sitten käsiini vanhoja kuvia Tukholmasta, joita en itsekään ole aiemmin nähnyt. Vaikkei ne olekaan juuri tältä reissulta, niin laitan niitä tänne sekaan. Kiitti Tossu!

Kuva: Päivi Sava

Kesällä soitettiin Ruisrockissa. Voi vittu. Mua edelleen korpeaa meidän touhu tuolloin. Oltiin mukamas niin kyllästyneitä soittamaan samoja biisejä, joten ajateltiin, että soitetaanpa välillä suomenkielistä kamaa. Ja ruotsinkielistä. Ja olipa mukana biisejä, joissa laulettiin sekä suomea, että englantia samassa biisissä. Ja ihan ihme biisejä ne olikin. Jossakin biisissä laulettiin jotenkin näin: “kauan eläköön tunkiovaappu, kauan eläköön Näkä!” Huh huh. Ja tollanen sekava setti haluttiin soittaa just Ruisrockissa, missä oli helvetisti porukkaa katsomassa. En tajua vieläkään mikä meihin meni. Ja miksei kukaan meistä tajunnut, ettei tää välttämättä ole paras idea. Toisaalta, Janihan oli, ja on edelleen sellainen, että halusi kokeilla kaikkea uutta ja ihmeellistä. Ei halunnut mennä aina saman kaavan mukaan. Toisin kuin minä, joka halusin vaan soittaa punkrokkia.

Sakki 4/89

Dinosaurockissa soitettiin kuitenkin ihan kunnon setti. Niistä festareista on jäänyt mieleen se, että oltiin siellä isolla bussilla ja meikä makaa bussissa lähes tiedottomassa tilassa, kun vieressä soittaa lempparibändi New Model Army. Pahus. En päässyt näköetäisyydelle, mutta kuulin kyllä, että siellä ne nyt soittaa. Ei osunut kuntopiikki kohdilleen.

Hyppäsin festareiden jälkeen sunnuntaina Jalla Jallan bussiin, kun olin sopinut, että menen silloisen tyttöystävän vanhempien luokse Rovaniemelle. Matka meni iloisesti juopotellessa. Jalloilla oli jotain omatekoista viiniä (vai kiljua, en muista). Sitä siinä tuli aikalailla nautittua. Hyvin varhain aamulla perille päästyäni löysin oikean talon ja menen koputtelemaan ikkunaa samalla kun oksennan. Oli lystikästä olla anoppilassa. Anoppi ihmetteli, kun olin kovin vaisu, eikä ruokakaan maistunut. Olin ollut jo pari viikkoa lomalla ja röpötellyt koko sen ajan. Huh ja yök.

Sakki 4/89

Kesällä soitettiin myös Helsingissä Kaivarin konsertissa. Kylläpä oltiin taas väärässä paikassa. Muut bändit oli Albert Järvinen Band ja Miljoonasade. Jälkimmäisen piti soittaa ekana, koska niillä oli myöhemmin samana päivänä keikka jossain toisaalla. Albert Järvinen yritti saada meitä olemaan viimeisenä. Ei suostuttu.

Oli hieno ilma ja paikalla oli ihan perkeleesti porukkaa. Että mua pelotti. En varmaan kertaakaan katsonut keikan aikana yleisöön. Lavalle mennessä vilkaisin, ja meinas paskat tulla housuun…

Mun mielestä me ei vaan oltu tollasten isojen paikkojen bändi. Tai ainakin tuntui siltä, ettei saanut sitä samaa draivia aikaiseksi, kuin pienillä klubeilla. Lava oli niin saatanan iso, ja tuntui, että bändikaverit oli jossain tosi kaukana, oli ihan yksinäinen olokin siellä lavalla… Noh, tulipahan sekin koettua.

Jatkettiin keikkailua. Oli Tamperetta, Puntalaa, Harjun nuorisotaloa, Pieksämäkeä, Oulua, jonne mentiin lentämällä. Ajateltiin, että kun on pistokeikka, niin ei jaksais ajaa. Siispä lentämällä. Oltiin jo menomatkalla taloudellisesti perseellään. Kunnon rokkitähtiä? Ennemminkin kunnon pösilöjä.

No, itse asiassa toi meni niin, että mä olin nähnyt jostain, että lento Ouluun oli tosi halpa. Nuorisolle. Eli mulle. Mutta enhän mä tajunnut, että muut jätkät oli jo sen verran vanhoja, ettei ne saa mitään nuorisoalennusta. Tämä tajuttiin niin myöhään, eli lentokentällä, että oli pakko mennä lentämällä vaikka tiedettiin, että takkiin tulee. No tulipahan tämäkin koettua.

Pieksämäen lehden Pertti Ojala näki tuon meidän Ruisrockin "hassuttelukeikan" ja kirjoitti meidän Pieksämäen keikan jälkeen näin: "Heinäkuisen Ruisrock -keikan perusteella heränneet pahat aavistukset bändin tilasta saattoi sunnuntaina nähdyn ja kuullun ansiosta unohtaa. The Fucking World on kunnossa ja valmiina uusiin haasteisiin."

Kuva Pieksämäen lehdestä. Kuva: Pertti Ojala.

Rumba 16/89

Syksylle oli kaavailtu Fucking Worldin ja Hearthillin kahden viikon yhteistä Neuvostoliiton kiertuetta, joka päättyisi Vladivostokiin. Tästä kerkesi jopa Rumba uutisoimaan numerossa 16/89. Valitettavasti tuo reissu ei ikinä toteutunut. Syytä siihen en muista. Vai oliko se niin, että sinne lähti loppujen lopuksi Sielun Veljet?

Toinen reissu, joka ei toteutunut olisi suuntautunut Koreaan. Taisi olla samoihin aikoihin tuon Vladivostokin kanssa, vai olisiko ollut peräti sama reissu? Kovasti kerettiin suunnittelemaan, että jäädään samalla reissulla johonkin kauko-itään lomalle keikkojen jälkeen. Se olisikin ollut aikamoinen seikkailu, tietäen eräiden innostuksen tiettyihin nautintoaineisiin.

Tuntui, että kaikki muut tiesivät tuosta Siperian reissusta enemmän kuin me. Ollessamme elokuun loppupuolella Pieksämäellä keikalla, kirjoitti Pertti Ojala Pieksämäen lehteen asiasta näin: "...valtakunnan ykköslehti tiesi keikan aattona kertoa sen verran, että bändi olisi yhdessä Hearthillin kanssa menossa ensi kuussa reilun kahden viikon pituiselle Neuvostoliiton kiertueelle. 11 keikan matkan olisi määrä päättyä esiintymiseen Moskovan Gorki -puistossa. Yhtye oli kuitenkin autuaan tietämätön ja vähintään epävarma moisen visiitin toteutumisesta."

Mulla lukee kalenterissa syyskuun 14. päivän kohdalla lyhyesti ja ytimekkäästi: NL. Ja sen alla FUCK. Oli näköjään tiedossa päivä milloin olisi pitänyt lähteä Siperian valloitukseen.

Syyskuun lopussa meillä oli keikka City Marathonissa pitkän sillan kupeessa Helsingissä. Tutut tyypit oli järkänny punk-keikan, jossa soitti useampi bändi. Meidän ei tarvinnut viedä kamoja, kunhan vaan mentäis paikalle kitaroiden kanssa.

Tää keikka jäi mieleen, koska keikan jälkeen kun saatiin jokainen soittaja 50 markkaa kouraan, puhuttiin, että jokainen antaa kympin Kemisen Timolle joka oli taas kerran mukana jeesaamassa meitä, niin että saadaan kaikki saman verran. Reilu meininki ja niin edelleen. Yksi meidän soittajista oli, että hän ei anna mitään, kun saatiin muutenkin niin vähän rahaa. Mä olin, että mitä vittua! En oikeasti meinannut uskoa todeksi. Ajattelin, että vitsailee, mutta ei, oli ihan tosissaan. Tää oli pieni asia, mutta vahvisti sen, millaiseksi meininki oli joillain mennyt.

Kuva: Päivi Sava

Joulukuun alussa lähdettiin Nuorallatanssi-yhdistyksen mukana Leningradiin soittamaan pari keikkaa. Mulla oli työpaikan (Posti) kanssa hiukan vääntöä mun jatkuvasta tarpeesta saada vapaata keikkoja varten. Nuorallatanssin Mia jeesasi ja kirjoitti alla olevan lapun tukemaan mun selityksiä. Huvittaa lapussa oleva maininta: "Matkan kannalta on tärkeää, että yhtye on täysilukuisena paikalla." Niin vähän me tiedettiin tulevasta tuossa vaiheessa...

Lähtöä edeltävänä iltana tuli tieto, että Kenttu ei saa viisumia. Ei ollut mitään tietoa miksi näin kävi. Toki eihän niiden tarvitse asiaa selitellä, eikä kertoa mitään. Olisiko tämä ollut syynä myös aiemmin syksyllä mietinnässä olleen Siperian kiertueen peruuntumiseen meidän osalta?

Mietittiin hetki mitä tehdään. Sovittiin, että lähdetään kolmestaan kuitenkin. Jani soittaisi bassoa toisella keikalla ja mä toisella. Kenttu reiluna jätkänä toi bassonsa aamulla rautatieasemalle, josta bussi kohti Leningradia lähti. Oli kyllä paskamainen fiilis, kun bändikaveri ei päässytkään reissuun mukaan.

Leningradissa oli taas hillitöntä juopottelua. Ainakin meikäläisellä. Meidän paikallisissa "oppaissa" oli joku miliisin kätyri, ja se uhkaili mua putkalla, kun ostin pimeää viinaa joltain tyypiltä. Mulla oli juuri ostettu vodkapullo jemmassa nahkatakin hihassa, kun se koitti kärttää, että ostit juuri viinaa. Mä olin vaan, että enhän mä oo mitään ostanut. Hetken siinä jankattiin asiaa. En antanut periksi. Silloin se uhkasi putkalla ja vaikka millä, mutta mä olin vaan, että en ole mitään ostanut. Sit se kyllästyi, manasi jotain ja lähti menemään.

Samalla reissulla oli mukana Ema ja Teho HC Andersen -bändistä. Oltiin jotenkin aloitettu niiden kanssa leikkimielinen vittuilukisa. Siinä kevyesti vittuiltiin aina kun osuttiin kohdalle. Se kisa loppui siihen, kun jätkät tuli erään meidän bändin jäsenen hotellihuoneeseen, joka oli ihan sikakorkealla. Tällä meidän tyypillä oli pussillinen maria siinä pöydällä, ja HCA:n jätkät sitten vittuilemaan siitä. “Tollasta paskaa pitää poltella!” Meidän hemmo katseli jätkiä hetken hiljaa, avasi ikkunan ja heitti pussin ulos. Hienosti levisi mari tuulen sekaan. HC Andersenin pojat hiljenivät ja lähtivät menemään. Tiedä vaikka olisivat halunneet saada maistiaiset tuosta pussin sisällöstä. Poikien lähdettyä pussin heittänyt musikanttimme naurahtaa ja kaivaa kassistaan vielä isomman pussin maria, sanoen “Tätähän riittää!”

Edellisiltä Viron reissuilta tutuksi tullut kontakti oli hoitanut meidän pojille "tervetuliaislahjan" Leningradiin.

Reissun jälkimmäisellä keikalla mukana ollut miksaaja Kirvesmäen Antti tokaisi, että “Huh, nyt on onneksi turvalliset sähköt.” Mä siinä ihmettelemään, että miten niin NYT on turvalliset sähköt? Antti sitten kertoi, että edellisessä paikassa olisi voinut soittajille käydä huonosti sähköjen kanssa. Kiva kun nyt ilmoitit!

Nähtiinhän me Leningradissa nähtävyyksiäkin. Meidät vietiin Eremitaasiin, jonka aulassa aloimme kyselemään ja etsimään valuuttabaaria. Ei silloin paljoa kulttuuri ja historia kiinnostanut.

Reissusta takaisin tullessa mulla oli ihan järkyttävä olo. Väsytti, vapisutti, pelotti, ahdisti ja oksetti. Jos laittoi silmät kiinni, niin oksennus meinasi tulla heti. Oli siis vain vaikeroitava ja huokailtava silmät auki oksennuspussi kourassa. Oli pitkä matka kotiin.

Kuva: Päivi Sava

Joulukuun lopussa käytiin jälleen kerran Tukholmassa keikalla. Olikohan tää jo neljäs reissu sinne? Tää taisi olla kuitenkin meidän viimeinen Tukholman reissu.

Keikan jälkeen mentiin jatkoille johonkin yökerhoon ja sieltä valomerkin jälkeen aikamoisessa humalassa yöbussiin, jolla piti päästä yöpaikan lähelle. Noh, koko revohka nukahti samantien bussiin, ainoastaan minä ja Otra oltiin valveilla. Eikä meillä tietenkään ollut mitään hajua missä pitäisi jäädä veks. Eikä saatu yöpaikan omistajaa hereille. Siispä me katseltiin ikkunasta ulos, kun bussi ajeli ympyrää ja tyypit nukkui. Jossain vaiheessa varhain aamulla kuski suuttui, kun me vielä vaan istutaan kyydissä. Kai sillä loppui työvuoro, tai jotain. Tuli kiukkuisena ajamaan meidät ulos. Jouduttiin kirjaimellisesti kantamaan osa hemmoista ulos. Jypää kun kannettiin ulos, niin se havahtui hereille ja lähti automaattisesti kävelemään eteenpäin. Äkkiä perään, että älä nyt perkele lähde minnekään, ku ei tiedetty edes missä ollaan. Mukana ollut yöpaikan haltija sen verran heräsi, että osasi johdattaa meidät kotiinsa nukkumaan.

Kuva: Janne Mäkinen

Vuosi 1989 meni siis keikkaillessa. Keikkoja olikin melkein joka viikko. Meillä oli tarkoitus tehdä sinä vuonna toinen LP, mutta se meni mönkään Pokon kanssa tapellessa. Eikä me siinä keikkoja tehdessä ja touhutessa tajuttu (tai haluttu) edes etsiä uutta levy-yhtiötä.

Mulla lukee kalenterissa lokakuulla “Studio”, mutta mulla ei ole ihan varmuutta mikä sessio toi oli. Saattoi olla se, kun ajateltiin, että tehdään levy omakustanteena. Mentiin Örnin studiolle Lepakolle yöaikaan äänittämään uusia biisejä. Otra oli alussa mukana äänittäjänä. Niistä sessioista piti tulla meidän kakkos-LP.
Ajatuksena oli tosiaan tehdä levy omakustanteena, mutta ongelmana oli, ettei kellään ollut rahaa.

“Otetaan laina ja maksetaan se takaisin levyn myynnistä saatavilla tuloilla.”

Pojat sitten saivat päähänsä, että mun pitää hakea sitä lainaa, koska mä saattaisin sen saadakin, kun olin kuitenkin meistä ainoana vakituisessa työsuhteessa. Tuolloin oli R-kioskeilla jonkun tahon esitteitä, josta pystyi hakemaan lainaa ilman takaajia. Sen kun vaan täytti kaavakkeen ja laittoi postiin. Ja korkoprosentti ihan helvetin kova. Sen aikainen pikavippi-yhtiö?

Enhän mä nyt tollaseen halunnut lähteä mukaan. Mietin, että miten hitossa mä saan hoidettua tän asian. Sanoin sit ihan pokkana jätkille, että hain lainaa, muttei mulle myönnetty sitä. Syyksi sanoin, ettei ne varmaan halunneet myöntää mulle lainaa, koska mulla oli vielä armeija käymättä. Toi selitys meni onneksi jätkille läpi. Kyllähän se tietysti harmitti, että joutui valehtelemaan, mutta en mä halunnut ottaa yksin vastuulle isoa lainaa. Ei meillä kuitenkaan ollut mitenkään organisoitua se meininki, yhtä sekoilua vaan.

Armeijasta puheen ollen, sain lopulta vapautuksen vuonna -90, vihreet paperit. Jani ja Kenttu kävi sivarin, mä ja Jypä saatiin vapautus. Se, että sain kutsunnoissa lykkäystä monta vuotta vaikeutti passin saamista. Sai aina väliaikaisen passin, kun haki esikunnasta jonkun lapun. Vitutti hoitaa noita juttuja, ja käydä niissä kutsunnoissa. Pääsin kyllä aina heti lääkärin luokse, kun sanoin, että lähden menemään jos en heti pääse tapaamaan lääkäriä. Lopulta sain hoidettua itselleni ajan psykiatrille/psykologille. Session lopuksi psykologi sanoi, ettei sua kyllä voi päästää armeijaan, hän suosittelee vapautusta. Ja lopuksi vielä tokaisi: "mene hoitoon!". No en mennyt hoitoon, mutta sain onneksi hoidettua itseni ulos armeija-systeemeistä. Oli helpotus.

Kuva: Päivi Sava

Palataanpa takaisin aikajanalle: Stupidothan olivat jo aiemmin tuoneet esiin, että haluaisivat meidät talliinsa, mutta en tiedä miksi ei heti siihen suostuttu. Kai se oli se omakustanteen tekemisen ajatus. Että olisi kaikki langat omissa käsissä.

Törmäsin kerran Tavastialla Joose Berglundiin ja kerroin meidän mietteistä tehdä omakustanne, niin Joose oli, että mitä vittua, miksette tee levyä Stupidoille? Kun ei "saatu" lainaa, niin puhuttiin asiasta poikien kanssa, ja lopulta sovittiin, että unohdetaan omakustanne ja mennään Stupidoille.

Tässä vaiheessa oltiin siis jo aloitettu levyn tekeminen siellä Örnin studiolla. Stupidojen mukaan tulon jälkeen niistä nauhoista valittiin tulevat sinkkubiisit ja loput nauhat jyrättiin, eli äänitykset tuhottiin. Sääli, sillä nää versiot oli paljon paremmat, kuin mitä myöhemmin saatiin aikaiseksi. Useimmissa nauhan biiseissä oli vain demolaulu, ja nauha oli vain raakamiksattu, mutta ehkäpä juuri siksi se kuulosti hyvältä. Otra soitti omia tunnistettavia soolojaan joihinkin biiseihin. Biisien tempot oli kohdillaan ja soitossa oli rento, mutta tiukka meininki.

Mulla on niistä Lepakon sessioista vielä nauha tallessa. Nyt kun kuuntelen tuota jyrättyä nauhaa, niin voi perse, että tehtiin iso virhe, kun ei käytetty tätä nauhaa kakkos-LP:n tekemiseen. Hyvä, raikas, sopivalla tavalla sekava meininki näissä versioissa. Punkkia.

19. Kesäkivaa -88 (The Fucking World)

1988

Heinäkuussa Ahvenanmaalla järjestettiin Pohjoismainen Rauhanleiri/festivaali. Sinne oli pyydetty Suomesta useampikin bändi, myös Fucking World. Helsinkiläisbändien kanssa lähdettiin aikaisin aamulla bussilla Turkuun, josta laivalla Maarianhaminaan. Muita bändejä, ketkä tuli samalla bussilla oli ainakin Hearthill, Freukkarit, GiddyUps ja Havana Blacks (tuolloin oli vielä s-kirjain nimessä). Aamulla, kun odoteltiin lähtöä rautatieasemalla, niin Hearthillin Samulia (Laiho) ei näy missään. Eikä sitä saanut puhelimella kiinni, eikä ollut aikaa lähteä etsimään. Hypättiin siis bussiin ilman kitarasankaria. (Myöhemmin illalla Samuli pamahti paikalle kertoen, että oli ollut viihteellä edellisenä iltana, eikä tietenkään ollut herännyt kellon soittoon. Tuli sitten lentämällä Maarianhaminaan.)

 

Laivamatkalla maistui olut useammallekin popparille. Oli aikamoinen meininki päällä heti aamusta.

Lopulta päästiin festaripaikalle metsän keskelle ja sielläkin ilottelu (lue: oluttelu) jatkui tukevasti.

Ennen meidän keikkaa Jypä meni nukkumaan (tai sammui) asuntoautoon, ja kun meidän soittoaika läheni, koitettiin saada mies hereille. Ei onnistunut millään. Kenttu sitten sanoi, että hän kyllä saa miehen hereille. Kävi hakemassa sangollisen vettä ja sanoi, että jättäkää reilusti tilaa. Heitti vedet Jypän päälle ja lähti saman tien juoksemaan karkuun. Ja hyvä että lähti, koska niin nousi Jypäkin ja lähti Kentun perään kauhiasti kiroillen. Kenttu juoksi ympäri nurmikenttää huutaen “se oon minä, Kenttu” ja Jypä perässä nyrkit pystyssä. Noh, ainakin heräsi.

 

Päivän ilottelu näkyi muidenkin bändien kohdalla, esim. Havana Blacksin rumpali Paku Pakkanen veti välillä ihan omaa show'ta. Se nousi välillä kesken biisin ylös ja käveli rumpujen ympäri kilkuttaen pelkästään peltejä. Bändin muut tyypit olivat hiukan ihmeissään.

 

Dave Lindholm soitti siellä soolokeikan. Yhdessä kohtaa sillä oli pitkähkö väli, missä se istui, poltti tupakkia, katseli yleisöä ja hoki harvakseltaan mikkiin pelkkää "joo... joo-o..." mantraa.

Yllä mainittujen lisäksi siellä soitti myös Good Evening Manchester, Ragnar Hare ja Levitators.

Keikkojen jälkeen istuttiin nuotiolla isolla porukalla. Siinä juttelin jonkun vanhemman “hippinaisen” kanssa pitkät tovit. Myöhemmin Kenttu kysyi, että tunnistinko kyseisen naisen. Enhän mä sitä tunnistanut. No, se oli Liisa Tavi.

Kuva: Anssi Männistö

Elokuussa soitettiin Ruis Rockin Röörissä. Olikohan se täällä, kun näin Boycotin Tommi Läntisen olutkarsinassa. Menin miehen luo ja sanoin: "Tommi vai Hombre? Tarjoo kalja?" Tommi vastasi: "Tommi, ja sopiihan se". Siinä jonotettiin oluet ja saatuani oman oluen kiitin kohteliaasti ja poistuin paikalta. Lähtiessäni kuulin, kun Tommi kysyi kassalta, että "olikos se viiskymppinen vai viissatanen millä maksoin?" Kauhian isoja rahoja noilla poppareilla.

Seuraavana(kin) päivänä oli kauhia juopottelumeininki koko porukalla. Oltiin Tinatuopissa, kun kuski vittuuntuneena vihdoin sanoi, että nyt porukka autoon ja Helsinkiin. Meitä oli siinä isompi porukka, oli mukana muitakin kuin bändin jätkiä, ja kauhia härdelli saada kaikki kyytiin. Lopulta päästiin matkaan ja oltiin ajettu varmaan puoliväliin asti, kun joku huurusilmäinen kysyy, että "missäs vitussa 'jäsen x' on?!" Siinä sit tehtiin pikainen laskutoimitus ja huomattiin yhden soittajan jääneen vahingossa Turkuun.

"Kyllä se sieltä jotenkin pääsee kotiin."

Eli ei käännytty hakemaan soittoniekkaa.
Noh, tämä 'jäsen x' oli huomannut a) auton kadonneen, ja b) olevansa yksin persaukisena Turussa. Onneksi siellä Tinatuopissa oli eräs kiltti ja avulias helsinkiläinen naisihminen, joka lupasi maksaa ystävämme bussimatkan Helsinkiin. Ja 'jäsen x' maksoi matkan takaisin tälle naisihmiselle ns. luonnossa, eli bussin takapenkillä.

Kuva: Anssi Männistö

Kerran kesken iltavuoron mulle soitetaan ohjelmatoimistosta, että joku bändi on joutunut perumaan keikan ja me tuurataan niitä. Ja että bussi tulee hakemaan tunnin päästä. Kiva selitellä pomolle, että nyt on mentävä.

Ja pomolta tuli se sama kysymys kuin aina ennenkin: "tuletko kuitenkin maanantaina töihin?" Ainahan minä tulin. Ihmetytti kyllä kuinka en saanut potkuja, mä jouduin kuitenkin monet kerrat ottamaan "omaa" vapaata keikkojen takia. Eikä ne edes ottaneet niitä tunteja palkasta pois, vaan laittoivat ne velkakirjalle. Jossain vaiheessa olin talolle niin paljon velkaa, että sanottiin etten saa enää edes vaihtaa vuoroja, ellen tee tunteja takaisin. Sit mä painoin pari viikkoa kahta vuoroa, että sain velat kuitattua. Perus postimeininkiä.

Porissa oltiin pariinkin eri otteeseen. Soitettiin siellä kaikkiaan kolme keikkaa. Jollain näistä Porin keikoista yöpaikkaan tuli mukaan juopottelemaan Dingon Jonttu. Mua huvitti, kun se “vauhkosi” meidän nimestä. “Ei teidän nimi voi olla Fucking World. Vaihtakaa nimeksi vaikka FC World.”

 

Elokuun puolessa välissä palatessani keikkaviikonlopun jälkeen "kotiin", eli tyttöystävän solukämppään, näytti tyttöystävä ovea. Menemättä tarkempiin yksityiskohtiin, on sanottava, että ihan ansaitusti heitti retaleen pihalle.

Eli olin taas koditon.

 

Onneksi mulla oli sattumoisin broidin alivuokralaiskämpän avaimet ja pääsin sinne majoittumaan väliaikaisesti. Olin siellä siihen asti, kunnes omakotitalon eläkkeellä oleva isäntäpari tokaisi: "Nyt saa hippi lähteä!"
Ei ilmeisesti ollut kovin järkevää mennä kännissä parin työkaverin kanssa sinne yläkertaan keskellä yötä kuuntelemaan musaa.

Eli käytännössä kerkesin olemaan siellä kaksi tai kolme viikkoa.

Tässä vaiheessa majoitusavuksi tuli luottomies ja vanha soittokaveri Keminen (Klimax, jne.), joka sanoi että kyllä hänen sivarikämppäänsä pääsee joksikin aikaa asumaan.

Kuva: Anssi Männistö

Haluttiin (tai ainakin/varsinkin mä ja Jani) alkaa bändin kanssa soittamaan myös akustisia keikkoja. Innostuttiin, kun Jalla Jalla teki hienoja akustisia "hyökkäyksiä" sinne tänne. Mäkin olin niiden kanssa soittamassa Turussa, vähän niinko vahingossa. Olin niiden mukana pyörimässä DBTL:ssä, ja kun yksi niiden akustinen keikka alkoi, mulle lykättiin Hiltusen Joukon vasenkätinen kitara kouraan. Enkä mä tietenkään osannut soittaa yhtään niiden biisiä. Mulla oli siis kitarassa kielet väärin päin, ja mulle huudeltiin sointuja siinä samalla ku soitettiin. Kauheeta räpeltämistä, mutta ihan pirun hauskaahan se oli. Ja sain "soittajana" ilmaista kaljaa.

Joskus paljon myöhemmin ollessani Turun Tinatuopissa baarimikko sanoo, että sustahan on kuva täällä seinällä. Siellä oli kuva tuosta samaisesta keikasta.

 
Käytiin Fuckareiden kanssa Pieksämäellä soittamassa akustinen keikka yhdessä baarissa, mutta eihän se siellä ketään kiinnostanut. Kyllä vitutti, kun jengi vaan höpöttelee (eli kun Pieksämäellä ollaan: huutaa) omiaan, kun me yritetään soittaa. Perkele. Ja mä kun luulin, että kaikki istuisi hiljaa ja kuuntelisi tarkkaavaisesti meidän musisointia. Pöh ja pah.
Myöhemmin eräässä Helsingin Sanomien haastattelussa todetaan näin: "Janin ja Näkän suunnitelmissa olleet akustiset esiintymiset ovat kariutuneet muun bändin rahapulaan; rytmiryhmän soittimet makaavat panttilainaamossa."

 

Meillä oli loppukesän/alkusyksyn aikana keikkoja mm. Sörkän vankilassa, Keravan nuorisovankilassa, Tavastialla, Vanhalla (Dash Rip Rockin lämppärinä), Harjun nuorisotalolla, Lepakossa...

Kuva: Petri Anttonen

Ensimmäinen pitkäsoitto julkaistiin myöhemmin syksyllä. Mä diggaan levyn kannesta edelleen. Siinähän pikkupoika on keskisormi pystyssä bändin seisoessa taustalla. Niin no, mitäpä minä sitä selittämään, tuossahan se kuva on yllä...

Tuo pikkupoika on Jypän poika Ville. Meni aika tiukille, että saatiin kuva otettua. Ville oli paikalla äitinsä kanssa ja kun sessiot venyi ja oli jo aika myöhä, ei Ville meinannut enää jaksaa. Ton kuvan ottamisen jälkeen Ville heitti maapallon (joka hänellä oli käsissään, mutta se tummennettiin pois lopullisesta versiosta) pois ja juoksi äitinsä syliin itkien, että nyt riittää.

 

Takakannen kuvaa Jani usein nauroi. Sanoi, että siitä näkee selkeästi, ketkä on maalaisia ja ketkä kaupunkilaisia. Kuvan ottohetkellä rytmiryhmä asui vielä Pieksämäellä. Ja tässä tuo kuva:

Kuva: Jussi Soininen

Levyn puoliskot on tällä kertaa merkattu seuraavasti: A-puoli on World Side ja B-puoli on Fucking Side. Ja joo, mulla oli osuutta tähänkin.

 

Mehän ei oltais haluttu sinkkubiisejä mukaan levylle, mutta Poko vaati sitä ehdottomasti. Alun perin meillä oli tarkoitus, että kun biisi on kerran levytetty, niin se on siinä, sitä ei muualta löydä.
Mutta näin vain markkinakoneisto sai tahtonsa läpi ja punkkarit jäivät aatteensa kanssa oppositioon.

17. Punkkia ja mäkihyppyä (The Fucking World)

1988

Vuodenvaihteessa 87-88 tapahtui henkilökohtaisessa elämässä iso muutos. Meillä oli ollut vuoden kimppa-asunto Sturenkadulla Janin ja yhden kaverin kanssa, mutta - yllätys, yllätys - vuokrasopimusta ei jatkettukaan. En muista enää miksi ei koitettu löytää uutta asuntoa kimpassa, vaan jokainen lähti omilleen, kuka minnekin.
Mulla alkoi tässä vaiheessa parin vuoden asunnottomuus. Aluksi, eli heti vuoden -88 alussa kannoin kassini ja kissani Mariankadulle Krunikkaan, jossa silloinen tyttöystäväni asui HYKSin työntekijöiden asuntolassa. Siellä siis asui kymmenisen naista, jokaisella oli oma pieni huone ja yhteiset suihku- ja keittiötilat. Ja sinne minä siis majoituin ajatuksella "jos mä tässä hetken viivyn kunnes löydän asunnon jostain". No, enhän mä edes etsinyt asuntoa. Jotenkin toi kavereiden nurkissa oleminen tuntui niin tutulta, kun oli asunut jo vuosia jonkun/joidenkin kanssa kimpassa, ettei se oikeastaan haitannut.
Paitsi, että kyllä se välillä vitutti, kun ei ollut mitään omaa. Edes omaa sänkyä. Eikä aina edes avainta.

Kuva: Petri Anttonen

Vuoden ensimmäisessa Rumbassa (1/88) oli vuoden 1987 Rumbapolli, eli lukijoiden äänestämät suosikit. Fucking World oli Uusi kyky -kategoriassa sijalla 3, edellään Boycott ja Clifters. 15 ääntä enemmän ja oltais oltu kakkosia. Human Rights oli Biisit-kategoriassa sijalla 12.
Bändi-kategoriassa jäätiin juuri ja juuri 15:sta ulkopuolelle.

Rumba 1/88.

Helmikuussa mentiin tekemään toista singleä Pokolle. Pyydettiin taas Hannu Leidéniä puikkoihin. Biiseiksi valikoitui Man For Sale ja Bad Hat.
Studiossa ollessamme huomasimme siellä lojumassa erilaisia soittimia. Joku sai idean, että mitäs jos tekisimme A-puolen biisiin intron, jossa jokainen soittaisi jotain itselleen outoa soitinta. Mulle tietysti tyrkättiin helvetin iso haitari kouraan. Enhän mä jaksanut (saati osannut) pitää sitä oikealla tavalla, vaan mä pidin sitä kiinni lattiassa toisella jalalla ja nostelin kahdella kädellä samalla painaen koskettimia (jotka mulle näytettiin, enhän mä olisi oikeita ääniä muuten löytänyt). Sitä paitsi siitä härvelistä lähti niin jumalattoman kova ääni, että mut komennettiin käytävään soittamaan. Olisipa jollain ollut kamera mukana...

A-puolen Man For Sale on suht perinteinen rokkitsipale, joidenkin mielestä liiankin perinteinen. “Pieksämäen Popeda”, tokaisi Salmisen Timppa, kun biisin kuuli.
Hyvä keikkabiisi se kuitenkin oli. Kuuletko muuten keskellä biisiä Janin sanovan: "Buy this record"? Siellä se on, kuuntelepa tarkkaan. Joissain muissakin biiseissä on Janin kuiskauksia, mutta en just nyt muista missä.
B-puolen Bad Hat oli mukana jo joillain Janin aikaisemmilla bändeillä, tosi vanha biisi siis. Itse asiassa tota biisiä soitettiin myös FSF:n keikoilla vuonna 1986.

Aamulehden Allakka-liite 8.10.1988:
"Man for Sale -biisin, joka on singlenä tuottanut yhtyeelle mainetta, Jani sanoo omistaneensa tyhjäpäisille macho -bändeille. -Haluamme soluttautua syvälle rock-bisnekseen ja tuoda julki myös tämän alan epäkohtia, Jani kertoo."  

Alkuvuosi meni keikkojen osalta jotenkin ohi. Tehtiin tammi-maaliskuussa vain kaksi keikkaa (Turku ja Kouvola). Olikohan meillä näihin aikoihin meneillään ohjelmatoimiston vaihto? Lähdettiin Rocktopsista ja mentiin S-Tuotannolle (myöhemmin Welldone). Vaihdon syytä en muista, en ollut siinä hommassa mitenkään aktiivisena mukana. Olisiko syynä ollut keikkojen puute?

Sinkku julkaistiin huhtikuun alussa. Heti perään tulikin meikäläiselle mieluinen keikka; lämpättiin uudelleen aktivoitunutta Sham 69:ä. Muistan ikuisesti, kun istuskeltiin Lepakolla soundcheckiä odottaen ja Jimmy Pursey kävelee meidän luokse, puristaa kättä ja esittelee itsensä. Kyllä oli Pieksämäen poika taas ihmeissään. Ja onnessaan. Ihan samanlainen fiilis kuin edellisenä kesänä, kun Pelle Miljoona kehui keikkaa. Ei noi idolit silloin mitään tavallisia ihmisiä ollut, ne oli staroja.
 
Tuolle keikallehan tuli jonkun verran skinejä. Oli hienoa, kun Jimmy Pursey sanoi lavalta, että eihän niitä ole kuin kourallinen ja teitä on helvetin paljon enemmän, heittäkää ne ulos. Ja näinhän sitten toimittiin. Siellä oli skinien joukossa yksi mun lapsuudenystävä, Kemppainen. Se yritti mulle jotain sönköttää, mä vaan käännyin ja kävelin pois. Sen jälkeen en ole miestä nähnyt. Kuulin kyllä vuosia sitten, että olisi kuulemma ampunut jonkun tyypin jossain baarissa Tampereella. Tiedä sitten onko totta.

Samana viikonloppuna soitettiin Jyrockissa Jyväskylässä. Siellä meille tultiin keikan jälkeen sanomaan, että soitettiin niin lujaa, ettei siellä pystynyt olemaan. Eihän me mitään tarpeettoman lujaa soitettu, ihan normaali voimakkuudella pelattiin, mutta meidän mukana ollut miksaaja (jätetään nyt nimi mainitsematta) oli niin paukuissa, että tykkäsi luukuttaa tosi lujaa. Tai sitten ei tajunnut luukuttavansa niin lujaa. Ihan tutkalla se kyllä oli. Ja ainahan bändi saa nää moitteet, vaikkei sitä soittaessaan tiedä yhtään kuinka lujaa/hiljaa se musa tulee yleisöön päin.

Olin tutustunut Murtomäen veljeksiin Jaakkoon ja Rikuun. Olivat muuttaneen vähän aiemmin Rovaniemeltä Helsinkiin. Heillä oli bändi nimeltä Uni. Ehdottivat, että tehtäis huhtikuussa kimpassa pohjoisen rundi, heillä kun oli kontakteja sinne. Ja heillä oli täysmittainen bussi, jolla päästäisiin näppärästi kulkemaan koko porukka. Lopulta paikoiksi järjestyi Tornio, Rovaniemi (kaksi keikkaa) ja Kemi.
Lähdettiin ajamaan yötä vasten kohti pohjoista, ettei tulisi kiire. Eka keikka oli keskiviikkona Torniossa jossain nuorisotalolla, tai vastaavassa paikassa. Eipä juuri muistikuvia paikasta, eikä keikasta.

Kuvaaja tuntematon.

Rovaniemellä soitettiin kahtena peräkkäisenä päivänä Kesäpaikassa. Tupa oli täynnä mahtavia ihmisiä ja meno oli katossa.
Keikkojen välissä Jalla Jalla haastoi meidät mäkihyppykisaan. Pojat olivat rakentaneet niiden treeniksen viereen hyppyrimäen. "Pikkupäissään" siellä sitten kisailtiin ennen illan keikkaa. Jypä yritti kaksi kertaa hypätä, ekalla kerralla kaatui just ennen hyppyrin nokkaa, toisella kerralla onnistui jotenkin ohittamaan hyppyrin nokan. Ei tulosta.
Kenttu hyppäsi suoraan, tai vinoon, mittakeppien sekaan kaataen ne kaikki. Tulos taisi olla noin puoli metriä.
Meikäläinen leiskautti mahtavan noin 2,5 metrin lennon!
Jani oli meidän ainoa toivo saada edes jonkinlainen tulos aikaiseksi, mies kun oli nuoruudessaan hypännyt enemmänkin mäkeä. Taisi hypätä reilut viisi metriä.
Turha kai sanoakaan, kuinka kisassa kävi. Sanon kuitenkin, hävittiin selvin numeroin. No, Jallan pojat (tai ainakin osa niistä) oli oikeasti hypänneet isoistakin hyppyrimäistä. Melkein ammattilaisia siis. 

Olen hypännyt mäkeä kaksi kertaa, kerran talvella Rovaniemellä, ja kerran kesällä Helsingin Herttoniemessä. Molemmat kerrat tietty Jalla Jallan kanssa, tai oikeastaan niiden pakottamana. Oli hupaisaa, kun Jalla Jalla erään kerran tuli Helsinkiin keikalle mäkisukset mukana. Siis kesällä. Kyllä ihmiset katseli pitkään, kun mentiin metrossa niiden suksien kanssa. "Missäs se hyppyrimäki oikein on?"
Löydettiin oikeaan paikkaan, ja jollain ilveellä muistaakseni Jalla Jallan laulaja Harri sai hoidettua avaimen, jolla saatiin se alastulorinteen yli menevä ketju pois. Ja sitten vaan hyppäämään.
Jani vanhana mäkikotkana sanoi, että "kantapäät ylös, kun ponnistat". Hitto, että mua hirvitti siinä laskun aikana, ai saatana. Mietin, että mihin hittoon sitä on taas tullut lähdettyä. Kaikkea siinä lyhyen liun aikana kerkesikin ajattelemaan.
Mutta hyvin se meni, en edes kaatunut. Pylly taisi ottaa pikkisen maahan kiinni, ja käsillä oli autettava, mutta pystyssä pysyin. Tää Herttoniemen mäki oli siis paljon isompi, kuin se Jallojen oma mäki siellä Rovaniemellä. Enää en moisiin juttuihin suostu lähtemään.

Aijoo, paljastetaanpa tässä yhteydessä tämäkin: aikoinaan (ennen internettiä) Rumbassa oli Mysteeripalvelu -niminen palsta. Lukijat saivat lähettää sinne kaikenmaailman kysymyksiä, ja palstan aina avulias setä niihin vastaili. Aluksi siinä taisi olla isäntänä Santtu Luoto, ja myöhemmin Tomi "Roudi" Hämäläinen. Mä lähettelin paljon hassuja kysymyksiä "Stupid Question" -nimimerkillä. Yksi kysymys oli nimenomaan Jalla Jallan mäkihyppy -ennätyksistä. Laitoinkohan mä kaikkiaan 9 kysymystä. Kaikkiin ei tullut vastausta. Mä kyllä tiesin itse jo etukäteen vastauksen osaan niistä kysymyksistä, mitä sinne lähetin, niinko esim. "Mitä lukee New Model Armyn The Ghost of Cain -levyn kannessa olevan nahkatakin selässä?" (Osa tekstistä jää vyönsoljen taakse piiloon.) Tokihan mä baarissa "paljastin" Roudille olevani nimimerkin takana.

Kuva: Kari Lehtinen

Nyt takaisin tarinaan ja Rovaniemelle. Soitettiin molemmat keikat siis Kesäpaikassa ...keskellä talvea. Ja muistaakseni tehtiin siellä jonkinlainen lipunmyyntiennätyskin. Jälkimmäisellä keikalla soitti tuolloin vielä itselle tuntematon Greenhouse. Silloin vielä ilman AC-päätettä. Näidenkin kanssa on tullut vuosien varrella touhuttua useamman kerran keikkojen merkeissä. Ja muutenkin. Vallan mukavia ihmisiä ovat.

Kauheeta sekoilua siellä Rovaniemellä kyllä oli… Mutta keikat soitettiin hyvin. Jotkut rovaniemeläiset muistelivat vuosienkin jälkeen, kuinka eräs bändimme jäsen oli sammunut ennen keikkaa ja kun se saatiin hereille, veti se blossit ja samantien lavalle soittamaan. Ja soitti niin kuin pitääkin, tosi hyvin.

Ton pohjoisen rupeaman vika keikka soitettiin jossain baarissa Kemissä. En oikein odottanut keikalta juuri mitään, mutta siellähän oli ihan hillitön meininki! Soitettiin pöydillä, tuopit kaatuili ja ihmiset oli ihan sekaisin.
Ja sekaisin olin minäkin. Koko reissun. Kylläpä olikin hiljainen ja pitkä - ihan helvetin pitkä - kotimatka. Mutta hyvä reissu oli kaiken kaikkiaan.