7. Klimaxin loppu

1985

Rokki-Näkä

Mehän oltiin jokseenkin kummajainen punk-skenessä. Me ei oltu selkeästi hc:tä, ei näytetty punkkareilta (tai no, kai mä olin meistä se eniten punkkarin näköinen), meillä oli esim. nokkahuilubiisi. Tehtiin myös akustisia keikkoja punk-bileissä.

Yhdellä akustisella keikalla oli yhdessä biisissä mukana Timon pikkuveli Hannu (Keminen). Jälkikäteen Hannu ihmetteli, että miksi hitossa hänet pyydettiin mukaan soittamaan, kun hän ei tosiaankaan osannut soittaa kitaraa.

Tuo kyseinen keikka oli Kuopion Ufolla. Siellä oli hyvät punk/hc-bileet tulossa ja meidän vaan oli päästävä sinne mukaan. Nipe oli juuri tuolloin Interraililla, joten sovittiin, että mennään Timon kanssa soittamaan sinne akustisesti. Treenattiin muutama biisi ja eikun sinne vaan hc-bändien sekaan.

Keväällä -85 osallistuttiin Rockin SM-kisojen karsintaan Jyväskylässä. Soitettiin ainakin nokkahuilubiisi, eli Vietnamin Lapset, sekä RC Dash. Toi RC Dash oli muuten Roppolan Janin biisi, joka me pöllittiin itsellemme. Ei tiedetty sen biisin oikeaa nimeä, niin annettiin sille nimeksi Janin "taitelijanimi", jota se oli joskus käyttänyt, eli RC Dash. Mitä lie tarkoittaakaan.
Jatkoon niistä karsinnoista pääsi St. Michel SS.
Vuosien päästä mulle selvisi, että samoissa karsinnoissa soittivat tulevat bändikaverit Jyrki Huotari (soitti silloin Maaseudun Tulevaisuudessa) ja Mikko Järvinen (Depressio). Näiden tyyppien kanssa soitin siis 90-luvun alkupuolella Hitmen 3 -bändissä.
Järvisen Mikkohan järkkäsi hiukan myöhemmin keikan Suolahdelle, johon pyysi myös Klimaxin mukaan. Samalla keikalla soitti Järjen Ääni -niminen bändi, jossa Jyrki lauloi. Jotenkin hassua ajatella, että noiden tyyppien kanssa puuhailtiin jo tuolloin, vaikken niitä silloin tuntenutkaan.

Kuva Pieksämäen lehdestä.

Vuosi -85 oli mulle siinä mielessä merkittävä, että muutin omaan asuntoon, tai no, kimppakämppään, mutta kuitenkin. Taisin olla vähän epäreilu, kun kerroin äidilleni asiasta vasta samana päivänä kun muutin (itseasiassa toi koko muuttohomma tuli niin nopeasti, että en mäkään siitä montaa päivää aikaisemmin tiennyt. Olin saanut avaimet kavereiden asuntoon, kun mun piti käydä siellä tsekkaamassa niiden postit, kun ne molemmat oli silloin työhommissa muualla Suomessa. Aijai, miten hienoa oli saada tyhjä asunto omaan käyttöön. Ja kun toinen näistä tyypeistä muutti myöhemmin pois, niin mä tavallaan "jäin" sen tilalle sinne asuntoon.)
Äitini tokaisikin lähtiessäni, että "Älä sitten sekaannu niihin kaljaporukoihin!"
Ja kuinka kävikään... Asunnosta tuli varsinainen bile-luukku. Taloa kutsuttiin yleisesti Brooklyniksi, kun kämppis spreijasi mustalla maalilla talon seinään 'Brooklyn', 'elä ja kuole, kiduta itsesi hajalle', ja 'verta viattomista'. Vaikka siellä tapahtuikin paljon ja kaikenlaista, ei se tarina varsinaisesti kuulu tähän blogiin. Kerrotaan se tarina myöhemmin jossain muualla. Ja se tarina on oikeasti kertomisen arvoinen.
Tai no, kerrotaan nyt pari juttua, jotka kuvastaa hyvin millainen meininki siellä oli.
Kerran eräs mikkeliläinen tyttö oli eksynyt Pieksämäelle ja hetken keskustassa ihmeteltyään oli kysynyt joiltain vastaantulijoilta, että mistähän täältä löytyy meininkiä. Nää tyypit olivat opastaneet tän tytön meidän talolle, että siellä ne punkkarit majailee. Kyllähän mä hiukan ihmettelin, kun ovelle koputtaa pieni sinitukkainen punkkarityttö, joka kysyy, että pääseekö sisään. Tottakai pääsee, sisään vaan. Ja niin tuo tyttö, Zippa nimeltään, viipyi useamman päivän. Eikä tuo jäänyt ainoaksi käynniksi.
Kerran taas oveen koputetaan, nyt siellä oli kaksi tyttöä, jotka olivat majailleet alakerrassa asuvan "taiteilijan" luona. Tytöt kysymään multa, että saavatko muuttaa meille, kun tää taiteilija heittää heidät pihalle. Mun kämppis oli silloin Sirkus Finlandin kanssa rundilla, ja meillä oli muutenkin iso kämppä, niin sanoin, että tossa on tyhjä huone, sinne vaan. Ja niin tytöt roudasivat kamansa sisään ja asuivat jonkin aikaa meillä.

Majoitin Brooklynissä bändejä, ketkä tuli Pieksämäelle soittamaan, esim. Rudi ja Kadotetut (muistan aina, kun seuraavana aamuna lähdin näyttämään Kadotettujen tyypeille aamiaspaikkaa, kun eihän mulla ollut mitään syötävää, tahi rahaa. Heidän viulisti Sanna tarjosi mulle kaurapuuron. Ei ole ikinä puuro maistunut niin hyvälle kuin silloin.) Kadotetut oli muutenkin tosi mukavaa porukkaa. Hiukan myöhemmin olin käymässä Helsingissä parin kaverin kanssa ja törmäsin Ahtiin ja Fageen, jotka pyysivät meidät seuraamaan heidän treenejään läheiselle kämpälle. Olipa messevää päästä kuuntelemaan lempparibändin treenejä. Kadotettujen tyypit on hienoja ihmisiä edelleen!

Mainos Ufon keikasta (Kuopio)

Tokan demon jälkeen tehtiin paljon uusia biisejä. Tyyli muuttui vieläkin enemmän post-punkin suuntaan. Oli paljon tomikomppi-biisejä, tempot hidastuivat selvästi ja biisit pitenivät. Mukana oli myös paljon Sielun Veljet -vaikutteita.

Näitä biisejä ei koskaan saatu kunnolla nauhalle, mikä on harmi, koska siellä oli muutama tosi hieno biisi joukossa. Liukkosen Jussi (RIP) ja Sirpa (Kupari) äänitti yhden keikan, jossa soitettiin just näitä biisejä. Onneksi, koska muuten noita biisejä ei olisi missään muodossa.

Tässä Kadonnutta -biisi tuolta toukokuussa 1985 soitetulta keikalta.

 

Hurjaa ajatella, kuinka lyhyt elämänkaari biiseillä oli tuohon aikaan. Esimerkiksi tuolla Jussin nauhoittamalla keikalla, joka soitettiin toukokuun lopussa 1985, ei ollut mukana enää yhtään ekan demon biisiä. Eka demon tekemisestä oli kulunut hiukan yli vuosi. Ja setissä oli kahdeksan ihan uutta biisiä, joita ei ollut vielä olemassa, kun tehtiin toka demo noin kolme kuukautta aiemmin.
Me todellakin vietettiin paljon aikaa treeniksellä.

Meillä oli mukana jopa foni jossain biisissä. Muistan kun eräällä kaverilla oli foni ja Timo sitä katseli, että saisikohan tuosta ääntä ulos. No sai. Ihme hemmo, anna sille mikä tahansa soitin, niin kohta se osaa soittaa sitä.

Jani, Timo ja Näkä

Klimaxin loppuvaiheessa käytiin Iisalmessa keikalla. Soitettiin siellä kimppakeikka Neljän Ruusun kanssa. Oltiin yötä samassa paikassa, tietysti juopotellen ja sopien, että aletaan tekemään enemmänkin kimppakeikkoja. No, eipä sitten kuitenkaan alettu tekemään. Kuinkahan monen bändin kanssa näitä kännihöpinöitä on vuosien aikana käyty? 

Uimahallin alakerta, Pieksämäki.

Pieksämäellä oli yksi pieni 4-raita studio, ja kun saatiin kaupungilta jonkinlainen avustus, niin ajateltiin tehdä muutama biisi tuossa paikallisessa pajassa. Meillähän olisi ollut tässä vaiheessa valmiina yli kymmenen uutta biisiä, jotka olisi kannattanut tallentaa, mutta tehtiin vain kaksi biisiä. Tässä noista sessioista biisi Tuulessa soiden.



Tuossa samassa studiossa kävi tekemässä nauhan myös Romanttinen Sementti, joka oli Roppolan Janin bändi Vapaa Kaljan jälkeen. Ja mielestäni paras bändi, joka koskaan on Pieksämäeltä tullut.

Nipe oli kysynyt multa jo vuonna 1984 olisinko halukas/valmis siihen, että bändiin tulisi mukaan toinen kitaristi. Nipe oli tutustunut erääseen nuoreen kitaristiin, jonka olisi halunnut mukaan bändiin. Tuossa vaiheessa en missään nimessä halunnut bändiin lisää ukkoja. Meillä oli niin tiivis kolmikko, että sen rikkominen olisi saattanut hävittää “taikuuden”. Sovittiin silloin, että jatketaan vanhaan malliin. Ja hyvä niin.

Nyt, reilua vuotta myöhemmin Nipe kysyi, mitä mieltä nyt olisin toisen kitaristin mukaan tulosta. Sanoin jostain syystä “kyllä”, vaikka en välttämättä sitä mieltä ollutkaan. Tiesin, että Nipe halusi uudistaa bändiä, enkä halunnut olla sen esteenä.

Näkä treeniksellä

Tämä tarkoitti Klimaxin loppua. En mä sitä jäänyt sen enempää itkemään, vaikka tokihan se tiesi isoa muutosta. Pääasia oli, että tiesin hommien jatkuvan tuttujen tyyppien kanssa. Jatkettiin siis uudella kokoonpanolla, uusilla biiseillä ja uudella nimellä.

Klimax ei siis koskaan hajonnut, vaan siirryttiin eteenpäin uusiin kuvioihin.

Summauksena voisi sanoa, että Klimax oli ehdottomasti tärkeimpiä juttuja mun elämässä. Parhaat tyypit. Paras meno.

Nipe ja Timppa, maailman hienoimmat ihmiset! Ilman näitä tyyppejä musta ei todennäköisesti olisi ikinä tullut "muusikkoa".

PS. Jälkikäteen mulle on kerrottu, että Klimax on vaikuttanut vahvasti eräisiin nuorempiin pieksämäkeläisiin muusikonretkuihin. On myös sanottu, että minä olen ollut joillekin iso esikuva. Hämmentävää. Mutta hienoa.