Tasan 40 vuotta sitten: Klimaxin ensimmäinen keikka!
Tämä sama tapahtuma on käyty suppeammin läpi jokunen vuosi sitten. Pistetään uudestaan jakoon pidemmällä tekstillä merkkipäivän kunniaksi.
Lauantai 23.7.1983. Olimme Klimaxin kanssa soittaneet noin vuoden verran. Basisti Timo Kemisen mukaan tultua kokonaisena bändinä joitakin kuukausia.
Luokkakaverini Kikru Karjula oli mukana Pielmun (Pieksämäen elävän musiikin yhdistys) toiminnassa ja hän vinkkasi, että voisimme tulla soittamaan heidän tapahtumaan. Sen enempiä miettimättä sanoimme joo. Eikös oikeat bändit tee just niin, soita keikkoja? Parempi ehkä olikin olla ajattelematta asiaa, olisi voinut muuten jäädä keikka soittamatta. Joku vietti meitä vei eteenpäin; vaikka tiesimme (vai tiesimmekö?) että emme oikeasti osanneet soittaa juuri mitään ja biisitkin olivat irvikuvia hc-bändien tekeleistä, halusimme päästä keikalle. Olimmehan käyneet katsomassa ihan oikeita bändejä keikalla, joten mekin halusimme olla ihan oikea bändi.
Timo oli jo vanha tekijä tässäkin asiassa, hänellä oli edellisen heavy-bändinsä kanssa takana muutamia esiintymisiä.
Niin, kun puhun vanhasta tekijästä, niin olihan Timo juuri täyttänyt 16 vuotta, ihan niinkuin minäkin. Rumpalimme Nipe (Pasi Niemi) oli 14 vuotias ja laulajamme Tynkä (Tommi Lyyra) 13 vuotias.
Timo oli ollut bändissä vasta niin vähän aikaa, ettei hän ollut juurikaan osallistunut biisien tekemiseen. Biisit, tai oikeastaan “biisit” olivat minun tekeleitä. Jonkunhan niitä piti tehdä, että oli edes jotain soitettavaa. Ja olihan se kätevää, kun aloittaessamme ei ollut basistia ja olin ainoa kitaristi, niin sain soittaa juuri niin kuin halusin. Aina ei tarvinnut soittaa samaa biisiä samalla tavalla. Eihän meillä ollut tietoa millaisia biisien pitäisi olla. Että niissä voisi olla joku rakenne. Yleensä biisit meni niin, että minä aloin sahaamaan jotain kuviota hullun nopeasti, Nipe lähti rumpujen kanssa mukaan ja koitti pysyä perässä. Tommi alkoi huutamaan niitä muutamia rivejä mitä olimme saaneet kirjoitettua paperille.
Ja vaikka Nipe aloitti rummuilla tai tikuilla jonkun biisin, mun tapana oli soittaa niin nopeasti kuin pystyin, ymmärtämättä, että olisi ihan ok, jos kaikki soittaisi samalla nopeudella. Mulla oli yksi ainut nopeus: täysillä.
Timon tullessa mukaan asiaa koitettiin saada kuosiin, hänellä kun oli ymmärrystä yhteensoitosta. Biisien opettaminen Timolle olikin aikamoista; hän tajusi, ettei kannata edes yrittää soittaa samaa sahausta kuin minä, vaan katsoi mikä oli “biisin” ensimmäinen sointu ja pysyi siinä. Joissakin biiseissä oli jopa kaksi eri kohtaa; siinäkin oli hommaa, kun piti koittaa osua samaan aikaan kertosäkeeseen. Yleensä biiseissä sahattiin yhtä ja samaa koko biisin ajan, eli noin 30–40 sekuntia. Biisit loppuivat kaikilla eri aikaan, yleensä minä pääsin maaliin ensimmäisenä ja muut katselivat, että jaa, nyt se siis loppui.
Niin, se keikka.
Tapahtuma pidettiin Pieksämäellä Heikinlammen lavalla. Lava oli tosiaan lammen päällä. Tuolla samalla lavalla oli soittanut vuotta aiemmin Hassisen Kone yhden viimeisistä keikoistaan.
Olimme paikalla hyvissä ajoin, siis todella hyvissä ajoin. Haluttiin olla ajoissa. Ja siellä me sitten odottelimme, että jotain tapahtuisi. Jänskätti ihan älyttömästi. Varsinkin kun paikalle saapui X-nimellä mainostettu bändi. Siinähän soitti bassoa ja lauloi suuri kuuluisuus: Pieksämäelle sivariin tullut Fucking Finlandin laulaja Jani Roppola. Eikä siinä vielä kaikki: Bastardsin laulaja Lahti ja basisti Roitsu olivat tulleet Janin vieraiksi juuri tuona viikonloppuna. Ja tuossa nuo kuuluisuudet olivat ihan vieressä. Eihän me niille mitään uskallettu puhua. Paitsi kun kysyivät, onko kellään jotain, jolla saisi hiukset pystyyn. Silloin uskaltauduin sanomaan, että mulla on viiksivahaa. Sehän kelpasi. Ja niin me katseltiin, kun isot pojat käyttivät mun vahaa. Vähänkö olin ylpeä.
Tuo X-bändi sai heidän keikallaan ihan oikean nimen: Vapaa Kalja. Keikasta sovittaessa heillä ei ollut vielä nimeä, siksi X.
Pikku hiljaa paikalle saapui miksaaja PA-kamojen kanssa ja Klunssi, joka soitti kolmantena bändinä, toi paikalle heidän backlinen.
Soittojärjestys sovittiin Kikrun tultua paikalle, me aloitetaan, se oli kaikille aika selvä juttu.
Jossain vaiheessa Kikru sanoi, että menkääs soittamaan. Ja sinnehän me mentiin. Mä ihmettelin Tammisen Japen (Klunssi ja myöhemmin Fucking World)) kitaravahvistinta, että onpa outo vekotin. Mähän olin soittanut itse tehdyillä paskoilla vahvistimilla, eikä niissä lukenut mitä mistäkin napista tapahtuu. Tai ei niissä oikeastaan ollut juurikaan eri nappuloita. Ja nyt mä olin ihan oikean vahvistimen edessä ihmettelemässä mitä noi ihmeelliset sanat nappuloiden alapuolella tarkoittaa. Reverb, intensity, speed, master… Missä särö? Enhän mä muuta olisi tarvinnut. Enkä sitä juurikaan saanut, kun en uskaltanut nappuloihin koskea. Enkä uskaltanut kysyä keltään neuvoakaan. Noh, sillä mentiin mitä vahvistimesta sattui tulemaan.
Aloitettiin keikka. Sahattiin eka biisi kauheaa vauhtia läpi. Ihmiset ihmettelivät mitä oikein tapahtui. Lavalla neljä nuorta jannua, pienin ja lyhyin niistä huutaa täysillä jotain, mistä ei saa mitään selvää. Pieni tauko ja sama uudestaan.
Jotain kertonee meikäläisen taidoista se, että yhden biisin alussa soitettiin hitaasti introa, jossa soitettiin kahta sointua pienillä tauoilla. Kaikkiaan noita kahden soinnut iskuja tuli 14 kertaa, ja seitsemän kertaa mä soitin ne väärin, eli epätahtiin. Vieläpä kolme ensimmäistä kertaa putkeen väärin. Ei mulle kukaan ollut sanonu, että pitäisi laskea neljään. Mä vedin fiiliksellä. Ja pieleen. Mutta sitten kun taas lähdettiin kaahaamaan, niin kukaan ei pystynyt sanomaan soitinko oikein vai en. Ei siitä voinut ottaa selvää. Eikä sillä ollut mitään merkitystä.
Vielä yksi huomio mun soitosta: yhden suht kohtuullisella tempolla menevän biisin aloitti Timo ja Nipe (basso ja rummut) ja kun mä tulin mukaan, niin biisin tempo pysyy kyllä samana, mutta mä soitan itse sen paljon nopeammin kuin muut, ja silti mun sointuvaihdokset on kohdillaan. Hankala selittää, se pitäisi jokaisen kuulla. Nyt jos tuollaista yrittäisi, niin eipä onnistuisi.
Tuona viikonloppuna oli Pieksämäelle tullut neljä-viisi vanhempaa punkkaria Jyväskylästä ja yksi niistä, eli eniten kännissä ollut Hyvönen, halusi tulla “soittamaan” meidän kanssa. Jostain se sai hoidettua kitaran, olisiko ollut jonkun Fiaskon tyypin kitara, ja sen kanssa se sit tuli meidän kanssa lavalle sekoilemaan. Olisihan se halunnut siihen piuhankin, mutta onneksi sellaista ei löytynyt.
Lyhyesti Hyvösen sekoilusta: koska lava oli lammen päällä, niin tietenkin Hyvönen hyppäsi kitaran kanssa veteen. Jossain vaiheessa se otti meidän laulajan Tommin harteilleen yhden biisin ajaksi. Näytti tietysti persettä ja munaansa lavalla bändien vaihdon aikana.
Äänitin tuon keikan broidin mankalla. Kasetilta kuuluu hyvin ihmisten kommentteja: “Älä kastele sitä kitaraa”, “Näittekste, näittekste”, “Heittäkkee järveen se jätkä" (tämä oli isäni kommentti), “Kyllä pitäis hakkee pois”.
Meidän keikan jälkeen, kun Vapaa Kalja laittoi kamojaan valmiiksi, laulaja Jani Roppola pyysi Hyvöstä laulamaan väliaikamusiikkia. Ja mitä teki Hyvönen? Hyppäsi toistamiseen lampeen.
“Se oli hyvä biisi, seuraava”, kommentoi Jani tähän.
Hyvösen kammettua itsensä lammesta lavalle sanoi mikkiin: “Oottakaa, ku en mä oo ennenkään housut jalassa laulanut… Hyvösen perse. Ja kikkeli.” Tämän lisäksi kaikkea tyhjänpäiväistä höpötystä, kunnes lopuksi totesi: “Ja näkemiin. Te ootte varmaan tyytyväisiä, kun mä en enää oo huutelemassa.”
Vapaa Kaljan soitettua jonkun aikaa, Jani tokaisi mikkiin: “Kai meidän on sit pakko vetää jotain sellaista mistä kaikki tykkää. Mä pyydän sellasia suuria rock-muusikoita tänne lavalle: Bastardsin Lahti ja Roitsu, kiitos kun tuutte tänne. Vedetään sellanen laulu, jonka voi kaikki laulaa. Mikäli yleisö pystyy.”
Ja yleisöstä huudetaan: “Hei, eiks mua kutsuttu lainkaan? Eiks Hyvönen pääse laulaa?”
“Kaikki jotka haluaa.”
“Mut enkö pääse lavalle?”
“Tänne vaan.”
Ja niin koko Jyväskylän revohka ryntäsi lavalle laulamaan taustoja Kalliolle kukkulalle -biisiin. Hyvönen tietysti meni sinne jälleen lammen kautta.
Miksaaja oli ilmeisen kyllästynyt Hyvösen touhuun ja laittoi taustakuoron mikin kiinni.
Seuraavalla viikolla ilmestyi Pieksämäen Lehti, jossa Pertti Ojala kirjoitti keikasta, tässä ote artikkelista:
“Klimax sai nuorimpana aloitusvuoron ja antoi valaisevan esimerkin nykyisen punkrockin luonteesta. Soitto oli primitiivistä ja luotisuoraa sahausta ja lauluosuudet suoraa huutoa ilman vauhtia hidastavia hengenvetoja, nyansseja tai muita hienouksia. Kuin modernia primaaliterapiaa.
Laulut olivat äärimmäisen lyhyitä energiapurkauksia ja tekstit - kuten päivän punkissa on tapana - useimmiten hyökkääviä kannanottoja yksilöllisyyden puolesta ja kaikkia mahdollisia yhteiskunnan valtarakenteita vastaan. “Papit”, “Armeija”, “Nykypäivän orjuus”, “En aio alistua” ja “Politiikka” olivat muutamia esimerkkejä Klimaxin omista lauluista. Ainoana lainakappaleena oli settiin kelpuutettu punkin “esi-isän” Iggy Popin 14 vuoden takainen “I wanna be your dog”.
Klimaxin jäsenten iät paljastivat, että punk on nykyisin yhä yleisempi soittoharjoittelun kimmoke. Joskus muinoinhan samasta yllytyksestä voitiin syyttää mm. Hurriganes-yhtyettä.
14-16 vuotiaiden Kari Närhen (kitara), Timo Kemisen (basso ja laulu) - jolla tosin on “raskaampikin” tausta - ja Pasi Niemen (rummut) soittokokemus on tuskin edes vuosissa mitattavissa. 13-vuotias ja yleisön sympatiat valloittanut vokalisti Tommi Lyyra on aloittanut vielä yhtyetovereitaankin myöhemmin.
Kova vauhti pisti niin soittajien reaktionopeuden kuin myös Tommi Lyyran kurkun kovalle koetukselle. Laulut tuntuivat kestävän vain yhden säkeistön verran, jotta Lyyra ehtisi ne hengittämättä huutaa. Setin ainoan “hitaan” kappaleen “Miksi?” saikin laulaakseen Timo Keminen, koska Tommi Lyyra ei kertomansa mukaan osaa eikä erityisemmin haluakaan laulaa mitään hidasta.
Jännittäminen näytti hiukan häiritsevän ja sekoittavan Klimaxin esiintymistä, mutta valitettavinta oli täysin ulkopuolisen häirikön - joka ystäviensä kannustamana erehtyi pitämään hölmöilyään hauskanpitona - lavalletulo. Omalla kyltymättömällä esiintymishalullaan kaveri hämmensi Klimaxin jäseniä ja lopulta tönäisi bändin setin raiteeltaan.”
Sanotaanko vaikka näin: ei Hyvösen sekoilu lavalla vaikuttanut meidän soittoon mitenkään, ei noita biisejä olisi mitenkään muuten voinut soittaa. Mutta se sekoilu kyllä saattoi antaa vaikutelman, että se olisi vaikuttanut meihin jotenkin.
Soitettiin keikalla yhdeksän omaa biisiä ja kahdessa biisissä oli kaksi eri kohtaa, lopuissa soitettiin vain yhtä ja samaa sointukuviota. Aika simppeliä.
Olihan se hienoa, kun heti eka keikasta kirjoitettiin lehteen. Kylläpä oltiin polleaa poikaa, melkein julkkiksia.
Keikan johdosta tapahtui kaksi merkittävää asiaa: laulaja Tynkä lopetti bändi-uransa. Äitinsä oli vakaasti sitä mieltä, ettei ole soveliasta, että hänen poikansa huutaa julkisesti rivouksia punk-bändissä. Tommin oli siis etsittävä uusi harrastus. Ja uudet ystävät. Pitää muistaa, että Tommi oli tosiaan vain 13-vuotias kiltti poika.
Olimme siis tilanteessa, ettei meillä ollut laulusolistia. Kokeilimme pariakin ulkopuolista laulajaa, mutta ei niistä tullut mitään. Lopulta istuimme kaupungilla erään kaupan rappusilla ja mietimme Nipen ja Timon kanssa bändin jatkoa. Pidimme ns. virallisen kokouksen, kirjoitettiin jopa pöytäkirja, joka on valitettavasti vuosien saatossa kadonnut. Todettiin, että halutaan jatkaa Klimaxia ja ettei koiteta etsiä uutta laulajaa, vaan Timo alkaa laulamaan basson soiton ohessa. Tämä oli todella merkittävä hetki. Silloin syntyi se “oikea” Klimax.
Samalla sovittiin, että unohdetaan kaikki vanhat biisit ja koitetaan jotenkin selkeyttää biisejä.
Eli se toinen merkittävä asia oli Vapaa Kaljan näkeminen. Tajuttiin, että homman voi tehdä toisellakin tapaa, sillain, että homma toimii. Tähän asti oli ollut erillisiä soittajia samassa bändissä, mutta nyt haluttiin olla oikea bändi, jossa yhdessä tekeminen oli kaiken ydin. Alettiin miettimään biisejä eri tavalla, laajennettiin näkökulmaa, ei paljoa, mutta merkittävästi meidän vinkkelistä katsottuna.
Vaikka keikka olikin kauheaa sekoilua ja pelotti ihan älyttömästi, niin se jätti fiiliksen, että tätä on saatava lisää.
Ja mikä kaikkein hienointa: voin yhä kutsua Nipeä ja Timoa hyviksi ystävikseni. Timon kanssa ollaankin soitettu yhdessä kaikki nämä vuodet, ei aina niin aktiivisesti, mutta kuitenkin. En olisi parempaa soittokaveria voinut saada.
Ja vaikken Nipeä ole vuosiin nähnytkään, niin hän jätti niin mielettömän jäljen mun sydämeen, ettei sellaista voi enää tapahtua. Ne kasvun vuodet, ne tärkeimmät kokemukset sain kokea näiden herrojen kanssa. Sen parempaa en olisi voinut kuvitellakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti