15. Kitaristiliitto (The Fucking World)

1987

Meillähän oli toukokuussa se tilanne, että meitä kosiskeli muutama levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto. Oli jotenkin outoa, kun meistä tosissaan oli kiinnostuttu ja istuttiin palavereissa. Ei niitä palavereja nyt montaa ollut, mutta kuitenkin.

Lepakon "jättömaalla". Kenttu, Jani, Näkä ja Jape. Edessä Jypä.
Kuva: Katriina Etholén

Itse asiassa, kun käytiin Rocktopsin Maria Tarnasen luona neuvottelemassa keikkamyynnistä, niin samassa neuvottelussa sovittiin, että mennään Poko Rekordsille. Maria soitti saman tien Epe Heleniukselle (tai silloiselle A&R:lle Petteri Palkoaholle, joka oli käynyt yhden meidän keikan jälkeen takahuoneessa kosiskelemassa meitä) ja sopi asian meidän puolesta.

Kuva: Katriina Etholén

Valittiin levy-yhtiöksi Poko Rekords, koska ne lupasivat antaa heti studioaikaa demon tekemiseen, ja että pistetään sinkku pihalle heti kun mahdollista. Toisen kilpailevan levy-yhtiön kanssa olisi jouduttu odottamaan jonkun aikaa, kun ne olivat antaneet luvan eräälle toiselle bändille tehdä pitkäsoitto, eikä heidän talous kestäisi kahta samanaikaista sessiota.
Vuosien jälkeen kuulin, että kolmaskin levy-yhtiö oli kiinnostunut meistä, mutta olivat ajatelleet, ettei heidän rahkeensa riitä meihin.
Mulla on sellainen mieli/muistikuva, että me emme käyneet tyrkyttämässä itseämme kenellekään, ajateltiin että kyllä meidät "löydetään".

Katriina Etholén, joka oli Turun Palon puuhaihminen, otti meistä alkuvaiheessa paljon kuvia (joita tässä blogissa on ahkerasti käytetty ja käytetään jatkossakin), auttoi meitä myös tekemällä muutamankin lehtihaastattelun, sekä ainakin yhden radiohaastattelun. Niitä haastatteluja oli ainakin hänen omassa zinessään Valtiokauhussa, Elanto -lehdessä (!) sekä Suomen Sosiaalidemokraatissa. Soundiinkin tehtiin Katriinan kanssa juttu, mutta meidän puolelta oli viime tingassa pyydetty vetämään se pois. Ei mitään muistikuvaa miksi. Ilmeisesti juuri sovitulla Poko-diilillä oli osuutta asiaan.
Ja mikä tärkeintä, Katriina oli mukana julkaisemassa Human Rights -EP:tä.

Itse en muista miksi emme jatkaneet levyjen julkaisemista Turun Palon kanssa. Eikä muista Katriinakaan. Ehkä kyse oli siitä, että meidän pojat halusivat astetta isompiin ympyröihin. Niinko ihan oikeaan levy-yhtiöön.

Turku -87. Jani, Jape ja Näkä.

Kuva: Tapsa Ristaniemi

Toukokuun puolessa välissä mentiin ekaa kertaa Turkuun keikalle. Siellä joku perkeleen punkkari sylki mun päälle kaljaa kesken keikan. Biisin loputtua otin olutpullon ja kaadoin olutta sen hemmon päähän. Keikan jälkeen tää sama tyyppi tulee mun luo. Ajattelin, että nyt tulee turpiin. Mutta ei, se oli vaan, että hyvä meininki! Tää perkeleen punkkari oli Oze (tuttu mm. Painajainen, The Stairs of Odessa ja yleinen sekoilu).

Keikkailun glamouria. Keikan jälkeinen aamu Katriinan luona Turussa.

Samassa läjässä viisi tyyppiä. Hyvin mahtuu.

Kuva: Katriina Etholèn

Kesäkuussa Poko sitten passittikin meidät studioon tekemään demoa. Mentiin taas tuttuun studioon, eli Equaliziin. Leidénin Hannu oli taas äänittäjänä/tuottajana. Soitettiin livenä sisään lähes kaikki biisit mitä meillä siinä vaiheessa oli. En kylläkään tajua miksi me soitettiin nauhalle myös Human Rights -EP:n biisejä. Meillähän oli tarkoitus, että sinkkubiisejä ei pitkäsoitoilta löydy. Tästä kylläkin jouduimme myöhemmin valitettavasti joustamaan.
Osa näistä demon biiseistä on mukana vuonna 2012 julkaistulla kokoelmalla "This was The Fucking World" (2CD, Stupido Records).
Pistetään tähän saman tien kolme biisiä, joita ei tuolta kokoelmalta löydy:
- Charming Day (levytettiin myöhemmin kakkos-LP:lle)
- Rockabilly (löytyy ekalta pitkäsoitolta)
- Jazz My Time (oli mukana FSF:n ja Viimeisen Rakkauden split-EP:llä)

 
Kesäkuussa oli myös eka festarikeikka: Koivu ja tähti. Mä lähdin sinne päivää aikaisemmin sekoilemaan Poliisivaltion tyyppien kanssa (joo, tiedän, että ne oli vaihtaneet siinä vaiheessa jo nimen Damageksi, mutta mulle nää tyypit ja se bändi oli aina Poliisivaltio).

Koivu ja tähti -festarit.

Meinattiin saada Japen kanssa siellä turpaan joiltain junteilta. Jotenkin päästiin onneksi eroon niistä hemmoista. Mutta muuten siellä oli hyvä meininki. Muistaakseni...

Heinäkuun alussa soitettiin Sonic Youthin lämppärinä Natsalla. Tää oli hieno kokemus. Kyllä oli taas Pieksämäen pikkupoika ihmeissään...

Heti sen jälkeen mentiin äänittämään ekaa Poko-sinkkua This is the Fucking World/Maggie TT Oksalan kanssa Finnvoxiin.
Olihan se hienoa päästä kuuluisaan studioon, kuuluisan tuottajan kanssa. Mutta TT Oksala oli mun mielestä meille ihan väärä mies. Siis kyllähän TT oli todella hyvä tuottaja, mutta meille se ei vaan sopinut. Ja kun mies vielä siinä meidän ajalla miksasi Boycott-yhtyeen levyä, tuli fiilis, että mitä vittua…
Toisaalta, eipä siinä meidän hommassa kauaa mennyt. Pistettiin kamat kasaan ja soitettiin biisit purkkiin. Siinäpä se. Mutta jotenkin me siellä kaksi päivää kuitenkin saatiin vietettyä. Katseltiin seinillä olevia kultalevyjä ja juotiin kahvia.

Maggiesta sen verran, että alunperinhän se oli nimeltään Sissy, mutta mä ehdotin, että eikös sen voisi muuttaa Maggieksi, Englannin rautarouvan Thatcherin “kunniaksi”. Tästä biisistä on monet tykänneet. Esim. suuresti kunnioittamani Sampsa Sarparanta on toisinaan soittanut biisiä akustisilla keikoillaan.

Elokuussa soitettiin ensimmäisessä Ankka-Rockissa. Silloin se oli vielä siinä Ankkalammella. Eihän siellä paljoa porukkaa ollut, vettäkin taisi sataa. Keikan jälkeen tuli niin kiire läheiseen baariin, josta saatiin ilmaista olutta, että taisi jäädä kitarakotelokin auki sinne lavan reunalle vesisateeseen.

Seuraavana päivänä soitettiin sit Elmun Kaivarin -konsertissa. Edellisen illan juhlinta kostautui; muistan kuinka toisen biisin aikana tuli karsea olo, päätä alkoi särkemään ja oksetti. Muuten oli kyllä hyvä keikka. Porukkaakin oli saapunut paikalle iso läjä.
Keikan jälkeen Pelle Miljoona käveli puistossa vastaan ja sanoi, että oli hyvä keikka. Ai että mä olin onnessani! Pelle Miljoona puhui mulle! Olin, ja olen edelleen kova Pellen fani.

Sit lähdettiinkin ekalle Tukholman reissulle. Soitettiin ilmaisfestareilla, Gärdefestillä. Siellä oli Suomesta myös Kauko Röyhkä & Narttu. Ja hiton iso kasa ruotsalaisia bändejä. Joita ei kylläkään tullut seurattua, jurnutettiin autossa peri suomalaiseen tapaan.

Kun tultiin laivalla takaisin Suomeen, niin vastassa oli tullimiehet huumekoiran kanssa. Kenttu oli meistä ensimmäisenä tulossa ulos. Toki pyysivät sivuun. Kentun bassokoteloon oli aiemmin kissa kussut, joten koira nuuhki koteloa hiukan tarkemmin, ja kun me muut soittajat tultiin paikalle, niin pyysivät “koko orkesteria” astumaan sivuun ja eikun koira nuuhkimaan kitaraboksit ja reput. Eihän meiltä tietenkään mitään löytynyt ...kaikki roina oli mukana olleella kaverilla, joka tuli eri aikaan -ja yksin- laivasta ulos.

Gärdefestin keikka oli Japen viimeinen Fuckareissa. Tavallaan harmitti, että Jape lopetti/sai kenkää, koska mä tulin sen kanssa hyvin toimeen. Japellahan ei ollut tuohon aikaan mitenkään helppoa, sillä ei ollut asuntoa, nukkui kavereiden nurkissa, eikä sillä ollut ikinä rahaa.

Mun mielestä Jape oli ehdottomasti paras kitaristi, joka bändissä oli.

Kuva: Katriina Etholén

Kuuntelin juuri Pokolle tehdyn demon, jolla Jape on mukana, ja en voinut välttyä ajatukselta, että miltä Fuckareiden eka LP olisi kuulostanut, jos Jape olisi pysynyt bändissä siihen asti. Jape oli niin tyylitietoinen, ja helvetin hyvä kitaristi, että levy olisi varmasti kuulostanut ihan erilaiselta. Todennäköisesti paljon paremmalta.

Japen poistumisen jälkeen ei taidettu enää kertaakaan soittaa This Is The Fucking World -biisiä, koska siinä oli niin tärkeä Japen soittama kitarakuvio, eikä me muut osattu soittaa sitä. (EDIT: löysin jonkin keikka-arvion vuodelta -89, jossa mainittiin meidän soittaneen tuo kyseinen biisi. Vaan näinköhän oli?)

Mua on aina ihmetyttänyt, että miten hitossa mä olin mukana (lähes) alusta loppuun, vaikka parempia kitaristeja oli nurkat pullollaan. Noh, kai mä hoidin oman tonttini mallikkaasti. Taisi olla Jypä, kun kerran tokaisi: mielummin hyvä komppikitaristi, kuin huono soolokitaristi.

Meillähän oli Japen kanssa “Kitaristiliitto”. Siinä oli tasan kaksi jäsentä, minä ja Jape. Monet kyllä halusi mukaan. Otettiinkohan me joitain tyyppejä “hangaround”-jäseniksi? Kitaristiliiton tärkein ohje oli, että kitaristiliiton jäseniä ei koskaan jätetä pulaan.
Japen elämä oli suht kostea ja muutenkin sekava, eikä hänen elimistönsä kestänyt sitä kaikkea. En muista minä vuonna Jape kuoli, mutta joskus 2000-luvulla se taisi olla. Lepää rauhassa, kaveri.

Valtiokauhu -lehti. RIP Jape. Kuva: Katriina Etholén

Ekan sinkun kansikuvat otettiin Tukholman keikalta. Oli jotenkin tosi hienoa päästä ulkomaille keikalle. Muutenkin tuntui, että oli päässyt tosi nopeasti kauhean pitkälle. Vajaa vuosi sitten asuin Pieksämäellä, sieltä muuton jälkeen olin ollut telkkarissa, soittanut esim. Tavastialla ja festareilla, lämpännyt Sonic Youthia, äänittänyt Finnvoxilla TT Oksalan kanssa, päässyt levylle, saatu oikea levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto, saatu treenis Lepakolta, soittanut keikan ulkomailla… Ei olisi ihme, jos kusi olisi noussut päähän, mutta en ainakaan myönnä, enkä huomannut, että mulla olisi mitään tollasta ollut. Mä vaan halusin soittaa punkkia...

Tuli vielä yksi juttu mieleen kesältä 1987, niin laitetaapa se tähän loppuun.
Sain eräs kaunis päivä Helsingin Poliisilta kirjeen, jossa pyydettiin tulemaan tiettynä ajankohtana Pasilaan kuulusteluihin. Noh, minä tietty menen paikalle ihmeissäni. Poliisi kyseli, että olenko tiettynä viikonloppuna ollut Hietaniemen hautausmaalla. Siellä oli silloin kuulemma kaadettu hautakiviä.
Ja joo, olinhan minä siellä käynyt. Tai oikeammin yrittänyt käydä. Lähdimme nimittäin Japen kanssa Lepakolta tarkoituksena mennä Hietsuun, siellä kun oli jotkut Beach Partyt, vai mikä sen tapahtuman nimi olikaan. Käveltiin siinä Hietaniemen hautausmaan kohdalla, kun Jape ehdotti, että tuostahan me muuten oikaistaan näppärästi. Ja saman tien kun päästiin aidan yli, niin vastassa oli pari isoa vartiointiliikkeen ukkoa. Pyysivät meidän yhteystiedot ja passittivat takaisin kadulle.
Ja nyt meitä epäiltiin niiden hautakivien kaadosta!
Paitsi että kun se poliisi kattoi mua ja kuunteli tarinan, niin sanoi, että hän kyllä uskoo, ettei me olla niitä kaadettu.

14. Lepakon hämyt (The Fucking World)

1987

Alkuvuosi 1987
Meillähän ei ollut Helsingissä treenistä, mikä hankaloitti toimintaa huomattavasti. Pari kertaa saatiin käydä treenaamassa Narrissa Pasilassa, mutta pääasiassa treenattiin Pieksämäellä, jossa osa bändistä vielä tässä vaiheessa asui.

Blondi-Näkä.

Kuva: Katriina Etholén

Käveltiin kerran keväällä -87 Töölössä Janin kanssa, kun vastaan käveli Helistön Kimmo, joka oli mulle tuttu mies Kadotetuista. Vaihdettiin siinä kuulumisia ja satuttiin kysymään, tietäisikö hän mitään treenistä. Kimmo ehdotti, että menkää kysymään Lepakosta, siellä saattais olla tilaa. Mentiin siitä suurin piirtein saman tien Lepakkoon kysymään asiaa. Juteltiin asiasta Hopposen kanssa ja meidän ihmetykseksi ja suureksi iloksi vapaata tilaa löytyi. Saatiin siis Lepakon kakkoskämpästä treenis, jaettiin tavarakoppi Wanna Beesin kanssa. Samassa kämpässä treenasi myös Nights of Iguana. Oli ihan mieletön fiilis saada treenikämppä Helsingistä, ja varsinkin Lepakosta. Enää ei tartteis lähteä Pieksämäelle treenaamaan. Ja sikäli muutenkin hyvä juttu, koska Jypä, Kenttu ja Jape olivat jokainen pikkuhiljaa muuttamassa joka tapauksessa Helsinkiin.

Lepakosta tulikin meille rakas kotiluola. Siellä tuli vietettyä paljon aikaa, treenattiin monta vuotta ja soitettiin monen monta keikkaa. Kerran ihan alkuvaiheessa kun treenattiin, niin sinne pamahtaa kesken kaiken tyyppi, jolla on joku ihme kypärä päässä. Siinä se sählää, sauhuaa ja kuuntelee hetken treenejä, ja lopulta sanoo: "pakko myöntää, että Harri Jones on oikeassa, Fucking World ON kova bändi." Sit se häviää paikalta yhtä nopeasti kuin oli paikalle tullutkin. Mä ihmettelen, että kukas hitto toi nyt oli. Kenttu siihen, että etkö tunnistanut. No en tunnistanut. Se oli Räkä Malmi. "Ai toi on Räkä Malmi?"
Yksi mun suurista suosikkilevyistä on Pete Malmin soolo-LP. Yhä edelleen.

Siellä treeniksellähän kävi kaikenmaailman popparit "nuuhkimassa" meininkiä ja rassaamassa piippua. Aikamoista säätöä siellä oli useammankin kerran.
"Onks kellään mitään?"
"No hitto ei kyl oo."
"Ootteko jo karstannu noi jemmapiiput?"
"Ei olla. Pitäiskö?"
"No pitäis."
Siellä välikatossa oli muutamakin jemmapiippu, ja sit nää alkaa hoonaamaan niitä ja kiroilevat kun maistuu niin paskalta.

Yksi asia mikä mua ärsytti ihan perkeleesti, oli ne ainaiset jamit. Meidän piti treenata, ja eikös sinne pamahda poppareita sauhuttelemaan ja sit ne halus alkaa jammailemaan. Yleensä mä hävisin paikalta siinä vaiheessa. Mua ei saanu mukaan kumpaankaan puuhaan. Ihan helvetin puuduttavaa katsella, kun tyypit jamittaa/jumittaa samaa bluesia kymmeniä minuutteja. Jani koitti puhua mua mukaan niihin jamisessioihin, mutta enhän mä sellasta paskoa halunnut (lue: osannut) soittaa.

4.5.1987 KY Exit, Helsinki.

Kuva: Katriina Etholèn

Kerran odotettiin rumpali-Jypää saapuvaksi treeneihin. Ei näy, ei kuulu. Sattumalta Tokela (Melrose) tulee paikalle ja lupautuu soittamaan rumpuja. Hyvin toimi. Lahjakas mies.

Tokelasta on toinenkin muisto: se tuli taas kesken meidän treenien hengailemaan, ja kun lopetettiin yksi biisi, se kysyi, että laulettiinko me siinä “Another piece of cake”. Vastattiin ettei laulettu, ja Tokela siihen, että hyvä, sit hän käyttää sen itse. Osaatte varmaan arvata, mikä seuraavan Melrosen levyn nimi oli.

Odoteltiin jälleen kerran erästä bändin jäsentä treeneihin. Mies tuleekin tunnin-pari myöhässä kauhia tohina päällä ja sanoo, että nyt olisi ainetta, jolla jaksaisi treenata aamuun asti. Hän kyllä tarjoaa. Mua ei moinen kiinnostanut ja mä pakkasinkin kamppeeni ja lähdin himaan nukkumaan, kun aamulla oli töihin meno. Olen monasti miettinyt millainen elämä mulla nyt olisi, jos olisin silloin jäänyt pulverin voimalla soittelemaan aamuun asti. Se oli yksi niitä tienristeyksiä, joissa pitää tehdä valinta. Tein mielestäni erittäin hyvän valinnan.

Keikalla Lepakon yöbileissä.

Kuvaaja tuntematon

Lepakosta on jäänyt paljon hienoja muistoja. Paitsi että sitä kellarin hajua ei ole ikävä. Ja se vitutti, kun sovittiin treenit joskus viikonloppuisin tosi aikaisin, ja kun meillä oli vain yksi avain, niin eikös siinä usein käynyt niin, että mä, joka olen yleensä aina ajoissa, usein jopa ennen sovittua aikaa, jouduin värjöttelemään ulkona, tai hengailemaan viereisellä huoltoasemalla odottaen sitä kellä ne avaimet oli.

Siellähän pyöri koko ajan paljon rokkiporukkaa. Mä kun olin niin ujo siihen aikaan, niin en juurikaan kunnolla tutustunut kehenkään. Meidän bändin hemmoilla oli vähän eri meininki, niillä kun oli näiden tyyppien kanssa pitkälti samoja "harrastuksia", niin aika nopeasti löysivät toisensa.

Näkä, Jani ja Jape. Huomaa Näkän Cyndi Lauper paita!

Kuvaaja tuntematon

Soitettiin eka keikka Lepakossa yö-bileissä 23.5.87. Keikka oli siinä kuppilassa. En enää muista ketä muita siellä silloin soitti. Mutta sen muistan, että olin varannut itselleni viinipullon keikan jälkeen ja se oli silloisen tyttöystävän kassissa. Keikan jälkeen menin iloisesti pöytään ja pyysin pullon itselleni. Juuri kun tyttöystävä oli sitä ottamassa kassistaan, niin se tiputti sen lattialle ja tottakai se hajosi. Voi kehveli, että minnuu otti päähän.

Meidän asunto Sturenkadulla oli sellainen mesta, että sinne eksyi ihan ihme tyyppejä. Kerran vitutti todella paljon, kun oltiin Jypän perheen kanssa käymässä Linnanmäellä ja palattuamme himaan, sinne oli tullut joku ihan tuntematon tyyppi yhden tutun mukana. No tää tuntematon hemmo oli just tykittämässä spiidiä hihaansa kun mentiin sisään. Sanoin saman tien, että nyt lähdet vittuun siitä tykittämästä. Kun olin ajamassa sitä ulos, niin pari meidän bändin tyyppiä oli, että odota ihan pikkasen, he ostavat ensin tältä hemmolta vähän pulveria.

Kerran meidän himaan tuli eräs Jouni, joka halusi lainata mun levyjä, kun sillä oli tulossa DJ-keikka. Olin hiukan epäileväinen, kun en miestä tuntenut, mutta joku sanoi, että lainaa vaan, se on hyvä tyyppi. Lainasin, enkä tietenkään saanut levyjä takaisin silloin kun oltiin sovittu.
Jonkun aikaa myöhemmin tää Jouni tuli Lepakossa meidän kämpään ku treenattiin. Kysyin tietysti siltä mun levyistä. Sillä oli mukana kassillinen levyjä, jotka mä selasin läpi. Ei ollu mun levyjä. Eikä se enää edes muistanut, mitä levyjä se multa lainasi, ja että onko hänellä enää niitä. Sit se sanoi, että ota siitä kassista mitä levyjä haluat. Enhän mä nyt muiden levyjä ala ottamaan. Olisi kyllä varmaan kannattanut, koska tuskin nekään levyt meni oikeille ihmisille takaisin.
Tuo Jouni oli eräskin Jouni Mömmö.

13. Suklaakiisseli -EP (The Fucking World)

1987

Turun Palo oli julkaissut vuonna 1986 Fucking Worldin "esiasteen", tai pikemminkin edeltäjän, FSF:n ja Viimeisen Rakkauden split-ep:n. Yhteistyö koettiin puolin ja toisin sen verran antoisaksi, että Turun Palon kanssa sovittiin uuden, nyt ihan oman EP:n tekemisestä. Levyn tekoa suunnitellessa Jani näki TV:stä, tai kuuli jostain Leidénin Hannusta (Havana Blacks), että siinä ois kova mies tuottajaksi. Saatiin kaivettua miehen numero jostain, joten ei muuta kuin saman tien soittamaan Hannulle. Nähtiin Hannu muutaman päivän päästä Tavastialla, ja hetken juteltuamme sovittiin, että mies tulee tuottamaan meidän tulevan EP:n. Palkkiona annettiin Hannulle ja äänittäjä Ari Hämäläiselle viskipullot. En muista saiko Hannu mitään muuta palkkiota tuottajana olemisesta.

Juuri ennen studioon menoa Tammisen Jape (RIP) liittyi bändiin. Japehan soitti Pieksämäellä Janin Romanttisessa Sementissä, sekä aiemmin Klunssissa. Tuttu mies siis. Ei keretty soittamaan yksiäkään treenejä Japen kanssa ennen studioon menoa. Kovin tuttua touhua meille. Mutta Jape oli tekijämiehiä, se oli opetellut biisit omin päin, eli ei ollut asian suhteen hätää.

Studiossakin voi olla kivaa. Kitaristikaksikko Näkä ja Jape.

 Kuvaaja tuntematon.

Mentiin äänittämään Human Rights -EP:tä (tai “Suklaakiisseli”-EP:tä, kuten levyä yleisesti kutsutaan) Leidénin kanssa tuttuun Equaliz -studioon. Studiossa oli hyvä ja vapautunut ilmapiiri. Ja se kyllä mielestäni kuuluu levyllä. Yksi parhaita sessioita, missä olen ollut mukana.

Kenttu, Hannu Leidén ja Ari Hämäläinen
Kuva: Katriina Etholén

“Suklaakiisseli” -nimi tulee siitä, kun oltiin Janin kanssa tekemässä/suunnittelemassa EP:n etikettiä kirjapainossa, niin siellä oli joku naistenlehti, jossa oli suklaakiisselin ohje. Meidän mielestä oli hyvä idea laittaa se ohje hiukan muunneltuna siihen etikettiin.

Mukana olleella Turun Palon Jussi Soinisella sattui olemaan mukana kirja anarkismista, myös siitä napattiin hyvältä kuulostavia lauseita etikettiin. Oltiin siis tosi hyvin suunniteltu etikettiä etukäteen.

Kenttu, Hannu ja Jani
Kuva: Katriina Etholén

Kansiahan me ei tehty EP:lle laisinkaan. Haluttiin pitää kustannukset niin alhaisena kuin vain mahdollista. EP:tähän myytiin omakustannehinnalla, muistaakseni 7 tai 8 markkaa kappale, kenenkään ei pitänyt saada levystä voittoa. Paitsi tietty kauppojen, jotka sitä möi. Mutta niillekin sanottiin, ettei sille saa laittaa liian kovaa hintaa. Tai me mitään millekään kaupoille sanottu, Turun Palon tyypithän sen homman hoiti. Mietittiin siis, että tehdäänkö levyyn kannet vai etiketti, niin jostain syystä päädyttiin etikettiin. Ja fontin piti olla mahdollisimman “kaunis” ...ja vaikealukuinen.

Levyn kataloginumeroksi on useissa yhteyksissä virheellisesti mainittu ‘Fucking A’. No, se ei ole se, vaan jos tarkasti katsoo, niin levyn etiketissä ja matriisissa lukee A-puolella ‘Fucking A’ ja B-puolella ‘Fucking A again’. Tää oli mun ajatus kertoa, että kyseessä on levy, jossa on kaksi A-puolta. Ilmeisen huono idea, koska se on tulkittu täysin väärin.

Mullahan oli enemmänkin näitä “outouksia” levyjen kansissa, mutta niistä myöhemmin. Tai no, tän vois tässä vaiheessa kertoa: Mulla oli ajatuksena, että Fuckareiden levyjen puoliskot olisi laitettu niin, että ekassa julkaisussa olisi ollu A ja B -puolet, toisessa C ja D -puolet, ja niin edelleen. Olisi tullut hieno jatkumo. Itse asiassa tällä idealla oltaisi päästy L ja M -puoliin asti. Toki välistä olisi jäänyt I ja J -puolet julkaisematta jääneen singlen takia. Tää idea taisi tulla liian myöhään, eli ekan Pokon sinkun julkaisun jälkeen, eli silloin oli jo myöhäistä. Kyllä minnuu harmitti. Onkohan kyseistä ideaa käytetty kenenkään toimesta?

Ari, Hannu ja Jypä
Kuva: Katriina Etholén

Suklaakiisseli-EP julkaistiin toukokuussa -86. Kävin Katriinan (Etholén, Turun Palon toinen pääpuuhaihminen) kanssa hakemassa levyt Finnvoxilta. Oli hieno tunne saada käsiin vihdoinkin ihan oma levy. Ja se kuulostaa edelleen ihan helvetin hyvältä. Jotkut sanoo, että Fuckarit ei tämän jälkeen päässyt enää samalle tasolle. Se saattaa hyvinkin olla totta. Tuo EP vaan onnistui niin hyvin, siinä on kaikki kohdallaan; biisit toimii, soitto kulkee, Jani laulaa aivan helvetin hienosti ja Leidénin tuotanto on kohdillaan. Tässä vaiheessa lanseerattiin "piipaa"-kitara, joka on kuultavissa esimerkiksi Human Rights ja Shout -biiseissä. Piipaa on pysynyt mun mukana kaikki nämä vuodet.

Oh, It's A Modern Town -biisissä on Janin kehittämä Clash -tyyppinen kitarariffi, joka mun piti soittaa. Ai perkele, että sitä kuviota treenattiin monet kerrat ja kovin hartaasti. En meinannut millään saada sitä haltuun, mutta en antanut periksi. Ja lopulta mä opinkin sen soittamaan. Hatarasti, mutta kuitenkin. Ei ollut helppoa, ei. Toisaalta, vastapainoksi mulle annettiin sit myös ne helpoimmat hommat. Esim. Shoutissa mä soitin pelkästään sitä piipaata. Kysyin treeneissä ihmeissäni, että vedänkö mä ihan oikeasti vaan tätä piipaata. "Joo, joo, anna mennä vaan."

Tältä kuulostaa se hankala Oh, It's A Modern Townin riffi:

Human Rights on monelle ollut se tärkein/paras Fucking Worldin biisi. Ja joo, kyllähän se on biisien aatelia. (Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että vuosia myöhemmin miettiessämme eräälle bändillemme nimeä, sain päähäni sanat Human Rights. Sen perään lisättiin vielä Inc. ja bändillä oli nimi. Mutta tästä lisää myöhemmin.)
En tiedä mikä "nyrjähdys" Janilla oli käynyt tuohon aikaan, kun sai aikaiseksi noin hienon biisi-nelikon. Tämä EP on ehdottomasti yksi parhaita levytyksiä jossa olen saanut olla mukana.

(Kuva napattu Discogsista)

EP:tä painettiin aluksi 1000 kpl, ja myöhemmin 200 kpl lisää. Eka painoksen etiketin väri on punertavan ruskea, toisen painoksen väri on sinertävä. Käsittääkseni molemmat painokset saatiin myytyä suht nopeasti loppuun.

Levyähän myytiin suurimmaksi osaksi kädestä käteen -tyyppisesti. Isoimman työn tekivät tietysti Turun Palon Katriina ja Jussi.

Mäkin sain niitä myytyä esmes saman vuoden Provinssi Rockissa ison läjän. Ja vaikka tarkoitus oli, ettei kukaan ottanut voittoa levyn myynnistä, niin kyllä jotkut ostajat itse halusivat pyöristää hinnan tasarahaksi, eli maksoivat kympin. Joku halusi maksaa jopa 15 markkaa. Kyllähän se mulle sopi.

Ja pentele, sen verran olen hehkuttanut tätä EP:tä, että laitetaan se tähän loppuun kokonaisuudessaan, jos joku sen haluaa kuulla.

EDIT: Tuli vasta nyt mieleen, että vuosia sitten eräs tsekkiläinen tyyppi olisi halunnut julkaista Suklaakiisseli -EP:n uusiksi, mutta tällä kertaa kansien kanssa. Valitettavasti asia ei koskaan edennyt ajatusta pidemmälle.

12. Pitkä matka ja anna palaa! (The Fucking World)

1987

Alkuvuosi oli kovaa treenausta lähinnä kotona Sturenkadulla Janin kanssa kaksistaan, sekä Pieksämäellä, jossa pidettiin viikonloppuisin maratoonitreenejä. Noi oli tiukkoja treenisessioita, ja kyllä me saatiinkin paljon aikaiseksi.
Tokihan se aina kyrsi lähteä Pieksämäelle treenaamaan, varsinkin kun oli juuri sieltä päässyt pois, mutta kun meillä ei Helsingissä ollut treenistä, niin pakkohan se oli. Ja kaikki soittokamat oli vielä siellä. Jypä ja Kenttukin asui vielä tuohon aikaan Pieksämäellä.

Olin aloittanut vuodenvaihteessa 86-87 työt Postin lajittelukeskuksessa Ilmalassa sillä ajatuksella, että kunhan saisi hoidettua seuraavan kuun vuokran kasaan. Olin lopulta Postissa kaikkiaan kahdeksan vuotta.
Loppuvuodesta -86 tuli tehtyä lyhyitä työpätkiä siellä täällä, esim. kolme päivää kirjapainossa, neljä päivää HK:n makkaratehtaalla. Ei oikein napannut noi hommat. Mutta jotenkin Posti tuntui heti alusta alkaen hyvältä mestalta, ehkä siihen vaikutti sekin, että siellä oli niin hyvä duuniporukka. Postin tyypit ottivat "bönden" hyvin vastaan. Pikkanen kielimuuri meillä kyllä oli. Kerran ihan alussa työkaveri Hemppa (Petri Heinonen) kysyi, josko lähtisin heidän kanssaan skruudaamaan. Vastasin siihen, että en mä nyt, ku mä ajattelin mennä syömään.
Postin aikana kävin postimies-kurssin. Siellä samalla kurssilla oli myös punk-legenda Läjä Äijälä. Siellä se yksin istuskeli takarivissä, eikä juurikaan osallistunut keskusteluihin. Joskus jotain murahteli, ja siinä se. Hieno mies!

Tehtiin maaliskuussa -87 rupinen demo Pieksämäellä Husson studiolla. Studio oli pieni 4-raitapaja, ihan viihtyisä paikka tosin. Siellä oli aiemmin käynyt demottamassa Janin vanha bändi Romanttinen Sementti, ja Klimaxin viimeinen demo tehtiin myös tuolla.

Meidän piti saada nopeasti tehtyä pari biisiä videoa ja Ylen Anna palaa -ohjelmaa varten. Jostain syystä mulla ei ole mitään muistikuvaa näistä sessioista. En edes muista montako biisiä tuolloin nauhoitettiin. Eikä mulla varmaan koskaan edes ole ollut nauhaa näistä biiseistä. Katriina Etholén, joka on valtavasti auttanut mua tän blogin kanssa, ja aikoinaan jelppasi paljon myös Fucking Worldin kanssa, tiesi kertoa, että kyseinen nauha löytyy Musiikkiarkistosta. Tätä kirjoittaessa en ole vielä kerennyt, jaksanut tahi muistanut käydä kuuntelemassa tuota nauhaa. Siellä käynti on kuitenkin kovasti työn alla.

Videon tekoa Kaivopuistossa.

Oltiin tutustuttu Katja Vuorensyrjään ja oli puhetta, että tehdään hänen kanssaan video. Sovittiin, että kuvataan kaksi videoa samantien. Eka biisi oli Long, Long Way ja toinen This is the Fucking World. Video kuvattiin talvella muun muassa Töölönlahden jäällä, juostiin niin perkeleesti edestakaisin. Juostiin myös Tuomiokirkon rappusia ylös monen monta kertaa. Perkele, että otti voimille. Poltettiin videolla Suomen lippukin. Ja käytiin näyttämässä keskisormia kirkossa. Kovia poikia, heh. Vastapainoksi käytiin Kaivopuistossa laskemassa mäkeä. Eli ei me ihan niin kovia poikia oltu.

Mulla itsellä ei ollut noista videoista muuta kuin tosi rupinen versio Long, Long Waystä, mutta onneksi olin joskus lähettänyt Mikkolan Jarille (Greenhouse AC, Jalla Jalla) kopion noista videoista. Jari digioi ne ja tässä ne nyt on. Iso kiitos Jarille! Kannattaa katsoa molemmat videot peräkkäin, niin ne oli tarkoitettu katsottavaksi.

Tässä Long, Long Way:




Ja tässä This is the Fucking World:



Jotain kautta meidät haluttiin Ylen TV1:n Anna Palaa -ohjelmaan. Meillähän oli tuolloin alussa oikein managerikin, tai ainakin asioiden hoitaja, Pike (Pirjo Hämäläinen). Olisikohan Pike ollut osallisena tässä hommassa? Jostain syystä Pike ei kauaa noita hommia tehnyt. Harmi, sillä sen jälkeen Jani laittoi mut hoitamaan muun muassa puhelinasioita. Ja tuohon aikaan olin tosi huono (siis lähinnä sairaalloisen ujo) niissä hommissa, niin kuin esim. Junttilan Jukka hiukan myöhemmin sai kokea. Jukka halusi tehdä bändistä haastattelun Hiljainen Kesä -lehteensä, mutta eihän se ikinä onnistunut. Osaksi mun saamattomuuden ja/tai osaamattomuuden takia. (Ja osaksi sen takia, että osa bändistä ei katsonut olevan tarpeen tehdä pienlehtiin haastatteluja, mikä tuntuu ihan käsittämättömältä ajatukselta, mä itse kun tykkäsin, ja tykkään edelleen pienlehdistä.)
Tuntui, että tuohon aikaan en osannut, tai uskaltanut tehdä mitään itsenäisiä päätöksiä. Ja olihan noita hommia ihan pirun hankala tehdä, kun ei ollut puhelinta.

Anna Palaa -ohjelmassa oli meidän haastattelu, ja me käytiin Janin kanssa jossain levy-yhtiössä kuunteluttamassa meidän demoa Janne Louhivuorelle, joka kohteliaasti teilas meidät, ja Yle tuli kuvaamaan meidän Club 77 -keikkaa KY:llä, josta otettiin ohjelmaan Shout -biisi. Toi oli muuten meikäläisen ensimmäinen keikka Fucking Worldissä! Sain vuosikymmenien jälkeen nauhan tuosta keikasta. Hyvä meininki. Siitä nauhasta tulikin mieleen, että tuona iltana Jani joutui vähän pakosta sanomaan muutaman sanan kesken keikan, mutta pääsääntöisesti Fuckareilla ei ikinä ollut välispiikkejä.

Nokkamies Jani J Roppola
Kuva: Santtu

Rumban numerossa 6/87 Nisse Mannerheim kommentoi kyseistä iltaa näin:
“Näin vain Suomessa. TV1:n aina valpas Anna Palaa-tiimi oli tallentamassa Sata Lasta- ja Fuckin’ World-yhtyeitä Club 77:ssä ja yritti a) siirtää clubin avaamista b) estää DJ:n levynsoiton saadakseen rauhassa viimeistellä haastattelunsa. Fuckin’ Worldin settiä ohjailtiin, kun tekniikka petti - hyvä ettei vaadittu uusimaan biisiä - ja yleisöä häirittiin ylimääräisellä kalabaliikilla ja sokeuttavilla valoilla…”

Huvittava juttu oli, kun oltiin lähdössä Janin kanssa Ylelle Pasilaan tekemään tota Anna Palaa -ohjelmaa, niin mulla oli jalassa maihinnousukengät. Jani katseli niitä hetken ja oli, että "et muuten lähde noissa kengissä mihinkään kuvauksiin." Piti sit laittaa Janin kengät jalkaan, heh.

Anna palaa -ohjelma tuli ulos ihan maaliskuun lopussa. Näin sen silloin kertaalleen, enkä sen jälkeen ole sitä nähnyt. Olisipa kiva nähdä se uudestaan. Sen muistan, että olin ihan paska-jäykkänä niissä haastatteluissa. Enkä tietenkään suostunut puhumaan yhtään mitään.

Tässä Anna palaa -ohjelmassa mukana ollut live-versio Shout -biisistä. Video napattu Ristaniemen Youtube -kanavalta. Kiitti Tapsa!

Aika hurja alku meikäläisellä Fucking Worldissä: ekalla keikalla oli TV-kamerat, toinen keikka soitettiin Tavastialla, kolmannella keikalla saatiin levy-yhtiö ja keikkamyyjä.

(Sarjassa “Olen huono ihminen”: alkuvuosi -87, oli perjantai ja olin menossa Postiin iltavuoroon, kun ennen töihin menoa jotenkin eksyin Janin kanssa Vanhan kuppilaan. Otin oluen, ehkä kolmannenkin ja sitten tuli tietenkin fiilis, ettei huvita mennä töihin. Soitin pomolle ja kerroin, että olen just Ylen kahvilassa, kun ollaan kuvaamassa ohjelmaa, enkä pääse tulemaan töihin. Sikäli osui hyvään saumaan, koska pystyin kertomaan, että se Anna Palaa -ohjelma oli tulossa ulos seuraavalla viikolla. En saanut edes potkuja.)

11. Saanko esitellä: The Fucking World!

1986

Syksyllä -86 törmäsin sattumalta Jypään (Rautio) Pieksämäen rautatieasemalla. Mies oli juuri palannut Helsingistä ja oli kovin lennokkaalla päällä. Sauhusi jotain tähän tyyliin:
“Vittu, nyt perustetaan Roppolan Janin kanssa kova bändi. Sen nimeksi tulee Fucking World! Tuu messiin!”
Ajattelin, että nyt noi jätkät on seonnu tosissaan. Vittu, mikä bändin nimi. En ikinä tuu soittamaan tuon nimisessä bändissä.
No, pian soitin kuitenkin…

Jani lähentelee Näkää.

Kuva: Katriina Etholén

Jani pommitti mua koko kesän ja syksyn kirjeillä ja korteilla, koittaen saada mut muuttamaan Helsinkiin. Asuntokin olisi valmiina. Tarkoitus oli tehdä töitä sen verran, että saadaan tarpeeksi rahaa, että voidaan lähteä ulkomaille pitkälle reissulle. Niin, ja siinä samalla perustaa uusi bändi, juurikin tuo The Fucking World. (Eihän me ikinä sinne reissuun päästy, mutta bändi sentään saatiin aikaiseksi.)

Mua oli alkanut yhä enemmän ja enemmän vituttaa Pieksämäen meininki. En nähnyt itselleni tulevaisuutta siellä.
Eräänä vitutuksen täyteisenä päivänä, saatuani taas yhden kortin Helsingistä, kirjoitin pöydällä olevalle paperille isolla VITTU! ja lähdin ulos kävelemään. Silloinen tyttöystäväni oli tullut tuossa välissä kotiin ja nähtyään vittu-tekstin, oli tajunnut samantien, että nyt se äijä meinaa oikeasti lähteä.
Ja niinhän se lähtikin. Asiat etenivät nopeasti. Sanoin asunnon irti, annoin kaikki huonekalut ja muut tavarat pois. Jätin vain vaatteet ja musakamat.
Muutin 25.10.1986 junalla Helsinkiin Janin ja erään toisen tyypin kämppäkaveriksi. Mukana oli vain kitara, kissa ja kassi.

Olen elämässäni tehnyt joitain isoja hyppyjä tuntemattomaan, pelkäämättä tulevaa (ja valitettavasti samalla satuttanut tiettyjä ihmisiä). Tämä oli yksi isoimmista loikista. Varsinkin, kun asunto oli tiedossa vain kolmeksi viikoksi eteenpäin. Se ei huolettanut yhtään, ajattelin että kyllä mä pärjään. Ja niinhän mä olen pärjännytkin, vaikkei aina niin helppoa ole ollutkaan. Silloin 80-luvun lopussa olin joitakin vuosia asunnottomana, irtolaisena niin kuin tuolloin sanottiin. Majailin kavereiden nurkissa, esimerkiksi edesmenneen Mannisen Jussin luona (nykyisen bändikaverini Larin isä muuten), Kemisen Timon luona asuin pariinkin otteeseen, asuin myös vuoden verran naisten asuntolassa, jne.
Jotain kertonee sekin, että vaikka muutin Helsinkiin jo 10/86, niin virallisesti musta tuli helsinkiläinen vasta 12/89. Tuossa vaiheessa oli pakko hoitaa itselleni ns. vakituinen osoite, koska en muuten olisi saanut verokorttia. Olin pudonnut järjestelmän ulkopuolelle.
Niin, ja kun kerroin äidilleni muuttavani Helsinkiin, sanoi hän vain, että "älä sitten sekaannu niihin huumeporukoihin!"

Kuva Rumba-lehdestä loppuvuodesta -86.
Kuvassa vasemmalta oikealle Ike, Jani, Jypä ja Kenttu.

En ollut Fucking Worldissa ihan alusta lähtien, vaan siinä soitti alussa kitaraa Ikosen Ari. Pian mun Helsinkiin muuton jälkeen tehtiin vaihdos, eli minä sisään, Ari ulos. Rumpalina oli edellä mainittu Jypä ja basistina Kenttu (Keinänen). Molemmat asuivat vielä tuossa vaiheessa Pieksämäellä. Jani oli soittanut Kentun ja Ikosen kanssa Romanttisessa Sementissä. Taisi Jypä tuurata siinäkin ainakin yhden keikan, eli noi kaikki oli Janille tuttuja soittokavereita.

Fuckarit teki kolme keikkaa alkuperäisen kitaristin kanssa. Arin viimeisellä keikalla Helsingin Backstage Clubilla mulla oli aikamoinen tunteiden myllerrys päällä. Siellä soitti mun vanha bändi (Viimeinen Rakkaus), josta olin juuri eronnut, sekä mun uusi bändi johon olin vasta menossa mukaan.

Jani opettaa Näkälle duureja ja molleja.

Kuva: Katriina Etholén

Alkoi mieletön treenaus Janin kanssa kahdestaan. Sille tuli isona yllätyksenä, että mä en osannut duureja ja molleja. Mä olin onnistunut siihen asti soittamaan jotenkin niin, ettei mun tarvinnut välittää tuollaisista pikkujutuista. Siinä sitä sit oltiin kitarat sylissä ja opeteltiin duureja ja molleja.

Jani: Tää E on muuten molli.
Näkä: Eli hä?
Jani: Jätä toi sormi pois. Jos otat sen täältä, ni se on sit tällanen.
Näkä: Äääh...
Jani: Voit ottaa sen myös Em7:na.
Näkä: Siis mitä vittua…

Niin, ja poseerausta kans.
Kuvassa oikealla edesmennyt Jussi Manninen Jaakko-kissan kanssa.
Kuva: Katriina Etholén

Kyllä se siitä pikkuhiljaa alkoi suttaantumaan. Opeteltiin miten sormet pitää laittaa milloinkin. Kovaa hommaa. En tiedä tuliko Janille silloin alussa sellanen fiilis, että perkele kun piti pyytää toi takkutukka tänne Helsinkiin, nyt siitä ei pääse enää eroon. Varsinkin kun asuttiin reilu vuosi kämppiksinä.
Ja näistä kuvista päätellen Jani halusi näköjään stailata mut. Puvuntakki ja villasukat...

Kuva: Katriina Etholén

10. FSF, eli Fucking Finland

1986

Roppolan Jani, tuttu mies muun muassa näistä bändeistä: Blääh, Fucking Finland, Vapaa Kalja ja Romanttinen Sementti, muutti Pieksämäeltä Lempäälän ja Lahden kautta Helsinkiin. Jossain vaiheessa Turun Palon tyypit Katriina Etholén ja Jussi Soininen kysyivät Janilta, josko Fucking Finland, eli FSF voisi tehdä kesällä -86 keikan Turussa ja split-EP:n Viimeisen Rakkauden kanssa.

Jani innostui asiasta ja kysyi mua mukaan bändiin. Tottakai mä lähdin. Olin todella otettu asiasta, olihan Jani yksi eniten muhun vaikuttaneista ihmisistä.

Olin soittanut kerran aiemmin Janin kanssa Fucking Finlandin biisejä. Tämä tapahtui toukokuun lopussa 1984, kun saatiin yhtäkkiä päähämme lähteä Lappeenrannan Monarille katsomaan Kaaosta. Päästyämme perille serkkuni Ilpon (Kinnunen) kyyditsemänä, harmistuksemme oli suuri, kun kuulimme, että Kaaos on joutunut perumaan keikan rumpali Pokon sairastumisen takia.
Jani sai päähänsä, että meillähän on mukana bändi, kun mun ja Janin lisäksi mukana oli Linttu (Kimmo Järvinen), pieksämäkeläinen rumpalimies. Ehdotettiin järjestäjille, että voitais soittaa muutama biisi bileissä, jahka päästäis ensin treenaamaan. Siellähän oli treenikämppä ja siellä kamat, eli ei muuta kuin treenaamaan muutama biisi ja sitten soittamaan. Kylläpä jännitti. Mä soitin tuolla keikalla bassoa. En kyllä muista mitä biisejä tuolloin soitettiin.

FSF Turussa. Näkä, Toby, Jani, Mikko ja Jussi.

Kuva: Katriina Etholén

Takaisin vuoteen 1986. Sovittu keikka oli siis Turussa. Menin Janin luokse Helsinkiin pari päivää aikaisemmin treenaamaan. Tai no, voidaanko sitä kovin treenaamiseksi sanoa… Keikkaa edeltävänä iltana näin ekaa kertaa bändin rumpalin Haapasen Mikon. Basisti Tobyn (Timo Toppari) mä jo tiesinkin entuudestaan Lempäälän jutuista.
Ne “treenit” pidettiin Janin asunnossa akustisesti. Mikko rummutti kapuloilla tyynyyn.

Turun Suurtorilla.

Kuva: Katriina Etholén

Keikka meni hyvin, vaikka olihan se aikamoista hapuilua. Soitettiin muistaakseni osaksi sisällä ja osaksi ulkona, koska silloin oli sateen uhka.
Jani oli sanonut, että keikkapalkkion pitää sisältää matkat ja kymmenen pulloa viiniä. Joku sekaannus siellä Turussa oli, koska viiniä ja viinaa oli paljon enemmän kuin se kymmenen pulloa. Ja sehän sopi varsin hyvin nuorille punkkareille.

EDIT: Tuolla Turun keikalla, joka oli 11.7.1986, soittivat myös nämä bändit: Evulaatio, Painajainen ja Kumikristus.

Splitin biisit, eli Jazz My Time ja Cause I Will Pay About My Woman äänitettiin myöhemmin kesällä Helsingissä Equaliz -studiossa. Ilman treenausta tietty.

Studiossa Jani pakotti kaikki paikalla olevat laulamaan taustakööriä. Kyllä mä siellä olin mukana suuta aukomassa, mutta enhän mä oikeasti mitään laulanut. Mutta Jazz My Timen alussa olevaan vihellyskuoroon mä kyllä osallistuin!



Heinäkuun lopussa oli toinen keikka Liedon Punk Festareilla. Sinne matkaaminen olikin oma tapaus. Olin persaukisena Pieksämäellä. Jani oli luvannut laittaa mulle sen verran rahaa, että pääsen Lietoon. Tuohon aikaan rahaliikenne ei kulkenut kauhian rivakasti ja tottakai kävi niin, etten kerennyt saamaan Janin rahoja. Pääsin kuitenkin kaverin kyydissä Tampereelle ja sain samalta kaverilta sen verran rahaa, että sain ostettua junalipun Turkuun. Turussa Jani olisi vastassa ja hoitaisi loppumatkan.

Noh, persaukisena junaan ja kun olin Turussa, niin olin kännissä ja mulla oli rahaa! Samassa junassa sattui olemaan tuttuja punkkareita, jotka juottivat mua. Ja mulla sattui olemaan mukana jotain seiskatuumaisia joita möin heille. Ei paskempi reissu.

Liedon keikka taas ei ollut ihan parhautta. Jossain vaiheessa keikkaa Janin kitarasta katkesi kieli, joten heitti kitaran veks. Ihan keikan loppupuolella mun kitaraan tuli joku vika, piuha tai jakki tai vahvistin pätki niin paljon, että mietin hetken mitä teen. Näin Janin laulavan yleisön seassa. Kitara veks, ja sinnepä minäkin sekaan. Toby ja Mikko hoitivat soittamisen.

Keikan jälkeen mua ja Jania vitutti ne kitarat. Saatiin päähämme,  että heitetään ne kitarat seinään. Näin tehtiin. Mulla sattui olemaan kova laukku, eli kitaralle ei tapahtunut mitään, mutta Janilla oli vain pussi, joten sen kitaraan tuli jotain vaurioita sen heittämisen takia.

Soitettiin sinä kesänä kolmaskin keikka, nyt Puntala Rockissa. Haapasen Mikko ei päässyt paikalle, joten rumpaliksi tuli Janin ja Tobyn vanha tuttu Köpi (myöhemmin mm. Hank and his Milkmen).

Puntala Rockissa. Rummuissa Köpi.

Kuva: Katriina Etholén

Olikohan oikeasti niin, että FSF teki noilla yksillä olohuonetreeneillä kolme keikkaa ja yhden studiosession?! En ainakaan muista, että oltais treenattu sen enempää.

Myöhemmin syksyllä julkaistiin tuo split-EP. Jani koki jo ennen EP:n julkaisua, että bändiä on turhan hankala pitää kasassa, koska mä asuin Pieksämäellä, Toby oli menossa sivariin, ja Mikon ei ollut tarkoituskaan olla vakijäsen. Janilla oli jo siinä vaiheessa uudet kuviot mielessä, niin kuin EP:n etiketissäkin lukee:

"This is the last FSF product. Thank God. Why? Because our problem is not just fucking Finland, it's the whole fucking world! A new band, a new name. With hand boys... The Fucking World!"



FSF oli hieno, lyhyt tarina mun silloisessa tilanteessa. Pääsin soittamaan suuren innoittajani (Jani) kanssa ja pääsin ainakin hetkellisesti pois Pieksämäeltä. Osaltaan noi sessiot vakuutti, että mun kannattaa muuttaa Helsinkiin. Isot muutokset olivat ihan nurkan takana...