2. Rotusorrosta Klimaxiin

1982-1983

Keväällä 1982 mun luokkakaveri kertoi serkustaan Nipestä (Pasi Niemi), jolla on kuulemma rummut ja se osaa laulaa. No, ei ollut, eikä osannut. Mutta Nipellä oli hyvä myyntipuhe; kertoi osaavansa soittaa Sex Pistolsin Belsen Was a Gas -biisin kitaralla. Selvä, perustetaan bändi.

Punk rock oli siinäkin mielessä mahtava asia, että sen mukana tuli ajatus, että kuka tahansa voi perustaa bändin. Ja kuten minä olin todistanut, siihen ei paljoa vaadita.
Niin kuin suuri suosikkini Ratsiakin lauloi: Älkää jumaloiko kusipäitä, vaan perustakaa itse bändejä. Siihen jokainen pystyy, jos vain haluu yrittää.

Tuon koulunpihalla käydyn keskustelun jälkeen olimme Nipen kanssa muutaman seuraavan vuoden ajan todella tiiviisti yhdessä. Touhusimme yhdessä bändiä, sekä kaikkea muuta mahdollista. Nipe on edelleen yksi hienoimmista ihmisistä mitä tunnen.

Kävi ilmi, että ne rummut oli Nipen kaverin Tynkän (Tommi Lyyra). Roudattiin ne rummut Nipen huoneeseen (asuivat onneksi omakotitalossa) ja ihmeteltiin kuka soittaa mitäkin. Tottakai rumpujen omistaja joutui laulajaksi. Nipestä tuli siis rumpali. Itseasiassa Nipe taisi kyllä yrittää laulaa ihan alussa, kun Tommi halusi rumpujen omistajana välttämättä soittaa niitä. Olisiko Nipe vahvempana saanut kammettua Tommin pois rumpupallilta?! Tai ehkäpä se meni niin, että kaikki kyllä huomattiin, ettei Nipestä oikeasti olisi laulajaa tullut.
Nipehän ei tässä vaiheessa vielä osannut soittaa rumpuja, mutta sillä oli samanlainen palo bändissä olemiseen kuin mulla, eli soittotaidolla ei ollut niin väliä. Nipe kylläkin alkoi pian käymään soittotunneilla erään Jypä Raution luona. Jypästä kuulemme myöhemmin lisää.

Eikä mennyt todellakaan kauaa, kun saatiin Nipen isän autotalliin rakennettu työhuone käyttöömme. Ehkä metelillä oli osuutta asiaan.

Oli hieno huomata kuinka kannustavia ja pitkäpinnaisia Nipen vanhemmat olivat, kun antoivat meidän meuhkata kotonaan, sitä meidän hapuilua ei tosiaankaan ollut varmasti kiva kuunnella. 

Alussa soitettiin siis tuota Belsen Was a Gas -biisiä, tosin Vandaalien versiona. Ruvettiin samantien tekemään omia biisejäkin. Se oli tavallaan helppoa, koska meillä ei ollut basistia, niin mä sain soittaa biisit miten halusin (tai osasin). Ei tarvinnut soittaa biisejä aina samalla tavalla.

Eihän me tässä vaiheessa vielä osattu soittaa, varsinkaan yhteen, mutta into oli kova. Kunpa mukana olisi ollut joku, joka olisi osannut soittaa kunnolla, niin olisi voinut mullekin sanoa kuinka kannattaa tehdä, ja kuinka ei. Mutta ihan helvetin hienoa oli kyllä soittaa, kun oli oikeat rummut ja laulaja. Oli hemmetinmoinen harppaus eteenpäin vuoden takaiseen sekoiluun verrattuna.

Bändillä oli nimikin: Rotusorto, joka kylläkin nopeasti huomattiin paskaksi nimeksi ja unohdettiin. Äänitettiin treenejä, tehtiin niistä kasetti: Rotusorto: Ongelmajäte.

"Me ollaan Rotusorto ja muusikoita vituttaa!"

Mulla on vielä tallessa tuo kasetti. Olisiko peräti ainut kopio. Ja hyvä niin. Kuuntelin kasetin läpi tämän blogin innoittamana, ja huh... 
"Oikeat" biisit koostuu yleensä yhdestä sointukierrosta, jota soitetaan koko biisin ajan ja Tommi huutaa siihen päälle. Mä halusin ottaa kantaa jo tuossa vaiheessa (14-15 vuotiaana!), eli mukana oli biisejä, joissa kritisoidaan kovasti eri asioita. Yhdessä biisissä lauletaan "vihaan tätä systeemii", ja kuinka se rajoittaa meidän elämää. Mitähän me oikeasti tiedettiin tuohon aikaan ja tuon ikäisinä jostain systeemistä? Tai politiikasta? Mutta noista asioista kai piti silloin laulaa. Sinne punk-muottiin oli helppo pudota, kun ei ollut vielä syntynyt täysin omia ajatuksia, tai näkemyksiä asioista.
Ajankuvan mukaisesti mukana oli myös armeija-vastainen biisi, kuten myös kirkon-vastainen biisi. (Kerrottakoon tässä vaiheessa, että en käynyt armeijaa, ja erosin kirkosta samana päivänä, kun täytin 18 vuotta.)

Mukana on myös biisejä, jotka on aikamoista tajunnanvirtaa, niissä ei ole mitään selkeyttä, vaan eri osia (jos niitä on) soitetaan ihan miten sattuu, ei kuitenkaan kahta kertaa samalla lailla. Nää on ihan syystäkin merkattu kasetille nimellä "ylijäämämusiikkia".
Sanoituksia oli osa valmiina ja Tynkä niitä lauloi kun me Nipen kanssa vaan soitellaan niitä näitä. Toisinaan, tai aika usein, Tynkä joutui lennosta keksimään lisää sanoja, kun biisit ei vaan meinaa loppua millään, improksi tuota kai nykyään kutsuttaisiin.

Mukana on myös Kaaoksen Kytät on natsisikoja oikeilla sanoilla, mutta omilla soinnuilla! Kun mä en löytänyt korvakuulolta biisin sointuja, niin soitin ihan omiani. Sama juttu Rattuksen Rumia Ruumiita -biisin kanssa. Aikamoista.
Ihan kasetin lopusta löytyi vielä Vandaalien Auschwitz oli rautaa ja Laman Bussi. Pitäisi melkein laittaa nää versiot Häklille ja Epelle malliksi, kuinka asiat tehtiin Pieksämäellä vuonna 1982...
Tässä näytepala syksyltä -82. Kooste kolmesta biisistä: Pummi, Rotusorto ja Rumia ruumiita (Rattus "cover").

Aika nopeasti tyyli muuttui sahaavammaksi, nopeammaksi, enempi hc-tyyliseksi. Mä olin suhteellisen innoissani hc-bändeistä ja olisin halunnut meidänkin bändistä sellaisen. Toisaalta Nipe ei ollut soittajana tuossa vaiheessa vielä niin kehittynyt, että olisi voinut soittaa niin nopeasti ku mä halusin. Toisaalta se oli ehkä ihan hyväkin juttu.

Jossain vaiheessa loppuvuodesta -82 mietittiin, että eikös bändissä pitäisi olla basistikin. Paikallinen heavybändi Desert Plains oli juuri hajonnut ja kun me tiedettiin, että niiden basisti Pete (Petri Ikonen) on hyvä tyyppi, niin tottakai pyydettiin Petriä meille basistiksi. Pete kävikin kerran katsomassa meidän kohellusta ja nauraen sanoi, että hän ei ole meille oikea mies, mutta kokeilkaa heidän kosketinsoittajaa Timppaa (Timo Keminen). Pelotti mennä juttelemaan Timolle ekaa kertaa, kun se oli kuitenkin jo kokenut rock-muusikko, se oli soittanut ainakin yhden keikan (jonka mä muuten näin!) Uskallettiin kuitenkin pyytää Timo treeneihin, ja jumankauta, Timo halusi tulla bändiin! Eipä tuossa vaiheessa vielä tajuttu millainen kultakimpale saatiin mukaan. Tai että tästä alkaisi koko elämän kestävä ystävyys.

Timohan oli enempi heavy-mies, mutta me alettiin Nipen kanssa "aivopesemään" sitä, eli soitettiin sille punkkia ja lainattiin levyjä. Ja kyllähän Timo innostui, kun kuuli bändejä kuten Jam, Clash, Stranglers, Stiff Little Fingers…

Nyt kun meillä oli ihan oikea bändi kasassa, niin pitihän sille saada kunnon nimi. Meillä oli kaikenlaisia huonoja nimi-ideoita, niin kuin Disaster, ja jo edellä mainittu Rotusorto, mutta mikään niistä ei tuntunut hyvältä.

Keväällä 1983 Nipe ja Timo selailivat pornolehteä, sieltä löytyi hassu sana: Climax. Suomennettiin se ja näin bändi sai nimen johon kaikki olivat tyytyväisiä: Klimax.
Samoihin aikoihin myös minä sain uuden nimen. Nipe oli alkanut kutsumaan mua Näkä -nimellä.