1. Alkuräjähdys, eli mistä kaikki alkoi?! (Anti-Polio)

1981-1982

Kaikki alkoi vuoden 1981 alussa, kun Pieksämäellä asuintalomme kellarissa istuin kolmen luokkakaverin kanssa ihmettelemässä maailman menoa. Yhtäkkiä saan päähäni, että mitäs jos perustetaan punkbändi! Muut ihmettelee, että ääh, ei kiinnosta. Ainoastaan kaverini Rauno (Häkkinen) on asiasta innostunut.

Olin innostunut punkista pari vuotta aiemmin. En osaa valitettavasti osoittaa tiettyä päivää, hetkeä, tai biisiä milloin tämä tapahtui. Eikä sillä niin väliä olekaan.
Isobroidini Jarkko (Jari Närhi) kuunteli kotona paljon musaa pikkumankastaan. Siellä soi perinteiset Sladet, Hurriganesit, Sweetit, Sleepparit... Ensimmäisiä hetkiä, kun tajusin diggaavani jotain biisiä oli, kun koulumatkalla (olin tuolloin ala-asteella) lauleskelin Sladen Far Far Away -biisiä. Kuudennella luokalla koulussa oli levyraati, johon sai viedä oman biisin mukanaan. Kerroin aamulla koulunpihalla kavereille, että mun biisi on "Aja hiljaa, isi". Kaverit naureskelivat, että jätkällä on mukana lastenlaulu. Mutta se olikin Kontran versio. Tykkäsin myös niiden Jerry Cotton -biisistä. Ja Sleepparihan oli myös ihan parhautta.
Jossain vaiheessa isobroidi hoksasi, että pikkujäbähän tykkää punkista. Sillä oli muutama kaveri ketkä tykkäsi punkista ja sitä kautta se toi mulle punklevyjä; Jamia, Stranglersia, Sex Pistolsia, Clashia... Siitä se sit lähti.

Ja takaisin tarinaan... Koska meillä oli kotona kitara, jonka isoveljeni Jarkko oli tehnyt puukäsitöissä, ilmoitan olevani bändin kitaristi. (Turha kai edes mainita, että en ollut ikinä edes yrittänyt soittaa kitaraa, saati pitänyt moista kapistusta sylissäni.) Rauno haluaa olla rumpali.

Veljeni tekemä “kitara” oli ihan kauhea kapistus. Eihän sillä oikeasti pystynyt soittamaan. Eikä sitä saanut edes vireeseen. Toki enhän mä edes osannut virittää… tai tiennyt, että niitä ylipäätään pitää virittää...

Iloinen jälleennäkeminen 37 vuoden jälkeen.

Asian huomattuani, yritin pummata äidiltä rahaa eräässä kaupassa olevaan “oikeaan” kitaraan. Se oli joku SG-kopio. Enhän mä sitä käynyt edes koittamassa, kunhan näin sen roikkuvan kaupan ikkunassa. Olisi maksanut muistaakseni 250 tai 350mk.

“Et sinä kuitenkaan jaksa kauaa sitä musiikkia harrastaa.” Näillä sanoilla äiti torppasi kitaran oston. Petyin tietysti raskaasti, mutta samalla ymmärsin kyllä äitiä. Rahaa ei todellakaan ollut laittaa mihinkään ylimääräiseen.
Äidin miesystävä kuitenkin toi jostain tosi paskan akustisen ja hoiti mulle kaverinsa kitaransoiton opettajaksi. Menin innoissani ensimmäiselle kitaratunnille sillä ajatuksella, että nyt musta tehdään kerralla punk-kitaristi. Jotain klassisia sointuja se mulle antoi kotiläksyksi.

Eräs koulukaverini, joka osasi soittaa kitaraa, vinkkas, että punkissa, ja rokissa muutenkin käytetään usein tällaista kuin barre-otetta. Tästä innostuneena menin vieläkin enemmän innoissani toiselle kitaratunnille. “Näytäpä mulle kuinka se barre-ote oikein otetaan!” No, eipä näyttänyt, vaan vaati, että jatketaan klassisten sointujen opettelua. Siihen loppui mun tunneilla käynnit ...ja alkoi pään hakkaaminen seinään. Jälkikäteen on helppo viisastella, että olisi vaan kannattanut käydä niillä tunneilla, olisi varmasti ollut helpompaa. Toisaalta, näin itseoppineena sain ainakin kehiteltyä omanlaisen, persoonallisen tyylin soittaa.

Koulukaverini sitten piirsi paperille kuinka se mystinen barre-ote otetaan. Toki mä tulkitsin sen piirustuksen väärin. Voi kun joku olisi tuolloin kertonut, että kahdella sormellakin saa otteen aikaiseksi… Mä vaan halusin päästä soittamaan punkkia, mutta kun sormet eivät vaan totelleet.

Kesällä -81 saimme käyttää Raunon perheen maatilan tallia musisointiin. Kun rahaa ei ollut, niin tehtiin kaikki itse, rummut, vahvistimet, kitarat ja bassot. Houkuteltiin Raunon naapuri Eero (Nykänen) basistiksi. Olin hätäpäissäni heti alkuvuodesta alkanut tekemään puukäsitöissä bassoa.

Jokunen tuttu kävi kokeilemassa laulajaksi, mutta kun ne näki meidän touhun, niin kääntyivät nopeasti takaisin. Me ei oikeasti osattu mitään. Toisaalta se ei haitannut, koska silloin meillä ei myöskään ollut mitään sääntöjä.

Tämä kitaraa soittava koulukaverini tuli jossain vaiheessa käymään ja katsomaan meidän touhuja. Hitto, kun sillä kesti ikuisuus saada kitara vireeseen. Eikä se edes saanut. Ei voinutkaan, koska aina kun kieli katkesi, mä siirsin kieliä niin, ettei jää turhia koloja. Kieliä oli liian vähän ja ne oli ihan väärässä järjestyksessä. Eikä sitä kitaraa siis muutenkaan saanut vireeseen. Mutta eipä se minua häirinnyt.

Ostettiin Pelle Miljoonan nuottikirja, mutta eihän me siitä mitään ymmärretty, kun ei osattu sointuja, eikä tajuttu niitä merkintöjä. Joku C#m oli ihan hepreaa. Eikä tuolloin ollut mitään Internettejä mistä olisi voinut tsekata noita juttuja.

Seuraava talvi meni Häkkisten pihassa olevassa leikkimökissä. Vedettiin pitkällä roikalla sähköt sinne. Olihan se kylmä ja pieni, mutta muuten ihan ok. Raunon isä ei muuten tykännyt meikäläisestä yhtään. Ilmeisesti pelkäsi, että vien poikansa pahoille teille.
Tässä vaiheessa me osattiin soittaa yksi biisi: Laman Raha. Myöhemmin saatiin toinen biisi, kun pyydettiin erästä kaveria näyttämään kuinka Anti-Nowhere Leaguen I Hate People menee. Hitto, nyt meillä oli kaksi oikeaa biisiä mitä soitella.

Mun isoveljet Jarkko ja Ari (Närhi) katseli mun soittohommia ja ajattelivat jeesata pikkuveljeä. Ostivat mulle joululahjaksi Maya -kitaran! Se oli hieno Stratocaster-kopio. Hitto, että sillä oli helppo soittaa. Ja sen sai vireeseen! Se Maya pelasti mun soittouran.

Mun eka oikea vahvistin oli tän tyyppinen. (Kuva netistä)

Jossain vaiheessa tein paikallisesta musiikkikaupasta hienon löydön, siellä oli halvalla haitarivahvistin Farfisa, johon sai kerralla kiinni monta soitinta. Ai että se oli hieno. Annoin sen seuraavana kesänä HC-punkkareille. Enpä muista enää miksi niin tein, olisihan sille ollut itselläkin käyttöä.

Keväällä, kun Raunon isä sai lopulta metelöinnistä, tai minusta, tarpeekseen siirryttiin naapuriin Eeron autotalliin.

Myöhemmin keväällä koululla järjestettiin tapahtuma, jonne oltais saatu mennä soittamaan. Onneksi ei menty.
Mitään treeninauhoja ei ole säästynyt, enkä kyllä ole edes varma nauhoitettiinko me mitään. Toisaalta eihän meillä ollut kuin ne pari biisiä mitä soitettiin, mitäpä niitä äänittämään.
Eikä me mitään kuviakaan otettu. Eikä bändillä edes ollut kunnon nimeäkään. Yksi ehdotus oli Anti-Polio.

Näihin aikoihin Eerolla ja Raunolla rupesi molemmilla rokkitouhut hiipumaan. Kun näytti, että homma loppuu, niin mun piti alkaa miettimään tulevaisuutta uudelta kantilta. Mä en aikonut lopettaa tähän. Justhan mä pääsin vauhtiin!